Olen parikymppinen tyttö. Olen sairastanut masennusta, syömishäiriötä ja paniikkihäiriötä ja luoja tietää mitä muita mielenterveysongelmia peruskouluajoista saakka. En ole koskaan hakenut apua ongelmiini kunnolla, vaan yrittänyt selviytyä aina itse, sillä ne vähäiset kokemukseni psykologeista ovat olleet negatiivisia.

Vielä 18-vuotiaana minulla oli ystäviä ja elämää. Alettuani seurustelemaan kaikki kuihtui ympäriltäni. Lihoin, ihmiset katosivat, vain seurustelukumppani jäi. Nykyään suhteemme on lähes täysin platoninen. Rakastan seurustelukumppaniani, mutta olen väsynyt yrittämään. Hän ei kaipaa läheisyyttä ja suloisia yhteisiä hetkiä, kuten vain sylikkäin makoilua kuten minä. Olen joutunut luopumaan kaikista tällaisista tarpeistani ollakseen hänen kanssaan. Toisinaan hän on ”parempi” minua kohtaan, mutta sisimmässäni olen jatkuvasti onneton ja tyytymätön tilanteeseemme. En kuitenkaan tiedä auttaisiko lähteminenkään, sillä minä todella rakastan seurustelukumppaniani enkä osaa kuvitella elämää ilman häntä. Entä jos mikään ei sittenkään parantuisi?

Olen erittäin yksinäinen. Minulla on elämässäni vain äitini, yksi paras ystävä ja sitten tämä seurustelukumppani. Kaipaisin enemmän kontakteja, ihmisiä joidenka kanssa pitää hauskaa ja tuntea olevansa nuori ja elossa. Olen katkeroitunut, sillä kaikista yrityksistäni huolimatta ihmiset eivät vastaa tutustumisyrityksiini ja jättävät minut yksin. Syytän heitä, mutta myös itseäni siitä, ettei minulla ole ”elämää”. Olen katkera ja vihainen niille, joilla sellainen löytyy ja ajattelen, miksi heillä saa olla kaikkea, mutta minulla ei? Olen myös joutunut selvitä kaikesta aina yksin. Siinä missä muut soittavat kaverin tai seurustelukumppanin vaikka keskiyöllä luokseen kun heillä on joku kriisi, minä olen joutunut olla pelottavimmissakin tilanteissa täysin omillani. Olen katkera seurustelukumppanillenikin tästä, sillä häneen ei tosiaan voi luottaa kaikissa tilanteissa, vaikka hän niin väittääkin. Miksi minulta vaaditaan ylimaallista vahvuutta kaikissa asioissa?

Olen myös jäänyt kaipaamaan erästä ihmistä, joka keväällä pisti väit poikki minuun. Hänen kanssaan sain hetken muistaa, millaista on kokea uusia jännittäviä asioita ja käydä syvällisiä keskusteluita. Välimme päättyivät monien riitojen jälkeen, eikä tämä ihminen halua olla kanssani tekemisissä enää. Silti kaipaan häntä päivittäin ja toisinaan tuntuu, etten kestä tätä kaikkea ikävää ja yksinäisyyttä.

En ole työ- enkä kouluelämässä. Ahdistaa joka ilta ajatella, miten elämä valuu hukkaan, enkä tiedä mitä asialle voisin tehdä. Tuntuu, että kaikki on menetetty. Ja samalla syytän itseäni tästä epätoivoisuuden tunteesta, sillä perusasiat kuten terveys ja koti minulla on kuitenkin kunnossa. Pelkään vielä saavani rangaistuksen joltakin ylemmältä taholta, kun valitan ja olen näin surkeana päivästä toiseen…

Kaipaisin kohtalotovereiden tarinoita – kuinka hankkia se paljon puhuttu ”elämä” ja tukea ynnämuuta voimia antavaa kommenttia. Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän ja vielä kommentoidakin. 🙂🌻