Negatiivisten tunteiden ilmaisun äärimmäinen vaikeus
Olen miettinyt, että onkohan minulla kohtalotovereita. Nyt terapiasuhteen romututtua olen alkanut miettimään entistä enemmän emotionaalista estyneisyyttä. Muiden kokemuksia lukiessa tuntuu että olen toivoton tapaus. Paljon on kokemuksia siitä, että negatiivisten tunteiden ilmaisu on vaikeaa, mutta yhtä äärimmäistä tapausta ei ole tullut vastaan.
Terapia tosiaan loppui, huolimatta siitä että olen sairastumassa uudelleen syömishäiriöön vuosien remission jälkeen, itsemurhasuunnitelmat tarkentuvat ahdistavalla vauhdilla, masennus on vienyt pohjamutiin ja paniikkikohtaukset ovat muuttuneet päivittäisiksi. Ehkä kuvaavinta on, että viimeisellä terapia-ajalla sain paniikkikohtauksen eikä kokenut ja hyvä terapeutti huomannut sitä. Vapisin, mutta pidin kädet niin ettei sitä huomaa. Hyperventiloin mahdollisimman ”hallitusti” ja niin ettei se ole selvää. Olin varma, että kuolen ja olin äärimmäisen ahdistunut. Silti sitä ei huomattu. En ole koskaan itkenyt yhdelläkään vastaanotolla, enkä edes muista milloin olisin itkenyt kenenkään muun nähden. Lapsuudessa kaikki negatiiviset tunteet olivat täysin kiellettyjä ja opin peittämään niin ahdistuksen, pelon, surun, kuin kaiken muunkin.
Tätä hoitosuhdetta ennen olen saanut kuulla, että valehtelen mielialaoireista, paniikkikohtauksista ja ahdistuksesta. Minulle on sanottu suoraan etten voi olla masentunut koska en vaikuta lainkaan siltä. Kaikki olettaa että minulla on kaikki hyvin. Pystyn kyllä kertomaan vaikeistakin asioista, mutta irroitan tunteet niistä täysin. Pystyn puhumaan raiskauksesta, väkivallasta ja vanhempien välinpitämättömyydestä hymyillen, kokemusta vähätellen ja analyyttisesti. Suhtaudun itseeni kuin tapaustutkimukseen, tiedän mitä on tapahtunut, mitä se on aiheuttanut ja mitä tekijöitä on taustalla, mutta kaikki tunne puuttuu. Puhun jostakin muusta, tapauksesta X joka ei liity mitenkään minuun, on vain tapaus jonka tunnen hyvin ilman että välitän siitä lainkaan.
Nyt terapian loputtua en tiedä mitä asialle tekisin. Näen tunteet lähinnä biokemiallisena ilmiönä josta ei pitäisi välittää. Tunnen kyllä, mutta en osaa ilmaista sitä. Pyrin älyllistämään kaiken, se on minun keino käsitellä asioita. Kun tiedän kaiken takana olevan teorian, asiat tuntuu olevan paljon helpompia. Silti krooninen masennus ei ole parantunut ja yli kymmenen vuoden jälkeen painin edelleen samassa suossa. Olen niin väsynyt tähän enkä tiedä mistä saisin apua. Kaikki hoitosuhteet kaatuu siihen, että vaikutan niin hyvinvoivalta vaikka oikeasti kaikki menee alamäkeen. Kukaan ei vaan näe sitä.
Hei irvi.
Minullekin on sairaalassa sanottu että olen liian hyvävointisen oloinen. Seuraavana yönä yritin itsemurhaa ja ehdin menettää tajuntani ennenkuin minut löydettiin.
Minun tapauksessa on kyse epävakaista tunteista. Saatan kiihtyä hetkessä nollasta sataan ja toisinpäin. Ahdistus ja itsetuhoisuus minussa ovat niin nopeita ja pelottavan impulsiivisia.
Oletko yrittänyt saada apua? Terapeuteille ja muille hoitaville tahoille on oltava rehellinen. Eivät ne muuten osaa auttaa. Minun on myös vaikeaa olla rehellinen, koska olen kuntoutunut niin hyvin viimeaikoina. Pelkään että tuotan hoitohenkilöille pettymyksen jos kerron oikeista tunteistani.
Oletko miettinyt sairautta ja parantumista. Minä olen tullut siihen tulokseen, etten uskalla parantua. Psyykensairaus on niin syvällä minussa että en osaa enää erottaa mikä on sairautta ja mikä persoonaani.
Lisäksi jos parantuisin, olisin taas elämänkamppailussa samalla viivalla ns. normaalien kanssa. Joutuisin kilpailemaan asioista, tulisin torjutuksi ja murtuisin uudelleen.
On outoa miten mielialat voivat vaihdella niin nopeasti. Monesti ulospäin ja paperilla näyttää kaikki aivan hyvältä. Kukaan ei silti osaa lukea ajatuksia.
Miten terapiasi katkesi?
Musta on omituista, että alalle koulutetut ihmiset ei ymmärrä sitä, kuinka vaikeaa tai mahdotonta pahan olon näyttäminen voi olla. Luulisi kumminkin, että on selvää ja tiedossa, että jos omia tunteita ja tarpeita ei oo kukaan lapsena nähnyt, niin niitä on sairaan vaikea näyttää aikuisenakaan.
Kai ihminen on jotenki rakennettu niin, että reagoimme tosi paljon voimakkaammin toisen eleisiin ja sanattomiin viesteihin kuin siihen, mitä toinen varsinaisesti sanoo.
Itsekki oon kokenu hämmentävänä sen, että jos sanon, että on epätoivoinen olo enkä jaksa enää yrittää, mutta en näytä mitään tunteita... suljen tunteet pois, jotta pystyisin ja uskaltaisin sanoa noin rohkean asian... niin ihmiset tulkitsevat viestin sen perusteella, mitä sanattomasti ilmaisen eikä sen perusteella mitä sanon. Eli jos en näytä ilmeillä, eleillä, itkemällä jne, että on paha olo niin ihmiset tulkitsee että oon ihan ok, vaikka sanoisin, että on tosi vaikeaa!
Toisaalta taas jos sanon, että on vähän hankalaa, mutta ilmaisen olemuksellani, itkullani ja ahdistuneisuudellani, että nyt on oikeasti hätä, niin silloin tulen ymmärretyksi... vaikka sanoisin, että ei tässä mitään hätää ole. 😐
Toivon sulle lohdutusta ja nähdyks tulemista, Irvi. Tunnet varmaan olosi tosi yksinäiseksi, jos et pysty näyttämään tunteitasi kellekkään.
😭
Hei. Taisin löytää tekstisi toiselta palstalta ja turhautti, kun en voinut vastata siihen, koska rekisteröityminen ei onnistunut.
Joka tapauksessa. Minulla on sama "tendenssi", kai voisi sanoa. Psykologikin oikein ihmetteli, miten voin "puhua niin kamalista asioista hymy naamalla". Eli itse en aina välitä viestiä neutraalisti, voi olla jopa "positiiivisesti" mutta tämä johtuu siitä että se on minulle ns. poliittisesti korrekti tapa olla viranomaisyhteyksissä.
Sitten kun vähän enemmän on työntekijöitä tuntenut niin korrektius ehkä hälvenee mutta olen äärimmäisen analyyttinen ja rationaalinen. Ihmettelen, miten ilmeisesti useampi psykoterapeutti/psykologi/psykiatri on mennyt kohdallasi lankaan. Onko sinulle tehty psykologin testejä persoonallisuudesta tai psykiatrin tekemää persoonallisuushäiriön kyselyä?
Minun kohdallani tämä rationaalinen, analyyttinen ja jopa objektiivinen tapa kuvata asioita (välittämättä tunnetta) liitettiin vaativaan persoonallisuushäiriöön, jonka diagnoosin siis sain.
Vaikka minua on lähinnä ihmetelty siitä, miten tunnesisältö ei välity, eikä onnekseni ole väitetty, etteikö minulla olisi avuntarvetta, koen kuitenkin ongelmia tästä asiasta johtuen. En osaa itse tuoda hankalia asioita ja tunteita keskusteluun niin että ne vaikuttaisivat hankalilta eivätkä "faktoilta" (kuulostaa samalta, kuin kuvaat?) jolloin terapeutti ei samoin kuin on tarkoitus osaa tarttua niihin. Terapeuttihan työskentelee vahvasti sanavalintojen ja siis ylipäänsä puheen välittämän tunneviestin perusteella.
Minulla osasyynä tähän on valtava todellisen luottamuksen puute (ihmisiin). (Yleisesti en siis koe epäluottamusta; todennäköisyydet ovat sen puolella, etteivät kohtaamani ihmiset halua minulle pahaa. Mutta se syvempi luottamus on aivan eri asia.)
Erään kerran luotin psykiatriin toistaiseksi tuntemattomasta syystä (tai miettimäni syyt ovat spekulointia) ja tällöin, ihme kyllä, tunteet olivat "esillä adekvaatisti". Tämä ei toki tarkoittanut sitä, ettenkö edelleen olisi ilmaissut itseäni kielellisesti kovin teoreettisesti (kun en muuta osaakaan). Mietin usein, miksi tämä yksi oli tällainen poikkeus, ja olen tullut siihen tulokseen että syy on voinut liittyä siihen, että olen kokenut hänen nähneen analyyttisen panssarin läpi ja samanaikaisesti lapsekas (mutta varsin harvoin tapahtuva) luottamus on syntynyt.
Minulla on mt-taustaa myös yli kymmenen vuoden takaa ja tunnistan tuosta kuvauksesta paljon samaa; ongelmat ikään kuin ovat kyllä kokemustasolla pahoja, mutta niitä on hirvittävän vaikea välittää tunnekokemuksen kanssa. Omalla kohdallani oli esimerkiksi niin, että ongelmat olivat kyllä olleet pahoja kauan, mutta juuri tämä analyyttinen ja muutenkin kovin tunnepitoisesti olematon tapa elää ja käyttäytyä vaikutti siten, että esimerkiksi sairaalahoito tuntui - ja tuntuu - kovin hassulta vaihtoehdolta. Tai se, että kukaan sellaista ehdottaisi - miksi ihmeessä ehdottaisikaan, harvemminpa vaikka tulisit sanomaan lääkärille, että aion tehdä huomenna itsemurhan, mutta hymy naamalla ja asiallisella statuksella, harvemminpa se vakuuttaisi ketään. Sitten kävi kun oli tämä yksi psykiatri joka oli poikkeus ja tunnekokemus välittyi muutaman vastaanottokerran verran niin sittenhän minä löysinkin itseni suljetulta osastolta jossa olin kuukauden, kylläkin vapaaehtoisesti. Itse asiassa koko osastohoitojaksoon minulla ei ollut mitään tunnepitoista mielipidettä, kysyin vain lääkäriltä ammatillista arviota ja menin sen mukaan. Älytöntä, eikös! Tai pitäisikö sanoa, älykästä?😉
mariele kirjoitti 14.6.2017 21:51
Älytöntä, eikös! Tai pitäisikö sanoa, älykästä?😉
Ei kun tosi surullista. 😭 Tarinanne mariele ja Irvi kosketti kovasti.
Oon miettiny tätä asiaa (vaikeutta ilmaista negatiivisia tunteita) ja sitä, kuinka voisi päästä eteenpäin. Onko jollain hyviä ideoita?
Itse uskallan jo joissain tilanteissa soittaa tietyille ihmisille tai tavatessa kertoa, että on vaikeaa ja asian, mikä erityisesti painaa. Olen kuitenkin hirveän varovainen, etten vaan ole liian hankala, vaativa tai tarvitseva. Sen takia en uskalla näyttää, että on oikeasti hätä tai kertoa selvästi, millaista apua tarvitsen. Jos yhtään koen, että ihminen ei ymmärrä minua tai ei kestä ottaa vastaan tunteitani, vedän heti takaisin ja alan taas käyttäytyä kohteliaasti ja kiltisti, kysellä hänen kuulumisiaan, jutella mukavia ja olla kaikin puolin harmiton. Sen takia jään usein ilman sitä huomiota ja tukea mitä tarvisin. Siitä seuraa sit katkeruutta ja pettymystä ihmisiin, vetäytymistä, eristäytymistä ja entistä huonompaa vointia.
Miten siis vois pienin askelin opetella ilmaisemaan omia todellisia tarpeita ja tunteita? Millasia konkreettisia asioita sen eteen vois tehdä?
Kiitos Joie.
Minulla ei ainakaan ole ideoita. Minä en ole saanut siihen lapsena ja nuorena tarpeeksi tukea, ja siirrän samat vuorovaikutuskuviot viranomaissuhteisiin. No, tarkoitan siis lääkäreitä ja terapeutteja.
Paria poikkeusta lukuunottamatta minulla on myös harvinainen kyky ärsyttää työntekijöitä, vaikka yritän parhaani "tavallisena" olemisessa. Siis välillä. Välillä olen vapaasti mitä olen. Tunnistan itsekin milloin alan rationalisoida, mikäli olen päässyt edes vähäksi aikaa normaalin ihmisen tilaan. Mikä lähinnä tarkoittaa vähemmän analyyttista puhetta, ei sentään mitään tunneilmaisuja..!
Kohdallani ei auta vanhempieni ammatit. Välillä on ollut vaikea hyväksyä että ilmiselvästi en emotionaalisella tasolla ole saanut tarpeeksi tukea jossain ikävaiheessa, vaikka he ovat alan ammattilaisia. Suutarin lapsella ei ole kenkiä.
Kerrot Joie, että olet edistynyt tuossa kertomisessa. Kiinnostaa tietää, kun sanot että et uskalla näyttää millaista apua tarvitset, että tiedätkö siis kuitenkin itse? Tai sinulla on jokin käsitys siitä? Tämä on minulle aika ufo ajatus. Tai kai sitä tarvisi vain empatiaa tai jotain, mutta perheeni on aina ollut hyvin ongelmanratkaisukeskeinen, ja jos satunkin kertomaan ongelmista, niin saan helposti turhautuneen vastaanoton. Erityisesti isä pelkää että vaivun heti katastrofiajatteluun. Tavallaan rajoittaa itsekin inhimillisyyttäni 😐
En tiedä konkreettisista asioista, mutta kai se tarvii tuota uskallusta. Toisaalta myös taitoa. Yritystä ja erehdystä? Minä en edes tiedä mistä lähtisin, koska se on vain oletusasetus, tämä tämmöinen tekemisen ja järjen orientaatio. Sanovat, että reagoin ympäristöön tunnepitoisissa asioissa mutta teen päätöksen ympäristön mukaan, mitä se sitten tarkoittaa tarkemmin, pitäisi kysyä psykologilta. Tunnesäätelyn vaikeutta, kehitytmättömyyttä.. sinänsä ironista, että yleisemmin se liitetään pikemminkin impulsiiviseen käyttäytymiseen.
mariele kirjoitti 30.6.2017 20:37
Kohdallani ei auta vanhempieni ammatit. Välillä on ollut vaikea hyväksyä että ilmiselvästi en emotionaalisella tasolla ole saanut tarpeeksi tukea jossain ikävaiheessa, vaikka he ovat alan ammattilaisia. Suutarin lapsella ei ole kenkiä.
😞 Kyl varmaan on vaikea hyväksyä, tai käsittää, kuinka niin voi olla. Munki on ollu vaikea käsittää sitä, että perheestäni ei oo millään tavalla näkyny ulospäin mitään ongelmia. Vanhempani on hyvin kunniallisen ja "normaalin" oloisia ihmisiä, ovat käyneet töissä ja erilaisissa aktiviteeteissa, kotia hoitaneet ym... kuinka sitten voi kulissien takana olla niin paljon pielessä.
mariele kirjoitti 30.6.2017 20:37
Kerrot Joie, että olet edistynyt tuossa kertomisessa. Kiinnostaa tietää, kun sanot että et uskalla näyttää millaista apua tarvitset, että tiedätkö siis kuitenkin itse? Tai sinulla on jokin käsitys siitä?
Ainakin tiedän, mitä kaipaan. 😀 Tiedän esim. milloin tarvitsen vaan kuuntelua ja lohdutusta käytännöllisten neuvojen sijaan. Tai kun olen kristitty, niin usein toiset uskovat tarjoaa ensimmäisenä rukousta avuksi ja kysyy, voinko rukoilla sun puolesta. Joskus se onkin paikallaan, tai useinkin, mutta toisinaan tärkeämpää on vain se, että tulee nähdyksi ja kohdatuksi. Joskus on tarve saada kokea kuuluvansa johonkin ja siihen auttaa yhdessä vietetty aika.
Ihmiset ei kumminkaan tiedä, mitä haluan tai tarvitsen, jos en kerro sitä. Mut kuinka uskaltaisi sanoa, että kaipaisin nyt lohdutusta, voitko olla mun kanssa, voitko kuunnella ja koittaa ymmärtää? Se tuntuu jotenkin niin hävettävältä! En kumminkaan näe muutakaan tietä saada tarvitsemaani kuin ilmaista se tarve jotenkin, eihän ihmiset voi muuten tietää.
Tavallaan vaikea käsittää, siis tää vanhempien ammatti ja oma tilanne, tavallaan ei. Samasta syystä ymmärrän että se on toisaalta normaalia - omiin lapsiin ei voi suhtautua kuin potilaisiin. Ei mielenterveysongelmilta säästytä perhesuhteilla, ei se sitä ratkaise. Ehkä se, että ongelmani ei ole täysin masennus-ahdistus-pakko-oire -akselilla, vaan mm. persoonallisuushäiriö löytyy, on se mitä en käsitä. Että miten niin on voinut käydä, se vaatii kuitenkin että jotain on mennyt systemaatttisesti pielen, ei riitä enää neurokemialliset muutokset.
Tuota muutkin joskus sanoo, että se vaivaa kun ulospäin ollaan niin normaalia ja kunnollista ja sitten kulissien takana aivan muuta on todellisuus. Tavallaan meillä on vielä niin päin, että kyllähän nuo vanhemmat ja muut sisarukset ON kunnollisia ja kaikin puolin hyviä ihmisiä. Aina se ei vaan riitä. No, sen tiedän että minun temperamenttini ei ole ollut yhteensopiva äitini temperamentin kanssa. Kyllähän jotkut tutkijat pitävät sitä tärkeänä.
Tiedät mitä kaipaat, no itse ajattelen, että se varmaan on pitkälti juuri sitä mitä siis tarvitsee myöskin. Että ne on sama asia. Tuohan se on, se puhdas empaattinen lähestyminen, ettei tarvi mennä ongelmanratkaisuksi. Suomalaiseen kulttuuriin ei ehkä avunpyytäminen niin kun, no itse asiassa ei muutenkaan, mutta ehkä tämän kuuntelun suhteen, oikeen istu? Ehkä siitä tulee se vaikeus, häpeä. Mutta se häpeähän on ihan turhaa ja istuu monessa suomalaisessa liian tiukassa.
Tämä yksi lääkäri johon opin luottamaan ja jolle pystyin kertoa häpeästä, sanoi poistuessani viimeistä kertaa hänen vastaanotolta hyvin yksinkertaisesti näin; ainakin jätät sen häpeän nyt tänne minulle roskakoriin. Se tuntu kai merkittävältä, itse siis häpeän kai tarvitsevuuttani koska siitä huolimatta miten rationaalinen ja tunnetasolla 'yksin' olen, niin tiedän, ihan ontologisena faktana, että olen varmaan aika tarvitseva. Ja se aiheuttaa tuota häpeää. Jotenkin tuo miten hän sano, toimi paremmin ku jos hää ois sanonu vaan, että se on turhaa tai voi voi tai tämmöstä.
Mut kuulostaa, et sää oot jo pitkällä tien päällä tuossa itsen ilmaisemissa Joie!🙂👍
mariele kirjoitti 4.7.2017 1:42
Tämä yksi lääkäri johon opin luottamaan ja jolle pystyin kertoa häpeästä, sanoi poistuessani viimeistä kertaa hänen vastaanotolta hyvin yksinkertaisesti näin; ainakin jätät sen häpeän nyt tänne minulle roskakoriin. Se tuntu kai merkittävältä, itse siis häpeän kai tarvitsevuuttani koska siitä huolimatta miten rationaalinen ja tunnetasolla 'yksin' olen, niin tiedän, ihan ontologisena faktana, että olen varmaan aika tarvitseva. Ja se aiheuttaa tuota häpeää. Jotenkin tuo miten hän sano, toimi paremmin ku jos hää ois sanonu vaan, että se on turhaa tai voi voi tai tämmöstä.
Tosi hyvä neuvo lääkäriltä. 🙂👍 Se oli sulle, ota se vastaan!