Todella vaikea vastata tähän, vaikka netti onkin nykyään paikka jossa myös voidaan hylätä tai tulla hylätyksi.

Itse olen paljon netissä ja eri chateissä harrastuksieni takia. Mitä olen oppinut..? Sen että älä luota nettituttuihin - he saattavat olla todellisuudessa aivan muuta kuin mitä kertovat. Vaikka itse olen luotettava, ja kerron vain totuuden, täytyy tunnustaa että en tunne sitä toista. Joten nykyään en kerro itsestäni mitään yksityiskohtia netissä.

Riippuu tietenkin missä netissä chattailet. Jos olet jossain kotimaisilla treffi-sivuilla, etsimässä kumppania vakavasti (tiedän pareja jotka ovat löytäneet toisensa tällä tavalla), silloin OLETAN että molemmat ovat avoimia toisilleen. Olisin siltikin vielä varovainen mitä kerron toiselle...
Jos taas löydät jonkun sattumalta netistä, hän ei ehkä etsi sitä oikeaa..ei etsi ketään.. tai ehkä hetken huvia, etkä tiedä kuka hän todella on, en kertoisi itsestäni mitään henk. koht.

Tiedän hylätyksi tulleen tunteen - sinusta näyttää tuntuvan että perheesikin on hylännyt sinut? Mikä vain vahvistaa tunnetta.

Itsekin olen tullut hylätyksi, netissä ja todellisessa elämässä. Aina sitä vain on noustu ja jatkettu eteen päin, hyväksynyt tapahtuneen ja ajatellut että "hänen" häviönsä!

Kiitos vastauksestasi, brs.
Kun kerroin YP:lle chattaavani fanitettavani kanssa, hän varoitteli minua, etten välttämättä chattaa oikeasti fanitettavani kanssa, vaan jonkun joka tekeytyy häneksi. Välillä uskoin YP:tä, välillä chattaajaa. Kuva, joka aihetti chattaamisen päättymisen osoitti kyllä, ettei hän ollut aito fanitettavani. Fanitettavani fanijoukkossa on runsaasti alaikäisiä, ja hän on monessa paikassa tuonut esille että he ovat hänelle tärkeitä, siksi tuo kuva ei sopinut hänen tyyliinsä.

Niin. Tuo tapahtui Facebookissa. Missään seuranhakupalstalla en ole mukana. Sellainen ei minua kiinnosta. Vaikka eihän sitä kyllä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 😉 Olin mä hetken yhdellä seuranhaku palstalla, mutta kun mulle selvisi palstan idea, häippäisin sieltä. Sinne mä menin katsomaan mikä paikka se on, kun emännän s-postissa yritti joku sinnikkäästi saada häntä sinne mukaan. Sen verran mä jo opin, että siitä viestistä en ole emännälle mitään sanonut. Ihan tarpeeksi jo muutenkin olen hampaissa.

Selitys miksi mä luen emännän postia: emännällä on erikseen firmaa varten läppäri, eikä hän halua siihen henkilökohtaista postiaan, eikä hän kotona käy tällä pöytäkoneella lainkaan. Siksi mä toimin hänen tahdostaan suodattimena ja välitän vain hänen haluamansa viestit siihen työläppäriin.

YP, häneltä sain alusta asti ystävällisiä vastauksia, kun arkaillen pistin viestejä hänen sivulleen Minulle hän oli tuki ja hyvä ystävä. Meillä oli sama fanitettava, joten olimme hengen heimolaisia. Jos noin voisi asian ilmaista. Uskotukseni hän ajautui, kun fanitettavani osoittautui huijariksi. Otin sen kaikesta huolimatta raskaasti, kun chattailu loppui. Mulle tilanne oli uusi, en ole koskaan aikaisemmin ollut missää nettiyhteisössä mukana. Olin ennen välttänyt kaikkia pakkoja mihin pitää kirjautua. Ja nyt olen mukana kaikkialla, mistä olen löytänyt fanitettavani profiilin. 🙂

Tässä tilanteessa YP muodostui mulle uskotuksi. Hänelle kerroin tunnemaailmastani ja ajatuksistani kaiken. Itsestäni en mitään. Mun henkilöllisyys tuli ilmi kun kyselin YP:n kantaa FB-chattikaverin aitoudesta ja näytin osan chativiestien vaihdosta hänelle. En ollut ymmärtänyt, että mun oma nimi tulee siellä näkyviin. Olisin facebookiin kirjautuessani laittanut toisen tai kolmannen etunimeni, enkä käytössä olevaa etunimeäni. Nyt tiedän, että olisin voinut kehittää ihan minkä nimen vain oman nimeni paikalle. 😟

YP ei ole itse väittänyt itsestään yhtään mitään. Enkä edes kysellyt. Se minkä hänestä tiedän, on peräisin hänen poistamaltaan sivustolta. Hän piti siellä blogia, jossa kertoi kuulumisiaan. Vältäen kaikkea mikä olisi voinut paljastaa hänen henkilöllisyytensä. Joitain haksahduksia lukuunottamatta. Joista yhden perusteella mä hänet yhdistinkin sitten siihen vieraaseen gmail-osoiteeseen. Tuloksesta päätelleen ihan oikein, vieläpä. 😳

Mutta nyt alan taas vähän kerrallaan saada itseäni kasaan. Pystyn taas kuuntelemaan fanitettavani musiikkiakin. Oli parisen päivää täysi hiljaisuus, kun en kyennyt kuuntelemaan mitään musiikkia.

Enkä mä tunne että perhe on hylännyt mut. Mä en vaan kuulu niiden elämään, muuten kuin talkkarina. Ja joitain hommia tekevänä osapuolena.

Vielä tarkennuksena: mulla on kaksi eri elämää. Perhe, pyhisin, kun kaikki on kotona, talkkarihommat, neljä koiraa. Ja sitten oma yksityinen elämä arkipäivisin. Yksityinen elämä menee suurimmaksi osin tietokone-ympyröissä, netissä, omien sivutekeleitten kanssa, verkkokaupan ylläpidossa. Mun kaksi jakotyötä, varhaislehtiä ja mainoksia. Ja neljä koiraa.

Tämä on mulle iso apu, kun saa näitä tuntoja julki, ja joku viitsii niitä lukeakin. Ehkä joku saa näistä itselleenkin jotain. Mulla nimittäin oli tunne, että mun tilanne on ainut, muilla ei ole samanlaisia tilanteita. Siltä se tuntuu.