Halusin päästääulos tätä tuskaa, jota kannan. Arki kuormittaa, itsemurha on mielessä harvasen hetki, mieli kaivaa itselleen kuoppaa pakkoajatuksilla, itkettää, ahdistaa. Silti käyn haastavassa työssä 40 tuntia viikossa, hoidan lapset ja parisuhteen. Ja kukaan ei näe myrskyä pään sisällä. Vituttaa. Pitäisikö vaan jäädä kotiin itkemään ja olla yhteiskunnan silmissä sairas. Sain lääkäriajan. Vuoden päähän. En osannut sanoa pitäisikö itkeä vai nauraa.
Kävelin kadulla ja mietin tota sotkua mun päässä. Olen koko elämäni saanut peitettyä omat nepsy piirteet ja mielenterveyden haasteet. Toki nuorena kipuilu näkyi viiltelynä, nyt aikuisena ei kai haasteista tietäisi jos en kertoisi. Että joskus on hankala keskittyä ja joskus olen herkillä. Todellisuus on karumpi. Mietin itsemurhaa päivittäin, vaikka en sitä tee. Mietin miksi elän, mikä tekee mistään merkityksellistä. Halusin olla vapaa, mutta minulla on työ, lapset, parisuhde… Impulssiivisuus on suitsittu, mutta se tuntuu olevan ainut asia mikä toisi minulle iloa. Mennä ja tehdä, ilman seurausten miettimistä. Tuntee elävänsä! Tunnistan, että tämä sisäinen tyhjyys ja masennus on adhd liitännäinen. ”Kun mikään ei tunnu miltään.”
Nyt istun työpöydän ääressä ja pidätän itkua. Mitä vittua mäoikein elämälläni teen.
Tuota mitä viimeksi kirjoitit, pohtii moni. Mitä elämä vastaa?jää nähtäväksi. Voimia sinun arjen pyörittämiseen!
Et sä voi vuotta odottaa, tai voit mutta onko siinä mitään järkeä? Käy matalan kynnyksen mielenterveys palvelussa juttelemassa, jos on mahdollista?
anonyymi.aasi kirjoitti:
Halusin päästääulos tätä tuskaa, jota kannan. Arki kuormittaa, itsemurha on mielessä harvasen hetki, mieli kaivaa itselleen kuoppaa pakkoajatuksilla, itkettää, ahdistaa. Silti käyn haastavassa työssä 40 tuntia viikossa, hoidan lapset ja parisuhteen. Ja kukaan ei näe myrskyä pään sisällä. Vituttaa. Pitäisikö vaan jäädä kotiin itkemään ja olla yhteiskunnan silmissä sairas. Sain lääkäriajan. Vuoden päähän. En osannut sanoa pitäisikö itkeä vai nauraa.Kävelin kadulla ja mietin tota sotkua mun päässä. Olen koko elämäni saanut peitettyä omat nepsy piirteet ja mielenterveyden haasteet. Toki nuorena kipuilu näkyi viiltelynä, nyt aikuisena ei kai haasteista tietäisi jos en kertoisi. Että joskus on hankala keskittyä ja joskus olen herkillä. Todellisuus on karumpi. Mietin itsemurhaa päivittäin, vaikka en sitä tee. Mietin miksi elän, mikä tekee mistään merkityksellistä. Halusin olla vapaa, mutta minulla on työ, lapset, parisuhde… Impulssiivisuus on suitsittu, mutta se tuntuu olevan ainut asia mikä toisi minulle iloa. Mennä ja tehdä, ilman seurausten miettimistä. Tuntee elävänsä! Tunnistan, että tämä sisäinen tyhjyys ja masennus on adhd liitännäinen. ”Kun mikään ei tunnu miltään.”
Tuosta lääkäriajasta vuoden päähän. Sinustako ei näkynyt mitään siitä mikä kaikki sisälläsi myllertää? Olit niin kuoressa? Ei ollut rohkeutta laskea 'maskia' alemmas?
Tuo oli rohkea päänavaus minkä tänne teit. Kumpa saat siitä lisää pontta alkaa puolustaa omaa tilaas tässä maailmassa.
Hopea ei ole häpeä, sanotaan. Vaikka se siltä joskus tuntuu. Sulle kuuluu ensisija elämässä siinä missä muillekin.
Voimia sulle missä milloinmitä teetkin. Voimia.