Niin tutun kuuloista!
Olipa tuttua juttua. Itse pähkäilen tällä hetkellä miten tasapainoilla koulun ja muun elämän kanssa. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä tai edes yritä ymmärtää! ”Koulu nyt vaan on sellaista”, tai ”elämä vaan on sellaista”. Minulle tulee olo, etten sopeudu mihinkään, ja näin ollen olisi vain parempi, jos kuolisin pois. Sopeudu tai kuole. Voi hyvä luoja, mikä minua riivaa?
Ensin olin vuoden täysin alamaissa, väsynyt, surullinen, epätoivoinen, haluton kaikkeen. Makasin sängyssä ja itkin. Oikeastaan tajuan vasta nyt, mistä kaikki alkoi: suoritin elämää ja koulua stressissä ja paniikissa. Kaikki tehtävät tein vain, koska oli pakko ja paniikki siitä, ettei pääse kursseista läpi. Eli elämä oli ensin paniikkisuorittamista. Vaihdoin koulua, ja jaksoin lähestulkoon ensimmäisen vuoden. Sitten romahdin. En jaksanut enää sitä stressipaniikkia. Käänsin riittämättömyyden ja stressin itseeni, join alkoholia, viiltelin, satutin itseäni, ja ennen kaikkea VIHASIN itseäni kaikesta. En riittänyt mihinkään, minusta ei ollut mihinkään, olin täysi hylkiö. Tätä kesti vuoden verran. Sen jälkeen en jaksanut enää surra. Minusta tuli vihainen. Olin lapsena kiltti enkä uskaltanut olla vihainen, joten kuvitelkaapa kun 20 vuoden raivo ja viha pääsee valloilleen..ketään en ole vahingoittanut, mutta se fyysinen pahoinvointi ja raivo, ihan hirveetä! Mitkään paperin repimiset, nyrkillä pöytään hakkaaminen tai seiniä päin juokseminen ei auta. En tiedä mitä tekisin tälle vihalle. Vihaan yhteiskunnan luomaa suoritusjärjestelmää. Vihaan koulua. Tekisi mieli vaan haistattaa kaikilla. Jos lasken rimaa, se ei riitä. Jos nostan sitä, irvaillaan miksi asetan niin korkealle sen. Olen niin turhautunut ja vihainen ihan kaikelle, etten enää tiedä mitä teen. Kaikki, jotka sanovat ”elämä nyt vaan on sellaista” tai ”koulu nyt vaan on tällainen”, tekisi mieli haistattaa pitkät ja sanoa, että sori vaan en sopeudu tänne että huomenna kuolen, hyvästi. En kuitenkaan pystyisi tekemään itsemurhaa, en sen jälkeen kun äitini sen teki.
Eikä sekään auta, että ajattelee niitä arjen pieniä iloisia asioita. Minulla on muut asiat hyvin, mutta kun se VIHA. Mitä iloa pienistä asioista on, jos elämän päälinjat ovat täysin keturallaan? Miten voin tuntea iloa olohuoneen verhoista, jos minun tekee mieli repiä ne kappaleiksi? Miksi minun tekee mieli hajottaa ihan kaikki?
En pysty keskittymään mihinkään kunnolla. Unohtelen asioita. Joko stressaan täysillä kuoleman partaalla, tai sitten en stressaa yhtään enkä kyllä teekään mitään, mikä edistäisi edes jotain. Tekisi vaan mieli lopettaa kaikki. Kuka jaksaa hakata päätään seinään monta vuotta? Minusta tulevaisuuskin vaikuttaa niin pimeältä, miten tällainen lahopää voi ikinä mihinkään töihinkään mennä, kun koulukin on näin vaikeaa? 😑❓
Hei, Premnas!
Tekisi mieli sanoa, että Niin tutun kuuloista!
Sillä sitähän tämä yhteiskuntamme on suoritusta.., mutta sitä voi myös muuttaa. Oletko koskaan kuullut Slow Movement eli Hitausliikkeestä? Netistä löytyy tietoa.
Et kerro tekstissäsi käytkö terapiassa, tai onko sinulla muunlaista hoitokontaktia?
Minäkin olen ollut tilanteessa jossa tuntui, että vaan suoritan ja suoritan ja vieläkin sen asian kanssa on painiskeltavaa.
Kerroit, että olit lapsena kiltti, etkä uskaltanut näyttää vihaasi. Siksi sinulle on todennäköisesti vaikea näyttää ja käsitellä vihaasi nyt vanhempana. Sekin on minulle tuttua. Olen joutunut etsimään keinoja käsitellä vihaani. Olen heittänyt lasitavaraa seinään, hakannut sohvatyynyjä, hankkinut terapiapallon jota voi pomputella polvelta toiselle > energia menee tekemiseen ja viha lauhtuu. Olen myös kirjoittanut paljon. Olen etsinyt itseäni.
Sinunkaan ei tarvitse asettua tiettyyn malliin ja pyrkiä saavuttamaan aina vain enemmän. Voit sanoa Stop! nyt riitti.
Jos vihaat koulua, niin mikä olisi vaihtoehto kyseiselle koululle?
Äitisi itsemurha herätti ja herättää sinussa varmasti myös monia tunteita.
Masentunut ihminen ei useinkaan pysty keskittymään mihinkään kunnolla ja unohteleminenkin on hyvin tyypillistä.
Kysy itseltäsi minkä haluaisit lopettaa? Mitä ovat ne: kaikki?
Toivottavasti saat tekstistäni uusia näkökulmia asioihin. Ongelmien purkaminen pienemmiksi paloiksi auttaa käsittelemään niitä.
Jos et ole minkäänlaisessa hoitokontaktissa, niin ensimmäiseksi neuvon hakemaan apua.
Etkä vaikuta lahopäältä 😉
🙂👍
Oho, tämä alkuperäinen kirjoitukseni tulikin vahingossa omaksi ketjukseen, vaikka minun piti laittaa se toiseen keskusteluun jatkoksi..
Kiitos Pompula kirjoituksestasi!
Olen kuullut tuosta hitausliikkeestä..ja soveltanutkin sitä välillä. Käyn psykiatrisella polilla juttelemassa säännöllisesti, näin on tehty jo pari vuotta, mutta aika hitaasti tämä mihinkään muuttuu, vaikka keinot tietää.
Viha tämänasteisena on kamala tunne sisällä, siitä tulee ihan fyysinen pahoinvointi. Silloin tuntuu että voisi juosta vaikka ikkunan läpi, eikä sekään olis vielä mitään. Minä revin yks päivä yhden yöpaidan ihan riekaleiksi, itkien ja nauraen samalla. Eilen hakkasin lyijykynää kirjan kantta vasten, ja lopuksi nyrkillä niin, että oli ihan lähellä ettei kirja taittunut kahtia..
Minusta tuntuu että kaikki vaan ovat koko ajan hengittämässä niskaan, vaatimassa jotain. Suorituksia, papereita. En vihaa nykyistä kouluani sen takia, että ala olisi väärä, mutta en vaan sopeudu tähän suoritustahtiin. Tykkään tehdä tehtäviä, mutta vaan jos se tapahtuu minun aikataulullani, ei koulun. Eli voinee päätellä ettei tämä kauaa toimi. Koulussa koulun tavat (vaikka meidän koulu onkin siitä ihana että siellä joustetaan tarvittaessa, ainakin jonkin verran), mutta mietin että mites sitten työelämässäkin, mistään tule mitään. Minulle paras vaihtoehto tuntuis olevan täydellinen katkasuloma koko koulusta, niin ettei mun tarttisi edes miettiä koko koulua sinä aikana, eikä tehtäviä. Niin kauan kun on liikaa tehtäviä ja kursseja, tai jotain mihkä tarvii hirveästi keskittyä, olen hermoraunio. Ja ärsyttää ne asennekommentit, että asenne on väärä. Minun pitää sitten ainakin pysähtyä puoleksi vuodeksi täysin kokonaan ja vaihtaa sen jälkeen asennetta. Ei sitä muuteta tuosta noin vain.
Siis haluaisin lopettaa tämän suorittamisen, stressaamisen, paniikin kaiken suhteen. Jos se vaatii vaikka puolen vuoden lomaa ihan kaikesta, niin sitten vaatii, mutta kun tilanne tuntuu olevan se, että paahdetaan vaan täysillä meneen ja mistään lomasta ei voi unelmoidakaan, se on täysin mahdotonta. Vaivun epätoivon alhoon kun en pääse tästä tilanteesta karkuun, ihan kuin nurkkaanajettu rääkki.
Tai ehkä se on niin, että toivoisin et joku sanoisi minulle että nyt pitää pysähtyä ja ota tästä 2 kuukauden hermoloma, ilman että minun tarvitsisi sitä kinuta, koska sitä en varmaan tee ennen kuin olen jo suurin piirtein kuolemassa..
Lahopääksi koen itseni sen takia, etten muista pitikö mennä vai tulla, pitikö syödä, mitä piti sanoa, tehdä, pitikö jotain vai ei vai olenko minä oikeasti minä vai joku muu..tai sanoiko joku jotain, tai tai..
😟
Totta, muutos tapahtuu hitaasti.
Käyt kuitenkin psykiatrisella poliklinikalla. Oletko kertonut omista tunteistasi ja ajatuksistasi, väsymyksestäsi aivan avoimesti? Minäkin olen itkenyt ja nauranut, kun olen saanut vihan jollain tavalla raukeamaan.
Kerrotko poliklinikalla vihanhallinta menetelmistäsi? Kuten noista, mitkä mainitsit?
Ajatukseni näyttää pomppivan tänään niin, että unohdan samantein mitä minun pitikään kirjoittaa.. Yritän kuitenkin.
On aikamoisen raskasta käydä mielenterveyskuntoutujana juttelemassa psykiatrisella poliklinikalla säännöllisesti ja samalla vielä suorittaa koulua. Aivot joutuvat äärimmilleen yrittäessään hallita uutta asiaa, jota puskee koulusta ja toisaalta samalla mm. uusia näkökulmia ja uusia voimia, joita yritetään säännöllisillä psykiatrisen poliklinikan käynneillä saavuttaa. Sekä läpikäydä vaikeita asioita elämässäsi. Vaikuttaa siltä, että tilanteessasi asiat menevät +/- 0 ?
En tiedä mikä tilanteessasi olisi ideaali tila, vähentää kursseja? Pystyisikö koulun kanssa sopimaan tällaisesta käytännöstä, joksikin aikaa? Totaalinen breikki, jota voisit suunnitella yhdessä poliklinikan kanssa (toki kummastakin vaihtoehdosta)?
En usko, että sinun tarvitsee kinuta asiaa. Kerrot vain rehellisesti miltä sinusta tuntuu ja etsitte keinoja yhdessä poliklinikalla.
Tuo on siis sitä samaista lahopäisyyttä, joka saa minut tänään miettimään mikä olikaan ajatukseni ja kelaamaan hetken, jos toisenkin taaksepäin, ennen kuin pystyn vastaamaan viestiin. Mutta tuo mainitsemasi lahopäisyys vaikuttaa jo sen verran vakavalta, että ota vaikka kirjoittamasi teksti seuraavalla kerralla poliklinikalle mukaan ja kerro miltä tuntuu, ettet muista.. jne.. Eiköhän se siitä lähde.
Tsemppiä!
🙂👍
Olen vuodattanut lähes kaiken, mitään en ole säästellyt. Pitäisi vaan kuulemma muuttaa ajatuksia, koska niistä se lähtee tunteidenkin tasolle. Ja ne tunteet taas ruokkivat ajatuksia. Laivaa on vaan niin vaikeeta kääntää vauhdissa tiukkoja käännöksiä..
Minä saatan ihan oikeasti käydä kaikki mahdolliset tunteet läpi saman illan aikana, ensin itkupotkuraivarit, sen jälkeen hysteerinen naurun ja itkun sekainen sönklääminen ja sitten sammunkin sänkyyn kun olen niin väsynyt kaikesta.
Olen kertonut vihanhallintamenetelmistä, tai kuinka ne eivät toimi, mutta sama se. Pääasia, ettei itseään vahingoita tai toisia ihmisiä tai eläimiä. Hyvä näin, että sain käännettyä vihan esim. paperin repimiseen itseni viiltelyn sijasta, mutta en siltikään näe hyvänä, että tahtoisin pistää kaiken näkyvän tohjoksi minkä vaan käteni ulottuvilla on.
En tiedä mielenterveysjuttujen ja koulun yhdistämisestä, onko se järkevää, kun toisaalta jossain pitäisi edetä. Mulla meni vuosi lähestulkoon nollasuorituksilla koulussa, enkä oikeen edelleenkään oo valmis, mutta jotain on edistyttävä? Ei kela loputtomiin maksa koulutusta, jäänpä sitten tyhjän päälle..
Huomenna olen menossa juttelemaan koulun terkkarille, että passittaako se mut lääkärille, jolta voisin saada sairaslomaa (ehkä). Luokanvalvojan kanssa sovittiin jo aika, jolloin tulen juttelemaan noista kursseista. Välillä tuntuu, että tarvisin totaalisen tauon kaikesta, eikä sille ajalle sopisi suunnitella yhtään mitään. Siis ei yhtään mitään. Miten ironista on se, että jos tiedän ettei seuraavana päivänä tarvitse tehdä mitään tai mennä minnekään, teen kaikkea ja touhuan, menen, mutta jos tarvitsee tehdä, en saa sitä yhtäkään aikaiseksi?
Just tehdään psykologin testejä ja tähän asti tulos on ihan normaali vissiinkin. Siltikään en koe oloani normaaliksi, koska nämä muistamattomuudet hankaloittavat joka päivä. Mitä enemmän muistettavaa, sitä vähemmän muistan edes sellaisia asioita, jotka yleensä muistaa ilman mitään pinnistelyä. Tuntuu ettei ihmiset oikeesti ota tosissaan tätä. Sehän on ihan normaalia ettei muista minne laittoi mitäkin, vaikka se tavara oli nokan edessä, tai ei muista että otti lautasen kaapista ja laski sen pöydälle, vaan kuka hemmetti sen lautasen siihen laittoi, tai että kävikö jossain sinä päivänä vai onko siitä jo kaks vuotta aikaa vai oliko se eilen.
Vaikea tilanne ja vaikea toisaalta ymmärtääkään ulkopuolisen silmin.
Siinä olet kyllä ihan oikeassa, että Laivaa on vaan niin vaikeata kääntää vauhdissa tiukkoja käännöksiä..
Premnas kirjoitti 25.1.2010 21:58
En tiedä mielenterveysjuttujen ja koulun yhdistämisestä, onko se järkevää, kun toisaalta jossain pitäisi edetä. Mulla meni vuosi lähestulkoon nollasuorituksilla koulussa, enkä oikeen edelleenkään oo valmis, mutta jotain on edistyttävä? Ei kela loputtomiin maksa koulutusta, jäänpä sitten tyhjän päälle..
Ei tuossakaan kovin paljon järkeä ole, että tekee nollasuoritusta koululla ja tekee samanaikaisesti töitä mielenterveytensä eteen. Eli koulutus on kelan järjestämä? Vihastuttaa, että yhteiskuntamme on välillä niin joustamaton, ettei myöskään näe omaa vajavaisuuttaan. Eikö ihmisen pitäisi ensin olla sellaisessa kunnossa, että voitaisiin ajatella koulutusta? Tai ainakin niin, että koulutukseen voisi ottaa helposti taukoa, kun siltä tuntuu ja jatkaa sitten siitä mihin jäätiin, kun omat voimavarat ovat paremmat.
Hyvä, että olet menossa juttelemaan kursseistasi. Tee nyt sellainen aikataulutus, josta Oikeasti kuvittelet voivasi suoriutua.
Toisaalta, kun lukee kirjoitustasi, niin miettii kovasti, että olisit todellakin sen sairasloman tarpeessa. Mieleen tulee myös, että onko sinulla lääkitystä päällä ja onko se oikea? Kun olet säännöllisesti käynyt psykiatrisella poliklinikalla, niin pyytäisin kyllä päästä psykiatrin vastaanotolle, jossa tilannetta voitaisiin tarkistaa. He eivät kyllä voi kieltäytyäkään asiasta. Se kuuluu oikeuksiisi.
Nämä ovat siis ihan maallikon mutu-tuntumalla lausuttuja asioita, mutta on tuo aika hälyttävää, ettei muista mitään. Siitähän voi syntyä vaikka minkälaista vahinkoa, jos ei muista tehneensä jotain ja seuraavana on esimerkiksi palokunta paikalla.
Toki on hyvä, että masentuneenakin ylläpitää sosiaalisia kontakteja, jottei ihan erakoituisi. Mutta niitä sosiaalisia kontakteja voi sairaslomallakin ylläpitää. Tosin se voi olla astetta vaikeampaa ja Ehkä tässä sinun tilanteessasi on kenties myös ajateltu jotain sen suuntaista.
Tsemppiä ja pidä puolesi!
🙂🌻
Ei kai siinä olekaan mitään järkeä. Just kävin kelassa selvittämässä kun saan kuntoutusrahaa tähän. Niin että kun mulle on jo maksettu opintorahaa yks vuos ja kaks vuotta myönnetty kuntoutusta, että eivät ehkä enää sitten ylimenevälle ajalle myönnä..että se siitä sit, ja oli muuten paljon hyötyä kun ei saanut koulutusta loppuun! Kyllä on kankeeta.
Joo, mietin just että jos vaan viheltäisi pelin poikki ainakin kahdeksi viikoksi. Ei ole lääkitystä, sen lopetin viime kesänä, koska vaikka kokeilin useampaa lääkettä, niistä ei mistään ollut muuta kuin haittaa. Voinhan soittaa polille ja pyytää akuuttia soittoaikaa lääkärille, että tarviin apua.
No siis juu, tuo unohtelu ei kauhean kivaa ole, esim. jättää palavat kynttilät kotiin eikä muista sammuttaa, tai unohtaa jotain muuta.
Minusta tuntuu että pystyn lomalla pitämään paremmin kontakteja, koska ei ole kuluttavaa instanssia kuten koulu, lisänä. Loman aikana päin vastoin menen ja teen kaikkea, kun taas normaalissa työrytmissä en sitten jaksa yhtään mitään ja nekin vähät jäävät. Normaalissa koulurytmissä nimenomaan sulkeudun kotiin, kun taas muuten en niin tee.
Kiitos tsempeistä!