Hei!
Tätäkin teemaa on täällä jauhettu ja sanottu jo kaikki varmaan tästäkin, mutta juuri nyt olen pahoilla mielin, kun tunnen, miten eristetty olo minulla on.

Koska en ole kovin puhelias perusluonteeltani, olen monessa asiassa jäänyt suurta ääntä itsestään pitävien jalkoihin tavallaan jo aikaisessa vaiheessa.

Keski-ikäisenä ihmisenä ei aikanaan mitenkään auttamismielessä puututtu, jos joku oli vaikka jo koulussa masentuneen oloinen.
Ihmettelyä toki riitti tuolloin kivikaudella, mutta apua ei, nykyään taas tuokin asia on muuttunut, jos jonkun tuttuni tutun koira kuolee, saa kriisiapua ja terapiaa, vain vähän kärjistäen.
Kuitenkin olen aika henrkkävaistoinen ja empaattinen ihminen mutta kun en ole suunta päänä joka paikassa, annan aseet henkisesti väkivaltaisia ja omaa kehoaan pönkittäville. Minua on helppo halveksia vaikka psyykkisten ominaisuuksien vuoksi, ja siksikin, että en ole saavuttanut taloudellisesti vakaata asemaa.
En juo tai polta, ja minulla on kelpo koulutus, ja olen taistellut lähes koko aikuiselämäni työttömyyden ja pätkätöiden välissä, kärsien samalla tietyistä psyykkisistä ja fyysisistä vaivoista, mutta koska olen jaksanut pitää terveydestään huolta ehkä enemmänkin panostan siihen, kuin ns. Terveet ja normaalit ihmiset. Siitä huolimatta minua inhoavat monet tuttavat, minua mulle ollaan suorastaan kateellisia en tajua mistä. Ehkäpä siksi, että en välitä iin kovaan ääneen kuin muut…olen joutunut opettelemaan kärsivällisyyttä.
Ja kun en ole teuhkaillut maailmaan lapsia, en voi sitäkään marttyyrin viittaa kantaa.
Itse asiassa en ainakaan kadehdi lapsia, joiden vanhemmat pöydän kiittävät itsetuntoaan lapsiansa avulla, joko sillä, että heillä niitä ylipäänsä on, tai sitten sillä että he tekevät jotain, mitä vanhemmat itse eivät ole osanneet tai viitsineet…
Olipa sekava vuodatus, mutta siksi kai tämäkin palsta on olemassa.