Tiitiäinen kirjoitti 3.6.2008 14:50

Hei!

Nyt kun olen "löytänyt" tukinetin taas, huomaan kuinka hyvää on päästää ajatuksia pihalle omasta päästä ja sanoa ne ääneen. Kummasti helpotta oman sisäisen painekattilan pihinää 🙂👍

Nyt onkin mieleen tullut vaikka mitä "kehittämisajatuksia" ja syitä omaan masennukseen ja saamattomuuteen.

Olen huomannut että ajattelen kaikista uusista tuttavuuksista ja myös omista läheisistä ihmisistä että kaikki halveksivat minua ja puhuvat pahaa selän takana. Aina kun tapaan ihmisiä, hetken kuluttua alan miettimään että mitä paskaa noikin taas musta ajattelevat tai että nyt taas tuokin miettii että ei kukaan voi olla noin tyhmä kuin tuo ihminen.

Olen tunnistanut että ajatukset nousevat usein omasta päästäni, välttämättä ilman senkummempaa "todellisuuspohjaa"

Terve! Oli pakko alkaa vastaamaan tähän jotain, koska toi teksti on kun mun suustani. Koska mä olen huomannu itsessäni samanlaisia piirteitä tässä lähi aikoina...tai sanotaan nyt että tän vuoden aikana, mutta mä tiedän siihen myös syyn..mulla on...tai siis OLI pari kaveria, jotka on käyneet todella pohjalla ja mä sitten olin meidän kaveri porukasta ainoo, joka jakso aina olla tukena ja pidin niitä pystyssä, revin kuiville väkisin yms.

Mä en kerro näitä kehuakseni itseeni tai siks et haluaisin olla marttyyri tän suhteen, vaan siks et näin kaikki alko.Jos nyt olis sama tilanne edessä, en ikinä alkais paapomaan tollasia.. Noh, sitten kun ne oli kuivilla, tuli jonkun ajan päästä retkahdus ja mä sain kuulla kunniani miten se on suurinpiirtein mun syytä, sitten taas kun oli pahaolla, otettiin yhteyttä ja taas mä jeesasin. (Toinen näistä elää nyt ihan normia elämää jo.)

Mut tätä kesti vuosia tän toisen kanssa...kunnes tämän vuoden alussa, tämä toinen näistä pääsi pois hoitolaitoksesta jälleen kerran, mutta sit menikin kolme viikkoa ja retkahdus ja taas mä olin kaiken pahan alku ja juuri, sitten mä päätin luovuttaa..ei oltu missään tekemisis muutamaan kuukauteen, sit tos noin puoltoist kuukautta sitten se otti yhteyttä ja sovittiin ettei olla sen enempiä yhteyksis, mut ei riidoissakaan, se sopi mulle hyvin, koska inhoon riitelyä.

Vaihdettiin sit kuitenkin jossain vaihees meseosotteita ja kirjoteltiin siäl joskus. Sit mä jäin sairas lomalle vakavan työuupumuksen takia ja kerroin siitä sille sitten mesessä ja olin ihan maassa, eikä oikeen mikään napannut, kai mä ootin et se olis tukenu mua nyt, ku mulla oli vaikeeta. Sen sijaan se suuttui mulle kun en ollut kiinostunut hänen asioistaan😐 Sen jälkeen se on mollannut mua pisin paikkakuntaa perättömillä jutuilla, myös mun kavereille ja siten se yrittää saada multa kaikki ihmiset pois☹️ Tämä toinen kaveri asusteli tässä mun luona taannoin hetken ja sitten sain kuulla kaiken mitä olin sen kanssa puhunut, jostain sellaisista paikoista missä en ollut sanonut asioista halaistua sanaa, eli hän oli kertonut kaiken tuolle toiselle ja se taas oli pistänyt kaiken eteenpäin ja vielä vähän väritettynä tottakai.

Eli tässä on se syy...mä en pysty luottamaan enää kehenkään ihmiseen, koska mä pelkään että jos puhun omia asioitani muille, kuulen ne väritettynä jostain muualta. Ja se on aika surkeeta...mä tunnen oloni ahdistuneeks tän takia ja vaikka mulle kuka tahansa sanois, että muhun voit luottaa, mä en siihen pysty, en enää kaiken tän jälkeen.😭

Mutta saat kirjottaa takasin jotai jos haluut jutella (päästellä höyryjä)🙂 Musta olis kiva jakaa jonkun kanssa tätä asiaa, kun näihin lähellä oleville en pysty puhumaan mitään vaikka ehkä haluisinkin.

Molemmat edelliset viestit kuvastivat minunkin maailmaani. Olen kauan elänyt luottamuspulassa koko maailmaa kohtaan oikeastaan itse tajuamatta asiaa. On selvästi vaarallista ja erakoittavaa joutua epäluulojensa kynsiin, sillä yksinäisyyteen vetäytyminen aiheuttaa lisää masennusta ja ahdistusta ja epäluuloisia ajatuksia. Mutta ajatusmalli syntyy siis joissakin epäreiluissa tai traumatisoivissa olosuhteissa kuten Jäähileen epäkiitollisista autettavista voi lukea. Suojaamme itseämme vetäytymällä, vaikka tosiasia on että vain yhteydessä toisiin ihmisiin voi parantua.

Minun varovaisuuteni syy löytyy lapsuudesta ja nuoruudesta, jossa suurena vaikuttajana oli köyhyys, sosiaalisen elämän ja ilon vähyys sekä sukupolvien yli jatkuva jäykkä asenteellisuus ja korkea moraali. Vaikka tuo kuulostaakin kamalalta, ei se niin pahaa elämää ollut🙂🌻, mutta luovuuden ja ilon se on tehokkaasti sammuttanut.

Olen kiltti tyttö. Negatiiviset ajatukset istuvat niin syvällä, että pystyn huijaamaan itseäni luulemaan, että minä olen aina hyvä ja muut aiheuttavat ongelmani. Olen kuitenkin saanut itseni kiinni asenteistani monta kertaa: ruma ei voi puhua kauniita asioita, kouluttamaton ei saa saada hyvää työpaikkaa, mikä tuokin luulee olevansa…En siis ole muita parempi, vaikka etsin ystäväkseni täydellistä kaltaistani kilttiä ihmistä, joka ei sorru näihin ilkeämielisiin juoruiluihin ja joka ajattelee kaikesta pelkkää hyvää. Muunlaisia ihmisiä en kelpuuta, mikä on minusta joskus hervottoman hassua…olen itse pahimpien epäluulojeni toteuttaja😳.

Muuttuminen on armon antamista itselle ja muille. Minä haluaisinkin mielelläni Tiitiäinen kuulla millaisia ”kehittämisajatuksia” sinulla on tullut eteen? Millä tavalla omaa jäykkäniskaisuutta ja epäluuloisuutta voisi karistaa ja oppia ottamaan elämää vastaan reippaammin ja heti lannistumatta?
Minä haluaisin todellakin olla kompastumatta jokaiseen kiveen. Ymmärrän, että joudun antamaan itselleni paljon, paljon anteeksi omaa inhimillisyyttäni. Pidän myös tärkeänä sitä, että en saa olla liian ankara/kriittinen itseäni kohtaan tässä prosessissa, sillä onhan maailma rakentunut aika rakkaudettomaksi ja olisin typerä, jos syyttäisin vain itseäni.

Olisi hauska kuulla monia mielipiteitä. Onko maailma hyväntahtoisen sarkastinen vai ilkeämielisen panetteleva paikka? 😐

Assiina, alat yhä enemmän kiinnostamaan. Taidat kirjoittaa niin hyvin, itsellä oman elämäni erittely ja jopa tunteideni nimeäminen on äärimmäisen vaikeaa. Tai on se helpottanut vuosien mittaisen prosessin ja normaalin henkisen kasvun tuloksena.

Etenkin varovaisuutsesi syyt kiinnostavat. Voi olla, että meissä on jotain samaa. Etenkin manitsemasi korkea moraali ja asenteeliseuus ovat tuttuja. Sanoisinko kulttuurinen erilaisuus suhteessa valtaväestöön. Yhdyn myös ajatukseen, että tällainen elämä ei ole pahaa. Siinä on todella puolensa.

Yhdyn myös ajatukseen, että toisinaan vaadimme itseltämme liikaa. Itse olen huomannut, että rennolla ja huolettomalla asenteella saavuttaa omatkin tavoitteensa paljon helpommin kuin jäykkäniskaisuudella ja syyttelyllä. Itse olen nykyään avoimempi, mikä on ollut hyväksi. Vaikka ihmisten kanssa oleminen ajoittain hermostuttaa ja jännitys sekoittaa sanat ja ajatukset, alan vain positiivisessa humoristisessa hengessä nauramaan itselleni. Mokaaminen on sallittua ja ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan ymmärtäväisiä ja inhimillisiä kaikki. Maailma on siis enemmän hyväntahtoisen sarkastinen kuin ilkeämielisen panetteleva. Olen huomannut itsestäni, että kunhan saan itsekunnioitukseni ja itseironian kulkemaan käsi kädessä, muut ihmiset ympärillä suhtautuvat positiivisesti ja hyväksyvästi minuun.

Posiviiseen muutokseeni vaikuttavat masennuksen ja sosiaalisen jännittämisen helpottuminen lääkityksen avulla. itsekin kuulisin mielelläni tiitiäisen 'kehittämisajatuksista'. 🙂

Blohy kirjoitti 1.7.2008 15:6

Etenkin varovaisuutsesi syyt kiinnostavat. Voi olla, että meissä on jotain samaa. Etenkin manitsemasi korkea moraali ja asenteeliseuus ovat tuttuja. Sanoisinko kulttuurinen erilaisuus suhteessa valtaväestöön. Yhdyn myös ajatukseen, että tällainen elämä ei ole pahaa. Siinä on todella puolensa.

Yhdyn myös ajatukseen, että toisinaan vaadimme itseltämme liikaa. Itse olen huomannut, että rennolla ja huolettomalla asenteella saavuttaa omatkin tavoitteensa paljon helpommin kuin jäykkäniskaisuudella ja syyttelyllä. Itse olen nykyään avoimempi, mikä on ollut hyväksi. Vaikka ihmisten kanssa oleminen ajoittain hermostuttaa ja jännitys sekoittaa sanat ja ajatukset, alan vain positiivisessa humoristisessa hengessä nauramaan itselleni. Mokaaminen on sallittua ja ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan ymmärtäväisiä ja inhimillisiä kaikki. Maailma on siis enemmän hyväntahtoisen sarkastinen kuin ilkeämielisen panetteleva. Olen huomannut itsestäni, että kunhan saan itsekunnioitukseni ja itseironian kulkemaan käsi kädessä, muut ihmiset ympärillä suhtautuvat positiivisesti ja hyväksyvästi minuun.

Olen lomalla ja vain kurkkasin tänne kirjoittaakseni tuonne perheosioon. Suosittelen sinua Blohy lukemaan yhden kirjan, Paolo Coelhon Veronika päättää kuolla. Sinä olet ihan valtavan hienolla tavalla työstänyt elämääsi ja löytänyt huumorin avuksesi😀. Siksi minä uskon, että nauttisit tuon kirjan lukemisesta. Minä hihittelin sen kanssa posket punaisina ja se todella riisui minut aseista muuta maailmaa vastaan. Olisin voinut hävetä joutuessani selkä seinää vasten, mutta jollain kummalla tavalla kirja ei syyttänyt vaan oli armollinen. Jos olet joskus lukenut kirjan, kerro toki, tekikö se sinuun mitään vaikutusta?

Toinen ihan hulvaton kesäpokkarini on Anthony de Mellon Havahtuminen.

Kysyit joskus jossain miksen pidä lääkkeistä ja vastaan tässä, että kuvittelen lääkkeiden vievän kärjen myös niiltä tunteilta, jotka haluan kokea kärkineen päivineen.

Helteistä heinäkuuta sinulle🙂

Assiina 🙂, en ole oikein lukuihmisiä, mutta toisinaan tulee luettua kirjoja ja kyllä ne tekevät minuunkin vaikutuksen. Kiitos vain suositteluista! Katsotaan jos jokin hyvä tilaisuus tulee johonkin väliin, jotta kyseisen teoksen voisin lukea.

Ja vielä minun on pakko sanoa jotain mielialalääkkeistä (huom kokemukseni pohjautuvat ainoastaan cipralexiin), sillä koen sen oikein kutsumuksena ja sydämen asiana julistaa ilosanomaa lääkkeiden puolesta. Valitettavasti en oikein ymmärtänyt pointtiasi, mitä oikein tarkoitat, että lääkkeet vievät tunteet kärkineen päivineen? Anteeksi, jos olen tässä jotenkin töykeä. Minulle itselleni oli varsin suuri yllätys, että esim. masennus on fysiologinen ja biologinen ilmiö, jossa aivojen välittäjäaineet eivät toimi normaalilla tavalla. Eli aivan samalla tavalla kuin hoidettaisiin jotain fyysistä sairautta. Eihän urheilijakaan voi tuntea niitä huipputunteita, joita tulee voittamisesta, jos taustalla suorituskykyä alentava vihlova polvivamma. Tämä vain vertausesimerkkinä ja vaikka mainospuheena😀. Luonnollisesti olen lääkkeiden puolestapuhuja, sillä olen ne varsin hyväksi kokenut. Mutta enhän tiedä teidän muiden ongelmista.

Hyvää kesää kaikille, erityisesti sinulle assiina🙂!

Nonniin, eipä tästä kovin helteistä heinäkuuta saatu, eikä nähtävästi elokuu kesää paranna. Minulle on jäänyt mieleen pyörimään tuo mielealalääkitys. Olen varmaankin saanut ja joutunut muuttamaan mieltäni myönteisemmäksi lääkkeitä kohtaan. Eniten minuun vaikutti ystäväni, joka vuosia sitten lopetti lääkkeensä. Hän kertoi tuolloin olevansa tyytyväinen ja kokevansa maailman nyt luonnollisempana. Mutta yllätyksekseni nyt kun keskustelimme asiasta hän olikin valmis kokeilemaan lääkkeitä uudelleen😐.

Selkeästi huomaan, että minun paha oloni ei ole koskaan kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että ymmärtäisin mitä se oikeasti voi olla. Minun kärsimykseni ovat vaihtelevaa eksistentiaalista ahdistusta, jota helpottaa sellaiset ajatukset kuin" Pahuutta ei ole se että haluaa, mutta ei pysty. Pahuutta on se että kyllä pystyisi, mutta ei edes halua."
Minun kohdallani lääkitys varmasti auttaisi pystymään, mutta silti yritän sinnitellä ja kiusata itseäni ulkopuolisuudella ja ahdistuksella☹️.

Jos negatiiviset ajatukset helpottavat ja hämärtyvät lääkityksen vaikutuksesta, niin olenko sitten enää realistinen ja pystynkö aistimaan toisten hätää ja ahdistusta? Anthony de Mello kirjoittaa kirjassa Havahtuminen että miellyttävät kokemukset tekevät elämästä riemullisen. Tuskalliset kokemukset johtavat kasvuun. Onnellinen elämä ei ole yhtä kuin elämän kohokohdat. Voiko mielialalääkityksessä soveltaa enää näitä asioita?

Minä haluaisin olla optimistisempi. "Optimismi on opittu tapa ajatella, että hyvät asiat tapahtuvat." Sosiaalisten tilanteiden pelkoon lääkitys olisi kaivattu apu, mutta negatiiviset ajatukseni minun on muokkailtava joka tapauksessa työllä ja vaivalla itse.

Vastaan tähänkin ketjuun. Kun nyt on taas elämä paremmalla tolalla. Sekö vaikutus tällä on että vaikka aloitin jokin aika sitten lukemisen aika sekavassa mielentilassa, niin nyt kun on lukenut muiden kirjoituksia, hoksaakin että olen päässyt aika pitkälle pois masennuksen, ahdistuksen ja paniikin kourasta. Siltä se minusta tuntuu, kuin koura pitäisi pihdeissään, enkä ymmärrä ettei minulla todellisuudessa ole mitään hätää.
Ja nuo negatiiviset ajatukset ovat niin tuttuja ja niillä saa elämänsä huonolle mallille, missään ei ole kohta hyvä olla.
olen parantunut ilman lääkkeitä, terapia ja muuta hengellistä apua olen hakenut. Sekä kaikki tällainen vertaistuki joka uskoo paranemiseen, ettei tarvitse tosiaan jäädä sairastamaan koko loppuelämäksi. Hyvää Syksyä!

Olen tässä viime viikkoina selaillut masennusta koskevaa kirjallisuutta ja todennut myös, että toinen ihminen on aika hyvä lääke. Mutta tuon toisen ihmisen pitäisi olla myötätuntoinen ja kuunnella tuntemuksiani, eikä tykittää minua hyvillä ajatuksilla ja pakkopiristyksellä. Siksi olen nyt myös nolostunut siitä, että itse en välttämättä kuuntele toisia, vaan ratkaisen ongelmia mielelläni, mikä saattaa rasittaa ja masentaa entistä enemmän.

Kuitenkin, aika tyypillistä tuollainen päsmäröinti on, koska hyväähän sillä neuvomisella tarkoitetaan. Yritetään ratkaista ongelma, joka aiheuttaa matalapaineen ja siten nopeasti päästä siitä eroon. Mutta silloin ei myöskään anna toiselle tarvittavaa aikaa ja rauhaa selvittää tilanteensa. Tuosta tilanteestahan ja taustatekijöistä ei välttämättä ole tietoa edes surumielellä itselläänkään.

Olen lukenut tukinetin kirjoituksia ja havainnut yhden erityisesti minua kiinnostavan asian. Masentuneiden ja yksinäisten ihmisten kaipaus toisen ihmisen luo on käsinkosketeltava, mutta kun toinen ihminen löytyy saattaa yksinäisyydentunne silti jatkua😐 Pitempiaikainen sitoutuminen ystävään on vaikeaa. Hetken kuluttua uusi ystävä osoittautuukin pettymykseksi, odotuksiamme vastaamattomaksi. Voiko tähän jotenkin varautua? Idealisoimmeko toisen, jotta voisimme palata meitä surumieliä miellyttävän masennuksen pariin heti, kun alkuinnostuksemme laantuu?

Maailma kärsii hullutteluvajeesta, minä erityisesti. Aina kun tapaan ystäväni, ajattelen että minun olisi hauskuutettava häntä, mutta en osaa. Olen tylsä ja asiakeskeinen. En jaksa innostua kuten ennen ja ajatukseni pyörivät vain tekemättömässä lopputyössä. Kuvittelen, että ilo ja hauskanpito palaavat elämääni sitten, kun tämä työ on ohi, mutta ei se ehkä koskaan palaa, jos nyt ystävät hylkäävät minut synkkyyteni takia. Tai infoähkyn, jolla täytän ympäristöäni😀.

Negatiivinen ajattelu on automaattista ja uuden automatiikan synnyttäminen vaatii työtä. Kun olen nyt tarkkaillut itseäni ja löytänyt sisäisen puheeni negatiivisuuden ja suojamuurit, jotka ylläpitävät tunteideni loukkaamattomuutta, voin alkaa etsiä positiivista näkymää. Olen ajatellut ottaa käyttöön päivittäisen voimalauseen, josta ilmenee sallivuus ja lempeys itseä ja muita kohtaan. Lauseen miettiminen jo tuntuu vapauttavan jäykkiä niskalihaksia. Minulle on erityisen tärkeää huomata, että olen arvokas ja ainutlaatuinen ihminen, enkä ollenkaan merkityksetön. Positiivista kehitystä on ollut se, etten ajattele enää, että kaikkien ihmisten on pidettävä minusta. Kestän sen, että minut asetetaan kyseenalaiseksi ja arvostelun kohteeksi, koska pidän itsestäni ja otan vastuun sanomisistani ja tekemisistäni.

Olen ollut elämäni noloimmassa tilanteessa jokin aika sitten. Tilanteen jälkeen itkin ja huusin "miksi , miksi, miksi MINÄ?". Ajattelin, että nyt en enää voi nousta tästä. Mutta raivon ja häpeän jälkeen tulikin vapautuneempi olo. Nyt ei voi enää huonommin käydä, ajattelen ja huulet vetävät pakosti ylöspäin vaikka edelleenkin vähän kirpaisee.

Jos minä en ole itseäni varten- ketä varten sitten?
Jos minä olen vain itseäni varten - mikä minä olen?
Jos ei nyt – milloin? (Rabbi Hillel)

anonyymi55 kirjoitti 16.8.2008 20:56

Vastaan tähänkin ketjuun. Kun nyt on taas elämä paremmalla tolalla. Sekö vaikutus tällä on että vaikka aloitin jokin aika sitten lukemisen aika sekavassa mielentilassa, niin nyt kun on lukenut muiden kirjoituksia, hoksaakin että olen päässyt aika pitkälle pois masennuksen, ahdistuksen ja paniikin kourasta. Siltä se minusta tuntuu, kuin koura pitäisi pihdeissään, enkä ymmärrä ettei minulla todellisuudessa ole mitään hätää.
Ja nuo negatiiviset ajatukset ovat niin tuttuja ja niillä saa elämänsä huonolle mallille, missään ei ole kohta hyvä olla.
olen parantunut ilman lääkkeitä, terapia ja muuta hengellistä apua olen hakenut. Sekä kaikki tällainen vertaistuki joka uskoo paranemiseen, ettei tarvitse tosiaan jäädä sairastamaan koko loppuelämäksi. Hyvää Syksyä!

Olisi hauska kuulla sinun tarinaasi enemmänkin, Anonyymi🙂 Millä tavalla olet karsinut negatiivisia ajatuksiasi?

Kiitos kysymyksestä, yritän vastata siten kuin olen asiat kokenut.
En kerro ihan alusta lähtien mutta kyllähän ne sieltä jostain menneisyydestä kaikki alkoi. Ja ehkä suurin syy on pelko ja epäluulo muiden ihmisten minuun kohdistamasta huomiosta, että onko se turvallista? Voiko luottaa? Onko tuo toinen ihan oikeasti minun puolella vai vastaan ja tekeekö hyvää vai pahaa vai mikä tämä on?
Pelleilläänkö minun kustannuksella?
Se vain kääntyi aikuisen maailmassa siten että aloin epäillä kaikkea. Parjasin mielessäni kaikkea. Käänsin kaiken nurinpäin. Hyvän pahaksi. Etsin vikoja enemmän kuin hyviä asioita.
Ja nyt kun aloin lukea täällä tukinetissä kirjoituksia silmäni jälleen aukenivat. olin luisumassa taas sinne negatiivisten asioiden puolelle.
Kävin psykoterapiassa 4v. Ja sitten olen eräässä kahdentoista askeleen ohjelmassa mukana vertaistukiryhmässä, joka on oikeastaan paras apu. Mutta on myös sitä kautta tullut hengellisyys, usko Jumalaan palautunut, ja sitä kautta erilaisissa tilaisuuksissa asioiden miettiminen on auttanut. En ole "hurahtanut" mihinkään lahkoon vaan paras apu kait tulee suoraan keskustelusta ja rukouksesta Jumalalle, avunpyyntö. Ehkä se myös, että olin pitkän aikaa yksin ja mietin asioita, rukoilin ja kuuntelin musiikkia, vaikka pelotti hirveästi että tulen hulluksi ja että jään yksinäisyyteen loppuelämäksi kaikkien hylkäämäksi niin sittenkään niin ei käynyt. Ehkäpä sekin että rukoilin Jumalalta apua, muutama hyvä uskottu ystävä oli joiden kanssa keskustelin, mutta niitäkin häiritsi se että mielessäni arvostelin ja ajattelin negatiivisesti, jopa heistä.
Missä vain kuljin niin arvostelin mielessäni kaikkea, joskus hyvin rumasti. En tiedä mikä minuun tuli mutta aloin "nähdä" itseni, kuinka ajattelin negatiivisesti kaikesta, arvostelin muita ja epäilin kaikkea.
Miten se lähtee pois, en muuta tiedä kuin itse vain muuttamalla ajatusta, kieltämällä omaa mieltä ja mielikuvitusta. Onko se sitten hullua tai ei mutta miten ne muutoin voi pois saada kuin itse kieltämällä ja opettelemalla katsomaan kaikessa hyvää. Kun ennen suutahin aika nopeasti jos huomasin että minun varpaille astuttiin niin nyt joskus jopa onnistun olemaan hiljaa ja miettimään yön yli ensin ennenkuin arvostelen. Yritän mielessäni sanoa että tuo toinen ihminen tarkoittaa hyvää, vaikka se näyttää nyt pahalta, tai eihän tuo toinen ihminen edes huomaa tekevänsä mitään pahaa vaan kuvittelee olevansa hyvän asialla. Ym. iskulauseita käytän aika paljon.
Pitää sanoa että joskus onnistuu, joskus ei. Mutta huomattavasti parempi olo on kun pakottaa itsensä ajattelemaan vain parhain päin. Ikäänkuin ei huomaisi muiden ja omia virheitä. Anteeksiantaminen on myös se asia jota opettelin: se olikin kova juttu opetella, mutta kävin paljon luennoilla ja luin kirjoja aiheesta. Kirjoista olen saanut muutenkin paljon apua.
Hyvää syksyä ja toivottavasti tästä oli jollekin jotain apua!

Kiitos tarinastasi Anonyymi! Sinulla ei ainakaan ole hätäpäivää, kun näet itsesi noin selkeästi.

Minä kävelin tässä yhtenä päivänä liikennevaloissa ja minua vastaan tuli vanha rouva, joka sohi kädellään itselleen tilaa ja hän tönäisi minuakin. Hän oli niin itseään täynnä ja minä huomasin kiukustuvani ihan hirveästi. Mutta sitten yhtäkkiä tajusin, että hyvänen aika, juuri tuollainen minustakin varmaan tulee. Yksinäinen, hienoissa hepenissä kulkeva kääkkä, joka hakkaa nuorisoa kävelykepillään.

Luin tänään Henri.J.M.Nouwenin kirjan "Rakkauden katse". Koska puhuit hengellisyydestä tässä yhteydessä Anonyymi, niin uskon että se olisi sinustakin antoisa. Kirjoittelin edellisellä kerralla miettiväni itselleni voimalausetta ja nyt tuo kirja antoi sen🙂. Kyllä lukeminen kannattaa. Voimalauseeni on tällainen tiivistys kirjan sanomasta:

Olen rakastettu
Olen valittu
Rukouksin kuljen
siunauksen suojelemana,
kauas kirouksistani,
lähelle pelkojani.
Kuuntelen iloa, minussa lepäävää.
Kuka olen toiselle tänään?

Löysin ihanan tarina kirjasta Elä, kuolet kumminkin, jossa vanhukset vastaavat viisauksillaan heille esitettyyn kysymykseen. Tämä tarina vastaa kysymykseen Mikä on ollut elämäsi tähän mennessä hauskin hetki?🙂
Märta, 73 vuotta:
" Jaa, en minä oikein tiedä. Ehkä se on nyt kun tyttäreni täytti 50 vuotta. Minulla oli ollut masennuskausi, ja sitten sain kauhean yskän enkä pystynyt nielemään tai mitään. Ja kaikki oli niin kurjaa enkä halunnut tehdä mitään. Ajattelin:"Nyt minä tiedän kaiken ja nyt minä olen tyytyväinen enkä halua enää mitään muuta, eli nyt minä enää vähät välitän mistään!" Tuollainen minä olin siihen saakka, kunnes tyttäreni täytti vuosia. Silloin hänellä oli hurjan hauskat juhlat, joissa oli tanssia ja laulua ja musiikkia ja esityksiä ja kaikki lausuivat kauniita värssyjä ja kauniita sanoja ja minä sain niistä oman osani, koska sehän oli minun luomukseni joka täytti 50 vuotta! Ja sitten oli tanssia koko illan ajan ja kaikki tanssivat minun kanssani ja olivat sitä mieltä, että minä olin maailman paras isomummi". Ja seuraavana päivänä masennukseni oli jo poissa ja se on pysytellyt poissa siitä saakka."

hmm.. luulenpa että myös minun ongelma on osaltaan tuo että ajattelen kaikista negatiivisesti.. ettei ne kuitenkaa minusta pidä, nauravat minulle, puhuvat minusta. Pitävät outona, jne. ja mihinkäs kaikki tämä johtaa? siihen että jään mieluummin yksin ja siitähän se vain oravanpyörä alkaa pyörimään.
sitä enemmän muut ajattelevat että onpa outo..

en vain tiedä miten noista ajatuksista pääsisi eroon.. tuntuu että ne vain tulee enkä voi niille mitään.

Itsekin olen huomannut että toden totta, silloin kun ajattelen itsestäni myönteisemmin ajattelen myös muista myönteisemmin ja sosiaalinen kanssakäyminen on helpompaa, ei suinkaan helppoa mutta helpompaa kyllä.

En vain tiedä miten pystyisin "hallitsemaan" kielteisiä ajatuksia, onko kukaan onnistunut selättämään niitä??
Oma tilani on riiippuvainen toisten suhtautumisesta minuun tai siitä kuinka kuvittelen heidän suhtautuvan. Yritän tulkita kaikkea sanottua ja sanomatonta. Niin tyhmää eikä auta minua milllään tavalla eteenpäin. Ja silti vain teen niin.

huoh.

Siis oikeasti tuo kirja DEPRESSIOKOULU pitäisi tulla ilmaisjakeluna kaikkiin koteihin. Siinä on tosi kivasti tiivistetty asiaa siitä, kuinka ajatukset vaikuttavat mielialaan. Esimerkkejä myönteisistä ajatuksista on rinnastettu kielteisten ajatusten kanssa. Kuinka vaikuttaa esimerkiksi, jos sen sijaan että ajattelen ettei minulla ole mitään arvoa, ajattelenkin että minä olen ihan kiva ja mukava ihminen? Tai miete ”Kaikki ajattelevat minusta pahaa” käänteisenä ”Minä todella pidän ihmisistä”.

Kun olen tietoisesti tuonut positiivisen näkökulman elämääni, oloni on helpottanut. Huomaan usein, että sisäinen negatiivinen puheeni nousee pintaan jollakin menneisyyden äänellä ja yrittää lannistaa minut. Emme me varmaankaan ihan itse ole kaikkea huonommuuttamme keksineet. On tärkeää huomata mistä ääni syntyy, kenen ääni siinä puhuu ja onko se muka edelleen ajankohtainen ääni? Minun sisäisen moittijani ääni kuuluu kauas menneisyyteen. Silti joudun varmaan ikuisesti muistuttamaan itseäni siitä, ettei minun enää tänään tarvitse uskoa sitä.

Minun myönteisen ajattelun bravuurini on se, että kun rahat ovat tiukilla ajattelen, että niin kauan kuin on viisi liikakiloa vyötäröllä asiat on ihan hyvin. Sitten voin alkaa suremaan, kun on oikeasti nälkä.

Kaiken kaikkiaan me yritämme olla ihan liikaa tässä maailmassa. Jos ottaisimme itsemme vähän vähemmän vakavasti, olisi mielialakin varmaan parempi. Ei tarvitsisi kaikesta loukkaantua. Kirjoitin kerran tämän pätkän toisen otsikon alla nimimerkille ”ihan kuin Iines”: Merzi Bergman on ihanasti kirjoittanut hellittämisestä kirjassaan Inspiroidu arjesta: ”Hellittäminen on yksi askel inspiroitumiseen. Se avaa tietä uteliaisuudelle, kysymyksille ja uuden oppimiselle. Hellittäminen voi ilmetä myös aistien vapautumisena näkemään, kuulemaan, maistamaan, haistamaan ja tuntemaan tämä hetki ilman ennakkokäsityksiä. Voit luopua, vaikka et luovuta. Tämä on tärkeää, sillä hellittämisen esteenä on yleensä häpeä. Kukaan ei halua olla luuseri, heikko, voitettu. Hellittämisessä ei ole lainkaan siitä kysymys Päinvastoin: heikko on se, joka ei osaa hellittää, sillä hän murtuu.” Kiva kirja muuten kokonaan!

Tiesittekö muuten tätä?:
Masentuneen ihmisen käyttäytyminen Antero Toskalan mukaan:
1. Herkkyys havaita ja kokea erilaisia tapahtumia menetyksenä
2. Korostuneita pettymyksiä suhteessa muihin ja omiin odotuksiin sekä loukkaantumisherkkyys
3. Suojaavan etäisyyden pitäminen, mihin liittyy vaikeus luottaa muihin ihmisiin, tunnepitoisen sitoutumisen välttäminen, yksinäisyyden tunne ja herkkyys havaita itsensä ulkopuoliseksi
4. Tunne siitä, että on pärjättävä omillaan, jolloin on vaikea pyytää muilta apua
5. Mukautuminen toisten tarpeisiin ja omien tarpeiden sivuuttaminen
6. Ajoittainen voimattomuus, toivottomuus ja masennuksen kokemus

Tuossahan sitä on mistä aloittaa omien ajatusten muuttaminen. Toskalan mukaan depressiiviset ihmiset hakeutuvat terapiaan vasta viimeisessä hädässä. Heidän on vaikea olla läheisessä vuorovaikutussuhteessa, olla hoidettavana ja toisesta ihmisestä riippuvaisena. Jotkut voivat yrittää peittää tämän puolen itsestään pärjäävyydellä ja olemalla erittäin innokkaita tutkimaan omaa oireiluaan. (Minä varmaan olen juuri tällainen)
Silloin terapia voi vahvistaa eikä muuttaa heidän aikaisempaa kielteistä minäkuvaansa. Silloin terapiasta tulee uusi suoritus, josta selviytyminen on pääasia, eikä tarve kiintymykseen pääse esiin.

Tämä oli suoraa kopiota Kognitiivinen terapia-kirjasta. Minä olin tosi järkyttynyt kun luin tuon. Toisaalta olen kyllä tiedostanut sen, että tarvitsen toisia ihmisiä ja kykyä pehmentää omaa kanssakäymistäni heidän kanssaan. Kunpa se ei vain olisi niin pelottavaa.

Aamukahvin kanssa selasin Työväenopiston syksyn kurssitarjontaa. Ystävä- keskustelussa liveryhmässä kun oli puhetta tästäkin. Siellähän on vaikka mitä. Aion nyt osallistua ainakin lyhyelle kurssille, jossa opitaan lukemaan asiakeskeisesti ja nopeammin. Ongelmani on aina ollut se, että tavaan jokaisen opuksen kannesta kanteen ja luen vielä painopaikan ja kaikki saatteet ja esipuheet sun muut.

Mutta sitten on noita kasvuryhmiä. Ei varmaan ihan ensimmäisenä kannata rynnätä mihinkään esiintymistaidon draamaopetukseen vaan ihan tollaseen, missä muutetaan negatiivisia ajatuksia positiivisiksi. Eli tässä on siis tarjolla harjoituksia, joita voi toisten ihmisten kanssa suorittaa. Pääsee vuorovaikutukseen toisten kanssa ja saa kuulla toisten mielipiteitä omasta ruumiinkielesttä ja muusta. Ihanaa. Olisi kyllä mahtavaa mennä jonkun ystävän kanssa ja kurssin jälkeen vaikka poiketa kahvilla jakamassa tuntemuksia. Toivottavasti siellä tutustuu. Luulen kyllä, että ihmiset ujostelevat ja syöksyvät koteihinsa kiireellä heti kurssin loputtua.

Minä uskon, että olen sellaisella tasolla tässä omassa kasvutyössäni, että olen asenteellisesti valmis kohtaamaan muutoksen ja itsetuntemukseni on parantunut melkoisten tutkiskelujen myötä. Olen ymmärtänyt paljon asioita ja olen hyvin myötätuntoinen itselleni ja muille. Voin kuitenkin ikuisiksi ajoiksi jäädä opiskelemaan näitä teorioita, ilman että se muuttaa minua millään tavalla. Minun on siis harjoiteltava.

Harjoittelu kuulostaa epämukavalta. Ihan niinkuin lenkille lähtökin. Mutta lihakset kasvavat lenkkeillessä ja uudet hermoradat muodostuvat omille epävarmuusalueille tunkeuduttaessa (sanoo Tony Dunderfelt, en minä).

En minä niin kauheasti epävarmuudesta ja jännittämisestä kärsi, kun vaan jaksan olla eristäytyneenä muista, omassa arvokkaassa yksityisyydessäni. Mutta kun alan kaivata tunteiden läsnäoloa, iloa ja rakastamista ja myötätuntoa, näen kuinka ne estyvät negatiivisten tunteiden alle. En pysty kohtaamaan pyhyyttä, jos jännitän. En uskalla osoittaa ystävällisyytttä, koska pelkään torjuntaa niin paljon. Kaipaan kuitenkin jo kovasti noiden tunteiden löytämistä ja kokemista.

"Kaikki on yksinkertaisempaa kuin mitä ajattelet, mutta monimutkaisempaa kuin pystyt kuvittelemaan" -Goethe-