Nousemisesta lahjakkaaksi kykyeneväksi
Olen kirjoitellut tänne, kun tuntuu, että maailma on välillä liian kova. Tänään juoksin. Juoksin koska tuntui että ei enää noteerata. Käännyin lenkkipolulta kuitenkin takaisin, mutta oli vähällä, että olisin juossut enemmän. Ei syömishäiriössä ole kyse loppujen lopuksi muuta kun siitä, että et saavuta niitä tavoitteita yhteiskunnassa, joita olet aiemmin saavuttanut. Juuri kun olet nousemassa, tulee jokin tekijä yhteiskunnassa, joka saa sinut taas epävarmaksi. En enää ahmi, mutta olen tarkka terveydestäni. Olen aina ollut hoikka. En myöskään pidä siitä, että saan kuulla joka puolella uteluja siitä että onko minulla anorexia. Anorexia minulla kyllä oli, mutta siitä on hyvnen aika n. 21 vuotta. En minä ikinä enää haluaisi olla sosiaalisista syistä liian laiha. Korostan, sosiaalisista. Ei eliittikouluja kestä ilman sitä oireilua. Juuri kun olet päässyt siihen pisteeseen, että et enää vaadi itseltäsi liikoja tulee joku joka vaatii. Tai syrjii. Tai kysyy ilman lupaa. Syömishäiriöinen parantuu kun hänet kohdataan normaalina. Kun puhutaan ihan tavallisista asioista. Kohdellaan ihan kuten muitakin ihmisiä. Mutta totta hitossa hän voi taas juosta sen 10 kg, jos ei koskaan tajuta että siitä voi parantua. Minä en juossut. Mutta täytyy sanoa, että lenkkini helpottavin asia oli se, että näin lenkkipolulla myös miehen, jonka silmistä näin että yhteiskunta vaatii liikoja. Hänen kroppansa oli timmi, mutta silmissä se katse, että tässä olen hyvä. Siinä vaiheessa minä jo kävelin.
Jos ei ole koskaan kyennyt vastaamaan vaatimuksiin, jos ei ole koskaan ollut hoikka, kaunis, lahjakas, älykäs, jos ei ole koskaan kelvannut. niin on vaikea ymmärtää tuota. Tuntuu vain niin pahalta olla paska epäkelpo. Hienoa, että jollakulla on edellytyksiä olla lahjakas ja kykenevä. Anteeksi sarkasmi. En halua loukata.
Minä itse pohdiskelen samoja asioita, mutta onko se yhteiskunta,joka vaatii? Vai olisiko niin, että me itse asetamme itsellemme liikaa paineita ja vaatimuksia? Kun emme sitten kykenekään täyttämään näitä vaatimuksia, niin masennumme tai oireilemme syömishäiriöisinä tms.
Tunnen kyllä itsekin 'ympäristön paineita', joista yritän nyt sinnitellä pois ja miettiä mitä minä itse oikeasti haluan.
Ei kaikkien tarvitse olla yhteiskunnan mallioppilaita, sanoo itsensä paineiden vuoksi uuvuttanut😭
Voimia kaikille tässä nettiyhteisössä🌻🙂🌻
Hei väsynyt!
Minusta kumpaakin. Sekä itsen että yhteiskunnan. Minä olen kiitollinen joka hetkestä, kun jaksan vastata jollain tavalla tämän yhteiskunnan paineisiin. Olen kiitollinen joka hetkestä, kun en mene jääkaapille ja ahmi, kun tuntuu, että ei kykene. En ole professori, enkä ole kirjoittanut ylioppilaaksi viime vuonna. Olen kuitenkin yrittänyt luovia tässä yhteiskunnassa. Saan oivalluksia joka päivä. Tuntuu että kaikki eivät ymmärrä niitä. Ne eivät lue kirjassa, mutta graduprosessista oli sittenkin jotain hyötyä. Huono puoli on se, että nyt kun opiskelen uutta alaa, niin vanha koulutus heijastuu. Ei saakaan ajatella omilla aivoilla. Surullista. Toivon, et että minut kuitenkin jonain päivänä jossain noteerataan. Rakastan esimerkiksi kirjoittamista. Ja siitähän minulle on aina annettu hyvää palautetta. Menin kauppaankin, ja tein ostokset sen mukaan, mitä olin oppinut kirjasta. . Siinäkin ajattelin. että toivottavasti valitsin nyt oikeat ruoka ostokset. Mutta sovelsin silti. Käytin luovuutta. Hallitsin tilanteen. Kaupassa koitin vaatteita, ja ihan hetkeksi, pidin peili kuvastani. Ihan kuin olisi taas lapsi. Lapsi johon uskotaan. Lapsi joka onnistuu. Mutta huomenna kun katson peiliin, en tiedä näänkö sitä, jonka näin hetki sitten kaupassa.