Tänään alkaa ilmoittautuminen kansalaisopiston kursseille. Olen muuttanut kurssivalintoja viikonlopun aikana monta kertaa. Välillä tuntuu, etten uskalla mennä millekään kurssille ja välillä olen valmis draamailemaankin. Mietin myös ilmoittautumista tutkimukseen, joka on uudesta masennuslääkkeestä. Onkohan kenelläkään kokemuksia tuollaisesta tutkimuksesta? Siinähän on myös lumeryhmä.

Ihan kuin tilauksesta oli Aamulehdessä pääkirjoituksena depressiosta. Siinä kirjoitettiin, että yhteiskuntamme piilottaa ihmisten normaaliin elämään kuuluvan ahdituksenkin lääkkeillä. Tarvittaisiin vaihtoehtoisia hoitomuotoja, eikä kaikkea ahdistusta saisi peittää lääkityksellä, koska se tuhoaa ihmisen omat selviytymismekanismit. Valitako siis lääkekokeilu vai ei, siinäpä pulma🙄.

Tänään tulee Teema kanavalta masennuksesta Duodecimin ohjelma, jossa puhuvat neljä lääkäriä ja siis neljä näkökulmaa. Onpa mahdottoman mielenkiintoista kuunneltavaa😀!

Mukavaa viikkoa kaikille🙂🌻

Täällä on tosi hyviä kirjoituksia vähän joka keskustelussa, ja samaistuu kyllä usean kirjoittajan kokemuksiin.
Olen havainnut myös sen, että liikaa tuijotan omaa napaa, ja miten minua kohdellaan, loukkaako joku vai hyväksytäänkö minut. Ei saisi tehdä niin? Jännä juttu on se, että tietää ettei saisi koko ajan näitä miettiä, silti miettii.
Mutta olen huomannut elämäni helpottuneen, kun pystyin näkemään itseni tällaisena, ja hyväksyn että olen tällainen, enkä aina yritä muuttaa toisenlaiseksi, että kelpaisin johonkin.
Olin Tampereella Valkonauha ry. järjestämällä kurssilla jännittäjille ja siellä laulettiin lasten laulua "Kun Jumala sanallaan sinutkin loi, Hän samalla tarkoitti näin, Sä arvokas oot, sä osaat ja voit, Mä tuollaisna rakastan sua!". Sillä laululla oli uskomaton vaikutus, kun ensin oli päässyt irti siitä pidättyneisyydestä että kehtaa laulaa, vaikk nuotin vierestä, ja vieläkin joskus laulan sitä silloin kun tuntuu että unohdan että minullakin on jokin oma tie ja tarkoitus.
Meitä hiljaisia, ujoja, arkoja ja vetäytyjiä tarvitaan täällä maan päällä. Joskus sen muistan. Joskus en ja silloin olen kireä ja haluan olla jotain muuta, toimia kuin muut jotka menee ja touhuaa ja ovat menestyviä, osaavia. Tunnen silloin vähäpätöisyyttä, arvottomuutta, itsetuho ajatukset ja masennus pukkaa päälle.
En tiedä kumpi on helpompi? olla kokonaan tietämättä mistään vai lukea? Edes sen verran että opin ymmärtämään että me ihmiset ollaan kuitenkin erilaisia. maailma on vain nyt mennyt liian "hyvinvoivaksi",on liian paljon mitä pitäisi omistaa ja olla ennekuin luokitellaan hyvin toimeentulevaksi. Lapsuudessani kun ei ollut kännykkää, tietokonetta eikä muutakaan nopeaa toimintaa Huomasin sen nyt, kun olen töissä osa-aikaisesti niin minulle soitetaan aamulla ja hälytetään töihin. Mitenköhän olis sama asia toiminut joskus 70-luvulla, kun aloittelin työelämässä olemista. kaikki oli silloin kuitenkin vakaampaa ja rauhallisempaa, ei tarvinnut päättää niin hirveän nopeaan asioita, eikä edes ottaa kantaa mihinkään. No, tämä poikkes asiasta, mutta voihan se olla että näillä yhteiskunnan muutoksilla on oikeasti vaikutus negatiivisesti ihmisen psyykeen.

No ei kyllä minusta poikennut yhtään asiasta, vaan osuit ihan naulankantaan. Tuossa lääkärikeskustelussakin puhuttiin ihan ymmärtäväisesti siitä, että elämismaailman vaatimukset ovat kasvaneet ylivoimaisiksi. Oli kyllä hassua katsoa, kun lääkärit itse söivät toistensa puheenvuoroja ja tykittivät mielipiteitä siihen tahtiin, että hyvä kun pystyi kuuntelemaan ja jotain ymmärtämään, saati sitten että olisi ollut itse keskustelemassa ja sanomassa mielipiteitä.

Olen tässä viikkokausia tutkiskellut itseäni ja olen löytänyt motivaationi haavoittuvia kohtia. Jännää salametsästystä tämä elämä. Ei tällaista myöskään voi tehdä, jos ei ole aikaa ja rauhaa sisäisiin tutkiskeluihin. Usein kuvittelen olevani ihan erilainen kuin mitä sisältäni löytyy. Toisinaan taas minusta tuntuu, etten enää tunne itseäni kun olen hajoittanut kaiken niin pieniksi palasiksi. Kaiken itsessäni olen väännellyt ja käännellyt, mutta olenko sen jälkeen yhteenliittänyt. En.

Mie olen löytänyt itsestäni itkupisteen. Sellaisen kohdan, jossa lamaannun ja puristun kokoon ja voin vain naama vääntyneenä itkeä ja surra itseäni, pientä lasta sisälläni. Lapsi on murskattu, hyväntahtoisesti haukuttu ja peloteltu piiloon. Ja kaikki on tehty rakkaudella. Kunnon perheessä, jossa huolehditaan ja vanhemmat rakastavat toisiaan. Parhaaseenkin perheeseen voi pujahtaa epäkohta ja meidän perheessämme se olin minä. Minä olin aina hankala, manipuloija, kauhea...kuulemma. Minä en ollut siunattu, niinkuin muut sisareni. Minuun peilattiin omaa hyvyyttä, jonka valossa pahuuteni oli aina julkisuuden valokeilassa. Kuulostaako siltä, että voin koskaan uskoa itseeni ja rakentaa ehjää itsestäni?

Itkupisteeni laukeaa kirkossa. Se laukeaa, kun minua kohtaan osoitetaan rakkautta ja armollisuutta. Tunne on niin uskomaton, minäkö kelpaan ja voin saada jotain itselleni ilman syyllisyyttä? Itku on täynnä surua ja myötätuntoa sitä pientä tyttöä kohtaan, jolla ei aikanaan ollut minkäänlaisia elämäntaitoja ja ohjausta, vain arvostelua.

Motivaationi tupsahtaa maahan niin helposti. Tekemiseni eivät kanna, koska jonkin ajan kuluttua sisäinen ääneni aina kertoo, että olen naurettava. Järkeilen paljon ja haluan yleisellä tasolla parantaa elämääni. Haluan parempaa terveyttä ja suorituskykyä, kauniimman ulkonäön, lisää itseluottamusta, omanarvontuntoa ja optimismia ja ennenkaikkea toivon saavani paremmat suhteet lähimmäisiini, työtovereihin, kaikkiin ihmisiin.

En minä pelkää kuolemaa tai jotain todennäköisesti edessä häämöttävää kurjaa kohtaloa. Minulla on siis toivoa. Minun pelkoni on tuo kipukohta, johon kaikki sortuu. Kipukohtani kertoo minulle siitä, mitä yritän kaikin tavoin välttää. En halua kehittyä, koska se vaatii vastuunottamista vaikeista asioista. En ole koskaan ryhtynyt vastuunkantajaksi, koska minua on pidetty niin surkeana. Kipu on sen osittamisessa, että olen vastuullinen ja arvokas ja riittävän älykäs ja empaattinen. Kipu on itsensä näkyväksi tekeminen, puhuminen ja kuulijoiden huomion vaatiminen itselle. Silläkin uhalla että kukaan ei kuuntele ja tulen nolatuksi ja torjutuksi. Ja menetän pienetkin rippeet siitä kunnioituksesta, mitä olen saanut elämässäni hankituksi.

Mutta minun päämotivaationi ovat ihan yleisiä. Haluan todistaa itselleni, että pystyn viemään jotain läpi. Olen väsynyt vihaamaan itseäni ja haluan rakastaa itseäni kuten rakastan läheisiäni. Haluan lasteni olevan ylpeitä minusta. Haluan taas iloita ja nauraa.

Pakoilen motivaatiotani ja tehtävääni syömällä ja siivoamalla. Ne ovat lapsuuteni tärkeimmät opetukset minulle, niitä kodissamme tehtiin päätyönä. Niihin osaan tarttua. Olen joskus kuitenkin hoksannut luoda mantran, jonka avulla voin etsiytyä takaisin motivaationi luo. Mantrani kertoo, että olen luovuttamattoman tärkeä ihminen ja Jumalan rakkaus minuun on ehdoton. Mantrani antaa minulle mielikuvan itsestäni tasapainoisena ja kauniina, ei syöpöttelevänä, hikisenä surkimuksena.

Minusta on ihan kauhean vaikeaa vastata kysymykseen mikä tuottaa minulle oikeasti iloa? Minulle? Voisin vastata, että haluaisin että minulle tuottaisi iloa luonto ja puutarhan hoito. Mutta tiedän sisimmissäni että se olisi vale. Sen aika ei ole vielä. Jotta voisin nauttia esteettisitä arvoista on muut tarpeeni ensin tyydytettävä. Minusta ei tunnu miltään, kun toiset naiset ihastelevat kaunista kansallismaisemaa ja minusta tuntuu, että he yrittävät pakolla saada minut ymmärtämään kuinka kaunista kaikki on. Mutta minä en nauti siitä...toivottavasti joskus.

Minua sykähdyttää jokin erikoisuus. En voi koskaan etukäteen tietää missä sen kohtaan. Sellaiset tapaukset ovat käyneet kovin harvinaisiksi, koska sydämeni ei ole auki. Miä iloitsen liikennevaloissa kohtaamastani katseesta, taulusta joka käsittämättömästä syystä saa minut itkemään, kirjasta, antaumuksellisuudesta, ihmisestä joka saa minun jalkani tanssimaan kävelyhumppaa. Nämä ovat säilyviä onnellisuuden muistoja. Milloin olen viimeksi nauranut? Milloin olen viimeksi yllättänyt itseni? Milloin olen osoittanut omaa tahtoani?

Loppukevennys:
Äiti: Minä olen kovin huolestunut pojastani.
Psykiatri: No mikä tämän huolestumisen aiheuttaa?
Äiti: Poika kiipeilee puissa, kiikkuu liaanilla ja luulee olevansa Tarzan.
Psykiatri: Mutta sehän on aivan normaalia poikien leikkimistä ja ilonpitoa. Turhaan olette huolestunut, rouva hyvä.
Äiti: Kyllähän minä sen ymmärrän, mutta pojan vaimo ei alkuunkaan.

Minä olen tullut niin iloiseksi kun olen lukenut Maa-nimimerkin kirjoituksen tuolta sosiaalisten pelkojen osastolta🙂 Minusta tuntuu, että toivo ei ole menetetty. Minusta tuntuu, että yrittäminen kannattaa. Ei ole siis turha sanonta, että jokainen lukemamme kirja muuttaa meitä ja vaikuttaa elämäämme.

Aion nyt mennä suihkuun ja lähteä kaupungille. Lakkaan kynteni punaisiksi ja laitan jalkaan korkeimmat korot mitä kaapista löytyy. Annan itselleni tehtävän, että hymyilen jollekulle joka tarvitsee hymyä ja sanon jonkun sanasenkin. Alan heti täristä pelosta, kun ajattelen tehtävääni, mutta ei haittaa. Lopulta palkitsen itseni jollakin kivalla pienellä asialla.

Luin kerran noita kognitiivisen terapian tehtäviä. Ensimmäisen vaikeusaseen tehtävä oli, että täytyy soittaa puhelimella umpimähkään ja sitten sanoa "Anteeksi, väärä numero". Vaativampaa oli jo palauttaa ostamansa vaate takaisin kauppaan. En tiedä, onko minulla ihan kumma huumorintaju, mutta nämä asiat totisesti huvittavat minua, vaikka niiden suorittaminen on minulle ihan kauhistus.

Luin tässä Raamattuakin ja löysin Saarnaajan kirjan. Sekin tuotti minulle vastaavia ilon ja yhteisymmärryksen tunteita kirjoittajan näkemyksiin. Minusta on niin ihanaa aina kun jokin tuntuu joltakin.

Ja lupaan ja vannon, että nyt sitä mennään!

Maa-nimimerkki todella sai minut ajattelemaan. Hän kirjoitti, että on pystynyt koulussa keskittymään opetukseen, eikä kaikki huomio ole mennyt itsensä kanssa olemiseen. Voi että mikä huomio🙂🌻. Jotta me pääsisimme eteenpäin, pois jännityksen ja epävarmuuden keskeltä, on meidän persoonallisuutemme päästävä kasvuun. Meillä pelkääjillä ei ole kosketusta omaan persoonallisuuteemme, emme kanna vastuuta sen kehittymisestä.

Huomatkaa, että kirjoitukseni ovat tällaista yksinpuhelua itselleni, eivätkä tarkoitettu loukkaamaan ketään. Varmaan kirjoitan ”meistä”, koska se tuntuu lohdullisemmalta. Kuin en olisikaan yksin ongelmieni kanssa😉.

Mikä ajatus eniten seuraa pelokasta? No minusta se on ”Ei minusta ole mihinkään. Minä olen vain tällainen surkimus…jne.” Jos otamme vastuun itsestämme, päätämme eräänä päivänä uudelleen, millaisia olemme. Ja se tehdään itsestä irti päästämällä, kiinnostumalla ihan muusta kuin omasta navasta, yleisesti suuntautumalla ulospäin.

Lainaus kirjasta Tie toivoon ja tarkoitukseen -logoterapian perusteita ihan sen takia, että minä aina haluan löytää taustatukea :
” Ihmisellä on luonne, mutta hän on persoona, ja hänestä tulee persoona. Samalla kun persoona joutuu ottamaan kantaa ja asennoitumaan luonteeseensa, hän muovaa sitä ja itseään ja tulee persoonallisuudeksi. Mikä ihminen sitten on? Hän on olento, joka itse ratkaisee, mikä hän on.
LUONNE
-kuuluu psyykkiseen ulottuvuuteen
-luontaisten ja perittyjen ominaisuuksien summa
-kuuluminen johonkin luonnetyyppiin
-luonnetta ei voi valita
-taipumukset tiettyihin käyttäytymistapoihin
-ei ole ratkaiseva ihmisenä kehittymisen kannalta
PERSOONALLISUUS
-kuuluu henkiseen ulottuvuuteen
-persoonan itse muovaama yksilöllinen ainutlaatuisuus
-asennoituminen elämän haasteisiin
-valittavissa
-määrää viime kädessä ihmisen käyttäytymisen
-on ratkaiseva ihmisenä kehittymisen kannalta
🙂
Vapautuminen luonteesta = Vapaus persoonallisuuteen”.
🙂
Löysin vielä tälle korostuneelle itsensä tarkkailulle hienon sanan: Hyperreflektio. Minusta tuossa sanassa on melkoinen määrä kierroksia.
Ajatelkaa sanaa hypervitaminoosi, jossa on yliannostus vitamiineja ja haittavaikutukset voivat olla pahat.
Itsensä tarkkailu on toki hyvä asia juuri tuon ihmisenä kasvamisen kannalta, mutta jos tarkkailet liikaa ja analysoit itsessäsi jokaisen käden liikkeenkin, niin varmasti ulkopuolinen maailma ei aukene ja veri alkaa virrata hypersupervauhdilla. Pitemmällä aikavälillä…paniikki iskee.

Eli romukoppaan kaikki ne ajatukset siitä, kuinka hyviä meidän tulisi olla, jotta pärjäisimme maailmassa. Romukoppaan vitoset, kun kolmonenkin on ihan ok. Entä sitten vaikka emme saa sanaa suustamme tärkeällä hetkellä, osaamme silti ajatella omilla aivoillamme. Romukoppaan vihamielisyys fiksuja ja filmaattisia kohtaan; kunhan siis ovat arvoiltaan ja asenteiltaan inhimillisiä. Arvostellaan rauhassa niitä, joilla ei ole armollisuutta, arvoja ja anteeksiantavaa sydäntä.

Luin kirjoituksesi luonteesta ja persoonallisuudesta ja mietin ovatko omat pelkoni (liittyvät läheisriippuvuuteen; jätetyksi tulemiseen) psyykkisestä vai henkisestä ulottuvuudesta. Uskon nimittäin, että siinä on psyykkistä, mutta enimmäkseen henkistä. Näin ollen minulla olisi toivoa. Voisin parantua.

Miten voisin saada persoonallisuuteni kasvuun. Miten saisin kosketuksen omaan persoonallisuuteeni. Miten ymmärtäisin pelkojani. Onko kysymys -kuten tulkintasi on- siitä, että en osaa kantaa vastuuta sen kehittymisestä. Olenko vastuuton itseäni kohtaan, vaikka muuten olen vastuuntuntoinen. Ja mistä se johtuu. Tulkintani on, että se johtuu siitä, että minä en ole saanut hyväksyntää ja rakkautta lapsena. Tai jos olen saanut, on se ollut pelkästään ehdollista.

Kerrot, että pelokasta seuraa ajatus: "Ei minusta ole mihinkään". Minua seuraa ajatus: "Minä en kelpaa kenellekään". En tarkkaile itseäni, vaan sitä miten minulle tärkeät ihmiset reagoivat minuun (erityisesti vaimo). Ja minulla on siinä suhteessa kaksi persoonaa. Toinen on tehokas ja riippumaton (kuori/työminä). Toinen on kaavoihin kangistunut ja riippuvainen rakkaudesta ja lähimpien hyväksynnästä (sisin/todellinen minä). Olen oikeasti todellinen minä ja siihen haluan tutustua.

Julistat, että romukoppaan vihamielisyys fiksuja ja filmaattisia kohtaan; kunhan ovat arvoiltaan ja asenteiltaan inhimillisiä. Juuri niin. Tämän päivän Suomessa tilanne on kuitenkin se, että fiksuja ja filmaattisia kyllä riittää, mutta he ovat sisältä tyhmiä ja rumia. Itsekkyys ja kyynisyys ovat todellinen uhka. Jotkut todella viisaat yrittävät siitä varoitella, mutta heidän äänensä ei kuulu. Maailma ja mikrotasolla ihmiset murenevat sisältäpäin. Toisista välittäminen ja aito luontainen yhteisöllisyys ovat hävineet tai häviämässä. Luulemme, että voimme hyvin. Viisaiden virittämät mittarit osoittavat, että voimme hyvin. Bruttokansantuote kasvaa. Mutta voimme huonommin kuin koskaan. Minun arvaukseni on, että tuhoudumme varsin pian. Tai kuilun partaalla huomaamme, että täyskäännös on välttämätön ja pelastumme.

Miksi välitämme toisistamme vain silloin, kun tapahtuu jotain sellaista, joka uhkaa suuruuttamme ja kaikkivoipaisuuttamme. Silloin, kun pelkäämme, että kaikki ei olekaan käsissämme ja ohjattavissamme. Silloin, kun joku tähän yhteiskuntaan kyllästynyt tekee jotain niin hirveää, joka uhkaa reviiriämme. Hetken välitämme toisistamme, mutta pian jo palaamme arkeen ja oman navan tuijottamiseen. Miksi?

En tiedä miltä maailma näyttää kehä kolmosen ulkopuolella. Täältä sisäpuolelta käsin maailma on vielä paljon synkempi kuin edellä kuvaan.

Minulla meni vähän aikaa tutustua sinun ajatuksiisi. Oletan että sinä työstät pelkojasi eri sfäärissä kuin minä. Minun pelkooni voi tarttua, se näkyy jokapäiväisessä käyttäytymisessäni. Pelkoni aiheutuu itselleni asettamistani säännöistä ja oletuksista, joiden mukaan maailma on liian vaikea ja pelottava paikka. Persoonallisuuteni ei ole uskaltautunut syntymään sellaisena kuin se voisi olla.

Sinun pelkosi ovat sellaisia, joihin ei voi tarttua. Sinun itsetuntemuksesi on hyvä. Mielestäni olet pitkällä kohti vastuun ottamista itsestäsi ja teet sen tiedostamisen kautta. Jokainenhan itse päättää välittääkö itsestään vai ei, suostuuko prosessiin vai ei, paraneeko vai ei. Aika iso osa ihmisistä pitää näitä juttuja itselleen tarpeettomana, koska eivät saa mistään narun päästä kiinni.

Tähänkin kohtaan sopisi siteerata Tommy Hellsteniä ja sitä, että kun ihmisellä on todellinen hätä ja kipu, hän kaivaa rahat terapiaan vaikka ottamalla pankkilainan. Tarve muutokseen, kipuilu, kärsimys ja väsyminen pakottavat etsimään muutosta. Minusta sinä olet saattanut persoonallisuutesi kasvuun ja hyvään vauhtiin.

Elämässäsi on ollut paljon kärsimystä. Kärsimys poistaa roolejamme ja maalaa eteemme totuutta, sanottiin sunnuntain telkkarijumiksessa. Jos vain haluamme tuon totuuden nähdä. Sehän ei ole helppoa, koska ympäristömme ei halua että muutumme ja me vaistoamme kaikki ympäristömme reaktiot hienonhienolla intuitiolla. Kaikki muutos, pieninkin , vaikuttaa affektijärjestelmäämme. Muuttumisemmekin siis koskee ja tekee kipeää. Jos sinä muutut itseksesi, kuka kärsii? Vaimosi? Mitä hän menettää? Pelkäätkö vieväsi häneltä tarvitsevuutesi mukana jotain muuta?

En väitä etteikö maailmassa olisi liikaa itsekkyyttä, mutta en ihan allekirjoita tuota fiksun ja filmaattisen ajatustasi. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka kanavoivat viisautensa hyvällä tavalla ja opettelevat esiintymään saadakseen sanomansa läpi. Mutta juuri he ovat niitä ihmisiä, jotka saavat perustella jokaikisen sanansa. Ne, jotka oikeasti pystyvät muuttamaan maailmaa, saavat myös ponnistella että onnistuvat siinä. Kehittäjä on aina yksin. Kehitätpä sitten itseäsi tai maailmaa. Vasta onnistunutta lopputulosta ihastellaan. Herkkyys voi kadota matkalla🙂

Innostusta sinun matkallesi.

Mukavaa, että olen ilahduttanut assiinaa. 🙂🌻

Seuraa sekavaa vuodatusta:

Tulin tänne tuolta Sosiaaliset pelot-keskustelusta vähän purkautumaan. Kovasti tuttuja juttujahan täältä löytyy. Olen itse oikein negatiivisen ajattelun mestari. En tiedä kohdistuuko ne negatiiviset ajatukset enemmän itseeni vai muihin, ehkä 50/50. En koe olevani kyllin hyvä muille ja toisaalta tarkkailen myös muiden huonoja piirteitä.

Nopeasti sitä huomaa olevansa katkeruuden kierteessä. Olen niin kyllästynyt tähän elämääni (vaikka perusjutut on kunnossa). Tuntuu, että olen ennalta tuomittu epäonnistumaan. Olen toisinaan niin turhautunut, etten jaksaisi edes yrittää. Uuden ajattelun oppiminen ei ole niin helppoa. Onneksi minulla on jo pari todella hyvää kokemusta esim. noista sosiaalisten pelkojen voittamisesta. 🙂

Kuinka tuttua muille on se "miksi juuri minä"-ajattelu? Kuinka siitä itsesäälistä pääsee eroon? Se on musertavaa, ei johda mihinkään.

Kaikki on niin kovin ristiriitaista. En tiedä olenko masentunut, toisaalta olen, toistaalta en. Ehkä ahdistunut on enemmän minua kuvaava sana.

Olen matkalla kohti jotakin tuntematonta (uutta elämää), eikä entiseen ole paluuta. Miksi se on niin vaikea muistaa välillä? Haluan oppia näistä negatiivisista jutuista eroon!

Hei, Maa! Sanoisin, että anna rauhassa itsellesi aikaa🙂.
Sinulla on oikeus omiin rajoihisi. Muista, ettei kannata paljastaa itsestään liian paljon asioita, koska itseään tarkkailevana ihmisenä voit saada morkkiksen liiallisesta avoimuudesta.Opit itsestäsi uusia asioita koko ajan ja samalla laajenee se vuorovaikutus muihin ihmisiin, jolla otat paikkaasi tässä maailmassa, muiden ihmisten keskellä. Raota siis sydäntäsi ja avaa se sitten vasta, kun olet valmis.
Hyvä, että menet lääkärille ja etsit ratkaisuja. Etsi niitä itsesi ulkopuolelta. Elä. Hymyile.

Kun minä kerroin jännittämisestäni muille, sain vastaukseksi vain sen, että siihen löytyy lääkkeet. Joku minua enemmän elänyt sanoi: ”Tuo on vain tekosyy”. Minä mietin ja mietin tätä ”neuvoa” vuosikaudet, kunnes vasta nyt alan pikkuhiljaa myöntämään, että se voi olla totta. Yritän tässä sanoa, että elämä opettaa paljon, kun suostuu opetettavaksi, mutta kukaan ei voi pelastaa sinua hyvillä neuvoilla ”simsalabim”.

Se mitä sinulle on tapahtumassa, on kaikki ihan normaalia psykologista syntymistä. Olet käsittääkseni aloittanut uudessa koulussa. Siihen kuuluu paljon ahdistusta ihan varmasti. Uudet ihmiset, uusi tuleva elämä vievät todella paljon voimavaroja. Yritä ahdistuksesi keskellä muistaa olla myös iloinen tuosta uudesta alusta. Ammatillisuus ei ole vielä tänään ajankohtainen asia, vaan sinä itse olet pääasia. Saat etsiä ja kysellä ja olla tietämätön.

Minä olen vuosia hioutunut ryhmätöiden tekemisissä ja on ollut mielenkiintoista nähdä oma muuttuminen sen suhteen. Se vei vuosia. Alussa en halunnut muiden kanssa ryhmään koska
a) en halunnut pilata toisten työtä, kun olin mielestäni niin huono
b) en halunnut muiden tyhmiä mielipiteitä työhöni (huom! minun työhöni🙄)
Mitä enemmän teimme ryhmätyötä, sitä enemmän huomioin monien näkökulmien tärkeyden. Ymmärsin, että katsoin asioita aika rajoittuneesti. Mutta ei tilan antaminen toisille ollut helppoa, etenkin kun kuvittelin että olen ujo ja kiltti. Joskus oikeasti jopa jyräsin muita. Nyt lopulta voin sanoa, että kaipaan muita ihmisiä tuekseni ja jakamaan ajatuksiani ja työtäni, ihan kamalasti. Mutta olen yksin edelleenkin. Älä sinä tee samaa virhettä. Kiinnostu ympäristöstäsi. Jatka muiden ihmisten tutkimista, mutta yritä nähdä heidät sinun persoonallisuutesi kasvamisen kannalta välttämättöminä. Yksinäisyydessä et pääse pitkällekään.

Rakastu itseesi ja opettele arvostamaan jokaista kohtaamaasi ihmistä. Sano rehellinen mielipiteesi ihmisistä, mutta älä riistä heidän ihmisarvoaan.

Minua on ohjannut tällainen runo, jonka löysin Martin Lönnebon kirjasta Elämän kangas:
”Vain sydän auki tiet löydät kätketyt,
lukkojen suojaan kuihdut ja käperryt.
Herrasi kanssa käy ulos vapauteen!
Voima siellä on kätketty heikkouteen.”

Negatiivisuus on kasvanut sinuun olosuhteissa, joita sinun on hyvä tutkia. Voit päästää irti kun olet tutkiskellut elämääsi riittävästi. Lapsena sinä et ollut negatiivinen, vaan avoin kaikelle mitä elämä opettaa. Muista että tämä ei ole sinun vikasi, ja sinä voit valita nyt uudestaan. Valitset ja palaat vanhaan monia kertoja. Eräs laihduttaja kertoi aloittaneensa kuurin 28 kertaa ennen kuin tajusi mistä on kysymys. Hän olisi voinut luovuttaa jo kerralla 27, eikä hän koskaan olisi laihtunut. Vuosien kuluttua sinä huomaat, että muutos on tapahtunut sielussasi, ja silloin alat nauraa tälle kaikelle. Jos vain jaksat nostaa leuan pystyyn ja aloittaa taas kerran, aina uudestaan ja uudestaan.

Mielenkiintoinen juttu nuo jumalatar-roolit, arkkityypit. Näin vanhana oman arkkityypin tunnistaminen on kuulema helpompaa. Ikävä kyllä kun katselen noiden jumalattarien kuvia ja kuvailuja (Aamulehti B15 170908) minun ominaisuuteni löytyvät Persefonesta, Manalan jumalattaresta. Hän ei juuri osaa päättää mitä elämältään haluaa. Oma tahto kasvaa yli 50-vuotiaana. Lohdullista tässä on vain se, että meitä on todennäköisesti muitakin.

Jotta arkkityyppi vaihtuisi, sillä vaihduttava sen on jos ei halua muuttua omaksi varjokseen, tarvitaan muutosvoimaa. Sitä on raivo, hilpeys ja myötätunto. Raivo syntyy kun saa tarpeekseen😠. Hilpeys on naurua ironiasta, yhteisymmärryksestä ja myötätunnosta😀. Myötätunto kasvaa elämänkokemuksesta 🙂🌻(edelleen Aamulehdestä). Mutta kuka saa yksinäisyydessä kasvatettua sellaista tunnevoimaa, joka muuttaisi näkemyksiämme? Aina joka paikassa tarvitaan muita ihmisiä. Keskustelua.

Minä siirryn nyt muille areenoille, etten ihan täysin addiktoidu😀. Kiitos kaikille, jotka ovat osallistuneet kanssani keskusteluihin ja jakaneet ajatuksiani. Minulla on ollut täällä monta hyvää hetkeä.
Voimia ja eteenpäin kulkemisen ajatuksia ihan jokaiselle🙂🌻

Kaikkea hyvää sinulle Assiina 🙂👍. Toivottavasti sinusta vielä kuulee. Olen lukenut ketjuanne mielenkiinnolla. Sen nimi voisi olla kyllä positiiviset ajatukset tai niiden etsintä. Toivottavasti et koskaan anna periksi. Positiivisen ajatuksen lähetän sinulle tässä:
"Ajatuksista voimakkain on pelko - lukuunottamatta yhtä ajatusta, joka on usko."

Kertomisen tarve on taas kasvanut niihin mittoihin, että täytyy rustailla jotain🙂. Minusta on tullut ehdoton kognitiivisen terapian fani. Ehkä hyväksymis- ja omistautumisterapiakin on oikea alaotsikko. Minusta oli tärkeää sisäistää se asia, että psykologinen tuska kuuluu jokaisen elämään, sillä on oma historiansa eikä siitä sen vuoksi voi päästä eroon. On siis opittava elämään sen kanssa, muutettava omaa suhtautumista ja ajatuksia siitä, hyväksyttävä.

Tuossa prosessissa on tärkeää saada kosketus omiin tunteisiin ja omaan sisimpään. Kun tietää omat pahan olon ja kivun aiheuttajat, hahmottaa myös sen mistä luopuu noiden asioiden takia ja kauhistuu sitä tuskan laajuutta, jonka pienikin ongelma voi aiheuttaa. Itse asiassa elämä jää elämättä vain sen takia, ettei enää osaa hahmottaa itseään erilliseksi olennoksi tuosta tuskasta. Kipu ja minä olemme yksi ja sama asia. Arvioimme elämää sen mukaan mitä tunnemme, emme tekojemme mukaan.

Kun ikäviä tunteita koettaa tukahduttaa, ne kasvavat. Sama juttu ajatusten kanssa. Ahdistus on näin ollen seurausta tukahdutetuista tunteista, joita kohti pitäisi yrittää kulkea. Ja tämä on oikeasti antoisaa, monella tavalla. Mitä enemmän tuollaista jäykistynyttä ja pelokasta ajatus- ja tunnemaailmaa purkaa, sitä sallivammaksi muuttuu toisia ihmisiä kohtaan. Kun on koskettanut omaa kipeyttään, ei enää pelkää toisten ihmisten kohtaamista tuon kipeyden kannalta. Tunne on erittäin helpottava. On mukavaa löytää itsensä samalta tasolta muiden kanssa. Itsetarkkailu vähenee. Iloakin on jo ilmassa ja naurua.

Kun itseänsä on tarpeeksi tyhjentänyt, ei oikein tiedä hetken aikaa kuka on. Se on pelottavaa, jos on paljon velvollisuuksia hoidettavana ja liian vähän aikaa itselle. Minä olen kuitenkin huomannut, että täyttyminen uudestaan alkaa kuin itsestään. Silloin on tärkeää tuntea omat arvonsa. Juuri ne arvot, joista haluaa pitää kiinni. Sisäinen viisautemme kyllä kertoo, mikä on olellista onnellisuutemme kannalta😉.

Kannattaa hakeutua ryhmiin, joissa voi kuunnella toisia ja puhua. Omasta henkisestä kasvusta voi tehdä mielenkiintoisen harrastuksen ja silloin takuuvarmasti tapaa niitä ihmisiä, jotka ovat samalla aaltopituudella. Kirjallisuusryhmät, kansanopistojen erilaiset kasvuryhmät ja taideterapiaryhmät ovat vain pieni osa mahdollista tarjontaa. Ihanaa kevättä kaikille🙂🌻

Aika usein sitä kuulee tuolla eukkoporukoissa kysymyksen, että mistä sitä löytäisi syvällisesti ajattelevan miehen? Säälittää välillä miesraukkojen puolesta, kun ensin on kasvettava vastuuntuntoiseksi huolehtijaksi ja sitten yhtäkkiä synnyttävä syvällisenä ja rauhallisena, itsensä hillitsevänä ja silti lujan miehekkäänä filosofina.