Ikävän tutuilta nuo asiat kuulostaa, niin vaikeaa kuin se onkin itselleen myöntää. Juuri nyt olen taas kerran ahdistunut tekemättömistä töistä. Tosin olen ollut oikeasti sairaana, jonka takia en ole jaksanut. Ja masennuskin on vaivannut. Se ei vaan tunnu vaikuttavan pohjimmiltaan mitään siihen, että koen itseni täysin luuseriksi kun en pysty antamaan parastani. Olen nyt taas tiedostanut miten paljon aloittamatta jättämisessä on kyse siitä, ettei tilanne koskaan ole tarpeeksi täydellisesti hallinnassa. Odotan jotain ihmeellistä hetkeä, jolloin voisin täysillä panostaa asiaan, jonka tärkeys loppujen lopuksi ei ole niin huikean suuri. Tai ainakin olisi parempi hoitaa se pois ajoissa/nopeasti ja vaikka hieman puutteellisesti kuin lopulta puutteellisesti, myöhässä ja loputtoman ahdistuksen jälkeen. On myös vaikeaa ajatella olevansa liian heikossa kunnossa tekemään mitään.

Yllätyn itse siitä miten hyvin tämä perfektionismin ongelma tosiaan minua vielä kuvaa. Luulin tilanteen nimittäin helpottuneen. Olen puhunut asiasta vuosien aikana psykologille ja opintoneuvontapsykologille. Yritin hoitaa ongelmat ajoissa, mutta silti gradunikin on vielä kesken. On käynyt juuri siten, mistä opintoneuvontapsykologi varoitti. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta.

Itsehoitona olen yrittänyt vain raa'asti tehdä virheitä, velttoilla ja hyväksyä toisten sekä itseni tekemiset sellaisenaan. Muuttaa jotenkin väkipakolla omia ajatusmallejani. Suurimmaksi osaksi tämä ja ammattilaisten kanssa juttelu on auttanut. Mutta sitten tulee taas tilanteita, joissa ongelmat pääsevät kärjistymään. On stressiä ja sen seurauksena laukeaa moni henkinen tila, kuten masennus. Normaalistikin olen edelleen perfektionisti, se vain on paremmin hallinnassa. Stressin painaessa päälle menetän hallinnan.

Tiedän olevani pahimmillaan rasittava kontrollifriikki, joka vahtii pienimpiäkin virheitä. Myös omassa olemisessani. En oikeastaan tiedä pääseekö tästä koskaan täysin eroon. Omalla kohdallani kyse taitaa olla sukupolvien perinnöstä. Molemmilla vanhemmillani on samanlaisia taipumuksia. Äidinisääni jotkut työkaverit kuulemma moittivat "määräilystä". Meillä on suvussa paljon "vaikeita" ihmisiä, joihin varmasti itsekin lukeudun.

Toisaalta onhan tässä hyvätkin puolensa, kun vain jotain saisi aikaan. Siis kun sitä aikaansaamista tapahtuu, jälki on "luonnostaan" (ilman kovin suurta yrittämistä) vähintään riittävän hyvää. Vaikken itse sitä ole aina edes ymmärtänyt ja nykyäänkin on vielä vaikea käsittää. Suhtaudun omiin kykyihini tosi epäilevästi, enkä kai siksi ole niitä koskaan hyödyntänyt samalla tavalla kuin jotkut muut. Olen myös oppinut mielestäni hyväksi järjestelijäksi. Pystyn organisoimaan toisten tekemisiä, aikatauluja, kaikenlaisia yksityiskohtia, jne. aika pätevästi ilman mitään koulutusta sellaiseen.

Kun olin lapsi, kukaan ei oikeastaan kehunut tai moittinut minua mistään erityisestä. Ihan pienenä kyllä kehuttiin, muttei enää teini-iässä ja sen kynnyksellä. Sain koulussa hyviä arvosanoja, mutta ne eivät merkinneet minulle kovin paljoa. Olisin halunnut kuulla esim. yksityiskohtaisempaa arvostelua kouluaineistani, mutta palaute oli aina tyyliä "hieno tarina". En osannut kysyä asiasta, enkä kai uskaltanutkaan, ujo kun olen. En oikein koskaan ole oppinut sisäistämään, mitä oikeastaan osaan. Itse nämä jutut olisi pitänyt päätellä ja kai luottaa arvosanoihin. Vasta aikuisena olen saanut kuulla suorempaa palautetta, joka on saanut uskomaan kykyihini joissain asioissa. Ja huono palaute toisissa ei ole myöskään täysin lannistanut, vaan olen oppinut käsittelemään kritiikkiä.

Että kaiketi olen aina ollut alisuoriutuja. Toisaalta myös muuten elämässä ongelmainen ja siksi kykenemätön tekemään monia asioita, joita muuten olisin voinut tehdä. Luonnollisesti se "olisin voinut vaikka mitä, jos..." on myös ahdistava/suututtava ajatus. Olen silti päättänyt olla katkeroitumatta ja suuntautua tulevaisuuteen. Olen lukenut jotain kirjoja, esim. Liisa Keltikangas-Järvistä ja pari opusta positiivisesta ajattelusta. Niistä on ollut apua, erityisesti Keltikangas-Järvisen jutuista itsetuntemuksen kannalta. Ja siinä, että olen paremmin ymmärtänyt ympäröivää maailmaa sekä omaa kasvatustani.

Olen muuten myös saanut itseluottamusta siitä, että löysin harrastuksen, jossa pikkutarkkuuttani arvostetaan. Ehkä siksikin, että toiminnasta vastaava henkilö on itse perfektionisti. Minuun noin yleisesti ottaen on luotettu ja olen saanut paljon vastuuta ja tehtäviä, joita en suhteellisen vähällä kokemuksellani alalta olisi muuten saanut. Vaikka siinä on ikävät puolensa, että joutuu nykyään harrastuksen parissa aina töihin, luottamus ja arvostus tuntuvat hyvältä. Valitettavasti en pysty tuosta tekemään oikeaa ammattia itselleni fyysisten rajoitusteni vuoksi. Työhön liittyvä itsetuntoni nimenomaan kun on muuten aika vähissä. Kroppani kanssa olen sinut (olkoonkin syömishäiriötaipumus aina piilemässä jossain taustalla) ja ihmissuhteissa pyrkinyt kehittymään koko ajan sekä siinä onnistunut. Työhön/opiskeluun jollain tavoin liittyvät jutut ovat se isoin ongelma elämässäni.

Jaksamista teille molemmille! Toivottavasti löydätte tuollaisia ympäristöjä, joissa pääsette sopivasti käyttämään tuota helposti vähän negatiivista piirrettä.
Joskus aikoinaan pidin itseäni perfektionistina. Sittemmin totesin nauraen, että olen liian laiska perfektionistiksi. Joka on ehkä osittain tottakin, eli kovin pahasti se ei minua vaivaa. Silti nuo kuvaukset kuulostavat tutulta. On hieman hankala ihminen, ei usko itseensä, ei mielestään suoriudu mistään kunnolla, tehtävien aloittaminen vie ikuisuuden sopivaa hetkeä odottaessa tai sitä että ehtii _kunnolla_ paneutua asiaan... Itsestäni tuntuu, että teen usein asioita lopulta vasemmalla kädellä. Ja sekin on normitasoon verrattuna ilmeisesti ihan ok jälkeä. Yhden koulutyön tein niin huonosti ja yllättäen se oli niin hyvä? No, mahtuu noihin opiskeluvuosiin myös se mentaliteetti, että kunhan on läpi niin ihan sama.
Siskoni antoi minulle joskus kortin "On vaikea olla nöyrä kun on niin mahdottoman hyvä". Yrittää siinä sitten olla olematta hyvä, kaikkitietävä. Exäkin sanoi, että eron jälkeen hänestä on tullut luovempi kun en ole antamassa palautetta miten asiat olisi pitänyt tehdä.

En tiedä, onko tuolla mitään tekemistä kyllä perfektionismin kanssa. Enkä osaa auttaa eteenpäin. Ehkä riman alentaminen ja sen muistaminen, että täydellinen on hyvän paras vihollinen? Olette sen ehkä kuulleet, mutta silti. Noiden kirjojen lukemisesta voi olla apua. Silloin ei tarvitse itse keksiä ihan kaikkea, kun ohjeita saa muualta. Itse yritän oppia ajattelemaan positiivisemmin ja lopettamaan vatvomisen...

Sopivan lumista kevään odotusta, esimerkiksi jonkin kirjan oppeja noudattaen. 🙂

Voi ei!Tuo aloittajan kirjoittama teksti kertoo hyvin minusta. Jos joku homma kusee työssäni masennun enkä pysty nousemaan siitä tai jos en saa jotain aikaiseksi niin sama homma.Sitten hirveä pelko epäonnistumisesta ja koko ajan ajattelen,että työkaverit eivät pidä minusta,vaikka minulle ei olla sanottu mitään negatiivista.
Kävelen tavallaan heikolla jäällä ja pelkään, että missä vaiheessa vajoan alas.Miten näistä tuntemuksista pääsee eroon?

Tuo kuvaa juuri itseäni!!! Omalla tavallaan helpottavaa, että tilanteelle on jokin "oikea" nimitys, en siis ole yksin... Mutta oma neuroottisuus on välillä hyvinkin rajoittavaa, ja kontrollin tarve on välillä niin suuri, että se on estänyt omaa elämääni.

Tuntuu, että olen moniongelmainen. Apua olen saanut masennukseeni ja uupumukseen, ja tuntuu, että nämä kaksi on haudannut alleen tarpeen saada apua neuroottisuuteen.

Kuten yllä olikin mainittu, KAIKKI kuvaavat oireet osuvat juuri minuun. Lisäksi olen todella neuroottinen omasta kodistani, eli kaikki pitää olla järjestyksessä, siistiä ja "IKEA -kuvastomaista". Pelkään aina, että kotona sattuu tulipalo kun olen poissa, tai jääkaapin ovi jää auki tai ovi ei mene lukkoon. Joskus jään kotiin sen vuoksi, etten uskalla jättää kotia yksin.

En osaa sanoa mitään itsehoito-ohjeita, niitä kaipailen itsekin. Kuitenkin yritän elää "harmaalla" alueella. Kaiken ei siis tarvitse olle niin musta-valkoista, vaan keskinkertainen on ihan OK. Olen hyvin yksinäinen, ja olen ymmärtänyt, että yksinäisyyden syy on juuri neuroottinen perfektionismi; ei kukaan jaksa katsella ihmistä, joka mainostaa itseään ja on aina "täydellinen". En itsekään jaksaisi sellaista. Tämän ymmärtäminen ja kokeminen on auttanut ainakin päänsisäiseti oikealle tielle.

Tsemppiä!! 🙂🌻

Pelottavaa, kuinka hyvin kaikki nuo oireet tuntuvat tutuilta!

Tama on ensimmainen kertani kirjoittaa tamanlaiselle sivulle, mutta kaipaan vertaistukea. Kaikki ymparillani tuntuvat elavan 100 % taytta elamaa ilman pikkuasioiden pohdiskelua, ja minulla on vanha ja hidas olo.

Olen kokenut jo pitkaan karsivani masennuksesta, mika jo itsessaan aiheuttaa keskittymiskyvyn puutetta. Mutta siihen viela yhdistyneena perfektionismi, 'enta jos' ajattelu, ja tuhannet pikku paatokset mitka meidan jokaisen pitaa tehda elamassamme, ja elama tuntuu ylitsepaasemattoman raskaalta. Toissapaivana vietin ainakin varttitunnin hammastahnaa valiten, jokainen sipuli ym.kaupassa pitaa valkata erikseen, asunnon pitaa olla aina siistina, koen valtavasti vaivaa etta saisin kaiken halvimmalla, ja sitten harmistun enka anna itselleni anteeksi jos teen jotain pientakin vaarin. Samalla huomaan etta ne isotkin paatokset ovat hankalia, aina odottaen sita taydellista tilannetta. Ja elama jatkaa kulkuaan, aika tikittaa eteenpain...

Ihailen ihmisia, joiden ei tarvitse analysoida joka pikkuasiaa niin tarkasti, ja jotka pystyvat vain kohauttamaan olkaansa:'talla kerralla valitsin vaarin, mutta se ei kaada maailmaa'. Siirtyessani 3.:lle vuosikymmenelle vahan aikaa sitten tajusin etta en ole oikeastaan saavuttanut elamassani mitaan, kun en ole osannut sitoutua mihinkaan, missa en olisi ollut se paras. Olen tehnyt toita missa en todellakaan ole kayttanyt koko potentiaaliani. Jotenkin odottanut etta jotain suurta tulee tapahtumaan. No, sita suurta ei ole tapahtunut, kun en ole tehnyt mitaan sen eteen. Sen sijaan olen tuhlannut valtavat maarat aikaa pikkuasioiden pohtimiseen. Toisaalta, onhan niinkin etta elama koostuu niista pikkuasioista.

Olen huomannut itseni kohdalla, etta luonnossa ajan vietto ja *hyvien* ystavien kanssa ajanvietto auttaa. Onko kenellakaan mitaan muita neuvoja, mita tamanlaisesta lannistavasta perfektionismista paasisi eroon? 😟

Voi jestas...Klikkasin tämän keskustelun linkin melkeinpä vahingossa auki, mutta yllätyinpä kovasti, miten osuva tämä oli omalle kohdalle.

Löydän jokaisesta kirjoituksesta paljon itselleni liiankin tuttua. Haluan olla aina mahdollisimman hyvä kaikessa, mihin ryhdyn, ja en anna itselleni virheitä anteeksi kovinkaan helposti. Ja joku kertoi gradunsa viivästymisestä...sama vika täällä. Juuri tuo, että "sitten, kun minulla on rahkeita tehdä todella hyvä työ, aloitan"-ajattelu on viivästyttänyt valmistumistani ties kuinka kauan. Yliopistossa tosin olen ollut sillä periaatteella, että sama se, mitä tentistä tulee, kunhan menee läpi...Mutta gradu...voi voi. Eihän se etene, jos yrittää kirjoittaa jotain maata mullistavaa, vaikka tiedän, että kolmen vuoden päästä saatan katsoa sitä todella huvittuneena.

Onpa hyvä, että tuli luettua tämä ketju, tsemppiä kaikille "kanssakärsijöille". Ei se ole niin justiinsa🙂

Hei kaikki,

toivottavasti voitte hyvin. Luin tekstejänne ja totesin saman: olen patologinen perfektionisti, eli negatiivinen perfektionisti ja alisuorittaja.

Teen parhaillani gradua, hieman vaativasta aiheesta tilaustyönä, ja samalla ohjaajani on ulkomailla (koko syksyn). Minulla on tiukka seminaariaikataulu, tarkoittaen että työni pitää olla valmis aika pian. Sain musertavaa palautetta puoliväliseminaarissa ja olen sen jälkeen ollut täysin lamaantunut. Jumituin täysin, kun pitäisi kirjoittaa täysillä. En pysty ratkomaan ongelmiani, pelkään vain ja tunnen itseni huonoksi.

Tajusin kuitenkin myös ettei tämä ole mitään uutta: olen aina käyttäytynyt näin. Pelkään kritiikkiä, ja jätän töitä tekemättä koska en usko että kykenen niihin tarpeeksi hyvin: mikä tietenkin voi antaa minusta täysin toisen kuvan. Kerään vastuutehtäviä, mutta joudun jättämään ne koska en mielestäni tee työtäni tarpeeksi hyvin. Masennuin ensimmäisenä opiskeluvuotenani ja olen aina suhtautunut samalla tavalla suurempiin töihin niinkuin graduuni nyt: olen uskonut etten vain selviä niistä, ja tämä alentaa suorituskykyäni.

Olin yllättynyt kun luin että perfektionismi kulkee suvussa. Olen kauan sitten tajunnut että käyttäytymismallini olen perinyt kotoa, mutta tämä selittää paljon. Olen täysin varma että isälläni on samoja piirteitä: hän ei halua tehdä mitään jos ei ole täysin varma että on asiassa hyvä. Huomaatteko tekin että teillä on peritty käyttäytymismalli?

hyviä jatkoja,
a

Kuulostaa erittäin tutulta täällä tämä keskustelu. Olen huomannut viime aikoina itsekin olevani perfektionisti. Ennen lukiessani kuvausta perfektionismista ajattelin, että huh, miten kukaan noin voi ajatella. Nyt kuitenkin tunnistan itseni todella selvästi perfektionismin kuvauksesta. Huomaan itsessäni sen, että perfektionistiset piirteet ovat syntyneet jo lapsena. Olin esim. hidas tekemään koulutehtäviä, kun mietin, miten onnistuisin riittävän hyvin. Minua ei ehkä kotona rohkaistu riittävästi. Olen isosta perheestä, ja kaikille ei millään riittänyt kovin paljon aikaa. Isäni on lisäksi hyvin itsekriittinen ja arvostaa vähän itseään, ehkä se on tarttunut minuunkin. Itseluottamukseni ei ole kehittynyt oikein missään vaiheessa. Olen nykyisin todellinen alisuorittaja, mikään tekemiseni tai sanomiseni ei kelpaa. Epäilen aina kykyjäni erityisesti sosiaalisissa tilanteissa ja koulutehtävissä. Muutenkin täydellisyyden tavoittelu estää minua nauttimasta elämästä. Kauan meni, ennen kuin rohkenin alkaa kirjoittaa edes tänne tätä tekstiä.😟

Itsearvostukseni on ollut aina heikko, ja vielä heikommaksi se meni, kun minua kiusattiin yläasteen alussa. Otin kiusaamisen erittäin raskaasti ja se sai itseluottamukseni aivan pohjalle. Kun muutin opiskelupaikkakunnalleni viime syksynä, alkoi valtava ahdistus vaivata. Olen ollut aina myös erittäin kova jännittäjä ja ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa. Menin psykologin juttusille äskettäin, ja nyt minulla on alkamassa psykoterapia. Sen tavoitteena on saada itsetunto paremmaksi. Perfektionismini johtuu siis siitä, että en oikeasti arvosta itseäni, ja ajattelen muiden ihmisten ajattelevan samalla tavalla minusta, mikä heikentää entisestään uskoa itseeni. Nyt kun perfektionismini tiedostan, voin puuttua siihen ja nousta kuopan pohjalta. Hitaasti mutta varmasti 🙂 Olen toiveikas ja toivon että voin armahtaa vielä itseäni enemmän tulevaisuudessa. Voin aloittaa sen nyt ja rohkaisen myös muita samaan!🙂🌻