Hei,

Kirjoitan tänne nyt ensimmäistä kertaa luettuani juuri tämän alueen keskusteluja sekä viestejä ylipäätään jo jonkin aikaa.

Olen 29-vuotias mies vakituisessa työsuhteessa ja useamman vuoden kestäneessä avoliitossa. Syy miksi ryhdyn nyt tänne kirjoittamaan on oikeastaan se että minulla on alkanut menemään henkisesti ja aika paljon fyysisestikin huonosti jo melkein yhdeksän kuukautta nyt tämän vuoden alun ollessa ehkä pahinta aikaa elämässäni koskaan.

Olen alkanut kärsimään oudoista fyysistä vaivoista joihin en ole oikein saanut kunnolla apua ja jo pelkästään se seikka on saanut minut ehkä elämäni pahimpaan masennus- ja ahdistuskierteeseen. Oikeastaan minulla on aivan selkeä vakavan sairastumisen pelko ja selvät oireet siihen että voisin hyvinkin olla vakavasti sairas, mutta toistaiseksi erinäisissä tutkimuksissa ei ole löytynyt mitään.

Ehkä juuri siksi olen alkanut pelkäämään kuolemaa aivan tosissani. Minulla on ollut näitä sairastumisen pelkoja jo episodeittain aiemminkin, mutta olen niistä aina selvinnyt ennen tätä viimeisintä. Kesällä pelkäsin vatsakipujen takia vatsasyöpää ja myöhemmin kivessyöpää, mutta molempiin sain sellaiset avut että pelot sitten hälvenivät.

Olen ollut aina myös todella altis masentumaan ja omaan kai aika pessimistisen luonteenkin, mutta nyt viime vuosina niin moni asia elämässä on alkanut menemään niin totaalista vuoristorataa että en ole oikein millään mittapuulla enää entiseni henkisessä mielessä.

Fyysiset oireeni alkoivat tammikuussa ”aivan normaalin” hammaskiven poiston yhteydessä, jonka jälkeen hakeuduin sitten ihan työterveyslääkärille luullen että olin saanut flunssan. Silloin kaulasta löytyi kuulemma lievästi turvonnut imusolmuke, mutta luettuani niistä lisää ja saatuani todella tyrmäävän vastaanoton lääkäriltä kierteeni oli valmis.

Kurkkuni on jatkuvasti kipeä ja omaan outoja niveloireitakin hengenahdistuksen ohella. Minulle on toistaiseksi tehty laajaa verenkuvaa, rintakehän röntgeniä ja ne kaulan imusolmukkeetkin ovat nyt ultrattu kilpirauhaskokeiden ohella. Tämän kaiken ”hoidon” olen saanut yksityisellä terveysasemalla, sillä julkisella puolella minuun on suhtauduttu lääkärien toimesta todella alentavasti eli toisin sanoen olen saanut maksaa melkein kaikista hoidoistani ihan riihikuivaa rahaa.

Se että mitään ei ole vielä löytynyt ahdistaa näiden jatkuvien oireiden ohella eniten. En voi sanoa että työni on myöskään mitään herkkua, joten nyt nämä oireet tähän päälle ovat saaneet minut todella ahdistuneeksi.

Tämä ahdistus on toistaiseksi maksanut minulle erään perhesuhteen erääseen aika etäiseen mutta suvullisesti läheiseen ihmiseen. Tunnen kuitenkin olevani aika yksin vaivoineni, sillä ei kovinkaan moni läheinen ota minua vakavasti vaan nauravat ettei noin nuorella voi olla mitään vakavempaa.

Eristäydyn ihmisistä ja pelkään paljon. Osa minua ”hoitaneista” lääkäreistä on ottanut jo sen linjan että päässäni on vikaa ja on kehottanut hakeutumaan johonkin terapiaan, mutta ei minusta näitä kaikkia fyysisiä oireita voi millään selittää työuupumuksella ja masennuksella, vaikka se onkin se helpoin tie lääkärille.

Ennen tätä minulla on ollut lyhyitä terapiajaksoja ja olen syönyt myös lyhyitä kuureja nukahtamislääkkeitä sekä myös erästä mielialalääkettä jonka nimeä en enää muista. Näihin tällaisiin juttuihin ajauduin työuupumuksen takia, joten periaatteessa se on toinen tarina osaltaan.

Nykyisin minulle hoetaan vain lääkärissä että minun pitäisi mennä hoitoon pääni osalta ja loput vähän sivistyneemmät tohtorit tyytyvät vain hiljaisuuteen osaltaan näin epämääräisten oireiden johdosta. Toisinaan uskon itsekin että he voivat olla oikeassa, mutta sitten toisaalta näen taas sen miten erehtyväinen ja ylimielinen tämän maan koko terveydenhuoltokoneisto onkaan.

Pelkään valtavasti kuolemaa ja nykyisin rukoilen että saisin elää edes noin 40-vuotiaaksi, niin sitten kaikenlaiset kamalat sairaudet voisivat viedä mennessään. Elämästä on vain kovin vaikea nauttia enää nykyään vaikka avovaimo vierellä onkin, mutta toki hänenkin kanssaan kaikenlaista historiaa on ollut.

En uskalla vaatia mielialalääkkeitä, sillä pelkään että jos hyväksyn niiden käytön niin annan tuon usein varsin kyseenalaisen yleislääkärikunnan voittaa. Toisaalta nykyään elämä on niin henkisesti että fyysisesti kivuliasta, että ehkäpä joku pako tuollaisten turruttavien kemikaalien maahan olisi ihan paikallaan.

Lopetin alkoholinkin käytön tänä vuonna nyt sitten kokonaan, kun koin että se saattaisi olla eräs riskitekijä, vaikka en mikään juoppo kai ole koskaan ollutkaan.

Pakko todeta että kovin on mies muuttunut siitä mitä olin vielä alle 26-vuotiaana.