Näinkö tämä menee...?
Herään yöllä klo 2.30 nuorimmaisen sängystä, olin nukahtanut sinne häntä nukahtaessani. Mies näkyy nukkuvan olohuoneen sohvalla, televisio on päällä. En jaksa herättää häntä vaan kömmin suoraan omaan sänkyyn. Koira nukkuu tyynylläni ja urahtaa minulle kun nostan hänet pois siitä. En saa unta, jota jo vähän aavistelinkin. Päätäkin särkee ja käyn hakemassa särkylääkettä. Sammutan ohikulkiessani television. Menen peiton alle ja puristan silmäni tiukasti yhteen ja toivon että saisin unen. Kärsin unettomuudesta eikä uni tälläkään kertaa tule. Otan yöpöydältä Nora Robertsin romaanin Angeliguen kirous ja sukellan romaaniin. Katson kelloa, se näyttää neljää. Koetan nukahtaa ja pian uni onneksi tuleekin.
Herätyskello piipittää klo 6, annan sen torkuttaa, en jaksa herätä. Mies tulee puoli seitsemän aikaan herättämään töihin lähtiessään. Antaa pikahalin, huippaa heipat ovelta ja lähtee. Sitäpä se on nykyään. Mies tulee kotiin ja lähtee. Yksityisyrittäjänä ei juuri ehdi kotona olemaan, emmekä juuri enää juttele toisillemme. Vai olemmeko koskaan jutelleet. Koira tulee viereeni. Juttelen hänelle hetken ja rapsutan korvan takaa. Nostan itseni väkisin ylös sängystä. Kello on lähemmäs seitsemän. Menen herättämään esikoisen kouluun. Unenpöpperössä hän huitaisee minua nyrkillä nenään. Sattuu ja tekisi mieli kirota. Pistän hänen kännykästään herätyskellon soimaan. Aikansa puhelin huutaa, jolloin poika herää klo 7.15. Olen laittanut aamiaista pojalle valmiiksi ja kannan hänet peiton mutkassa keittiöön. Poika pitää siitä, että kannan hänet suoraan aamupalapöytään. Poika ottaa Akun ja alkaa ahmia sitä yhtäaikaa aamupalan kanssa. Avaan tietokoneen ja luen uusimmat tilapäivitykset facebookista ja luen iltasanomat, samalla kun nakerran aamupalaa. Väsyttää!
Nuorimmainen tulee tukka pystyssä ja silmät ristissä omasta huoneestaan viereeni. Halaan häntä ja nuuskutan unenpöpperöisen lapsen tuoksua. Hän huikkaa isoveljelleen jotain, joka suuttuu tästä ja heittää pikkuveljeä mandariinilohkolla päähän. Taasko se alkaa, huokaan pojille. Vanhempi poika väittää että ”Timo (nimi keksitty) aloitti”. Tuumasin, että ”Timo vain normaalisti jutteli sulle, miksi suutuit heti?” Vanhempi poika (olkoon hän vaikka Tero) sanoo; ”Timo on ärsyttävä!” Huokaan hiljaa mielessäni, onko muilla tällaista heti aamusta. Pojat tappelee lastenohjelmista, Timo haluaisi katsoa Pikku Kakkosta, Tero Subista Oggia ja torakoita. Sanat lentää, nyrkki huiskii. Huoh…. Timo katsoo olohuoneesta Pikku Kakkosta, Tero omassa huoneessaan Oggia ja torakoita.
Kello on kahdeksan. Teron kaveri tulee hakemaan häntä kouluun ja pojat lähtevät. Huikkaan oven raosta heipat ja toivotan mukavaa koulupäivää. Tero vilkaisee minua vihaisesti ja ärähtää: ”tyhmää koulupäivää!” Mikä lastani vaivaa, miksi hän on aina noin vihamielinen ja alakuloinen.
Minä alan siivoilemaan keittiötä ja petaan pedit. Timo pyytää pelaamaan pleikkaria. Annan luvan sillä perjantai on pelipäivä. Pistän pyykkikoneen pyörimään ja teen kotihommia. Koira vinkuu ulos, joten vien hänet juoksunaruun.
Päivä alkaa valjeta ja aurinko paistaa. Koetan houkutella Timoa ulos mutta hän ei halua. Pihallamme ei ole oikein mitään tekemistä, ei hiekkalaatikkoa, ei keinua eikä lähellä leikkipuistoakaan. Asumme maalla… Huomaan, että naapurilla on ilmeisesti vapaapäivä sillä hänen poikansa leikkii yksin pihalla. Koetan houkutella Timoa ulos hänen kanssaan mutta hän ei halua. Ei sitten, ollaan sisällä tämäkin päivä. Emme ole ulkoilleet kohta viikkoon, pihalla ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä. Poikani ei suostu edes opettelemaan pyörällä ajoa vaikka ikää on jo viisi vuotta. Pian naapurin poika tulee kysymään Timoa ulos mutta Timo ei suostu menemään. Niinpä tämä tulee sisälle leikkimään. Pian pojan äiti soittaa ja pyytää poikaa tulemaan kotiin. Haluaisin jutella hänen kanssaan hetkisen, emmehän ole nähneet ja jutelleet viikkokausiin. Hemmetti, mikä hänellekin on tullut. Ennen kuitenkin näimme toisiamme päivittäin. Mutta puhelu päättyy minuutin jälkeen vaikka koetin jatkaa juttua.
Laitan lounasta, syömme ja nyt tässä odottelemme Teroa koulusta. Yhä edelleen koetan houkutella Timoa ulos kanssani, tuloksetta. ”Siellä on ihan tylsää!” Niinhän siellä on minustakin, ei aina jaksa metsässäkään kävellä. Kaipaan itsekin leikkipuistoa tuohon lähelle, jossa käydä leikkimässä.
Ihan kohta Tero tulee koulusta. Iltapäivä kuluu todennäköisesti poikien nahistelua kuunnellessa, välejä selvitellessä ja ruokaa laittaessa. Mies todennäköisesti tulee kotiin klo 17 maissa, istuu illan ehkä tietokoneella tai menee ulos omiin touhuihin. Ilta menee kotiaskareiden parissa, mies tuskin osallistuu mihinkään.
Samaa rutiinia päivästä toiseen. Huomenna on lauantai, mutta eipä päivä poikkea juurikaan muista. Samat tutut rutiinit. Näin tämä elämä kuluu!😟 Vähän kuin huomaamatta valuu ohi….
Se on niin totta, että ihminen ei voi muuttaa muita kuin itseään. Eikä asioita hautomalla saa muuta kuin itselleen sydänvaivoja mutta ihminen ei luonteelleen mitään taida. Itse kuitenkin haluaisin että maailma olisi hyvä paikka jokaiselle ja ihmiset olisivat hyviä toiselleen mutta etenkin naisten kohdalla usein huomaa, että he ovat toisilleen susia. Tätä naapurin käyttäytymistä olen mielessäni kummastellut välillä edelleen mutta onneksi pikkuhiljaa alan unohtaa asian. Emme koskaan erityisen läheisiä ole olleet, juttelemme niitä näitä ohimennen, mutta harvemmin pääsen hänen juttusilleen. Haluaisin tutustua häneen paremmin, ystävystyäkin mutta olen aika huono, arka ja varovainen ystävystymään ihmisten kanssa. Mikäli huomaan, ettei toinen osapuoli ole kovinkaan halukas, luovutan. Ja sitten pähkäilen ja mietin, mikä minussa on vikana.
Viikonloppuna Tero oli naapurissa leikkimässä. Menen hakemaan häntä kotiin, huikkaan ovelta; "Moi, tulin hakemaan Teroa kotiin". Olohuoneesta vastataan Teron olevan yläkerrassa. Huudan Teroa tulemaan kotiin ja jään odottamaan eteiseen, haluaisin jutella naapurin kanssa. Tero tulee pukemaan vaatteitaan, minä rupattelen samalla perheen lasten kanssa. Mutta perheen äiti ei tule juttusilleni, vaikka sitä toivoisin. Lähden Teron kanssa, huudan ovelta "heipat" mutta en saa vastausta. Suren mielessäni tätä etäisyyttä, huomaan taas miettiväni että ehkä minä vain yksinkertaisesti olen niitä ihmisiä, joista ei pidetä. Se surettaa mutta toisaalta ymmärrän vastapuoltakin. En ole puhelias, en erityisen sosiaalinen, olen epävarma, arka ja varovainen joten ehkä ihmiset luulevat minun olevan ylpeä. Ehkä he luulevat että haluan olla yksin, vetäytyä tietoisesti isosta porukasta etäämmälle. Mutta ehkä minä olen kummajainen, outo ihminen. Se surettaa, niin moni aika hyvinkin alkanut tuttavuus, kaveruus on hiipunut vuosien saatossa. Ja näistä syytän yleensä itseäni. Ehkä jos olisin toisenlainen ihminen ihmissuhteetkin olisivat toisenlaisia.
Minä rakastan joulua!! Tapaan sanoa; Joulu on ihmisen parasta aikaa! Rakastan kaikkea mikä vähänkään liittyy jouluun; lunta, kynttilöitä, tuiketta, harmoniaa, hiljaisuutta, rauhaa. Kotiimme olen jo laittanut jouluvaloja ja koristeita, jotka eivät ole niin jouluisia. Ensimmäiset joululaulut kuuntelin eilen ja päivittäin poltan kynttilöitä. Olen ehtinyt tuhota ja monen monta pussillista pieniä tuikkuja 😀. Ainoa, mihin tuhlaan, on kynttilät! Ensimmäiset joululahjat olen jo hankkinut ja käärinyt paketteihin. Viikonloppuna paistoin joulun ensimmäiset tortut. Glögiä maistelimme eilen.
Tykkään muistaa ihmisiä jouluna, haluan jakaa hyvää mieltä. Haluan näin kertoa ihmisille että välitän heistä. Heillekin, joista en ole täysin varma että he välittävät samalla tavalla minusta. Muistaisin enemmänkin, jokaista ihmistä, joka on kuluneen vuoden aikana ollut osana elämässäni mutta valitettavasti lompakkoni ei tykkää siitä, että muistaisin jokaista heitä. Mutta usein huomaan miettiväni, että arvostaakohan kuitenkaan monikaan näitä eleitäni. Hautautuvatko nämä muistamiseni muiden, tärkeimpien ja arvokkaampien muistojen pohjalle.
Voiko mennä takaisin peiton alle? Silmät on itkusta turvonneet...
Eilen kävimme mieheni kanssa kahdestaan perheneuvolassa. Kävimme läpi Teron tunnepuolen testien tulokset joita hän on kahden kesken psykologin kanssa tehnyt. Psykologin "diagnoosi" on masennus. Testeissä ja tehtävissä on tullut ilmi ärtymystä, arvottomuuden tunnetta, itsekritiikkiä, huonomuutta, halua kuolla. Aivan kuten kotona. Jatkossa hoidamme Teron asioita lastenpsykiatrisella poliklinikalla. Siellä selviää riittääkö meille polikäynnit, vai tarviiko Tero pidempiaikaista tutkimusjaksoa osastolla. Kyyneleet yrittää nousta silmiin tuon perheneuvolatunnin aikana, mutta saan pidettyä itseni kasassa. Kuuntelen vain lamaantuneena psykologin puhetta. Huomaan tuijottavani ulkona lentäviä pikkulintuja, en kuule mitä psykologi puhuu. Olen turta. Uutiset ovat lähestulkoon yhtä lamaannuttavia kuin olisin saanut tietää jonkin läheiseni olleen vakavassa onnettomuudessa. Toki itsekin olen huomannut Terossa masentuneisuutta ja tiesin että jotain tällaista Teron hyväksi on tehtävä mutta silti tieto siitä tuli hieman shokkina. Ajatus siitä, että ehkä joudun jättämään lapseni moneksi viikkoa osastolle, tuntuu lamaannuttavalta. Kuinka voin jättää lapseni sinne. Tottakai haluan että lapseni mielen parantamiseksi tehdään kaikki mahdollinen mutta siltä tämä tuntuu niin pahalta.
Perheneuvolatunti on ohi. Puen robottimaisesti vaatteita ylleni. Mieheni toteaa käyvänsä vielä töissä. Hän lähtee. Katson hänen peräänsä, mietin eikö häntä kosketa ollenkaan tällaiset uutiset. Kävelen turtana autolle. Kotimatkalla paha mieli purkautuu. Kyyneleet valuu vuolaina, niin etten näe kunnolla eteeni. Ihmettelen, kuinka pääsin 15 kilometrin matkan kotiin.
Koko ilta menee kuin sumussa. Mietin elämäämme, Teron elämää. Mietin, olisinko voinut tehdä jotakin toisin ettei Tero olisi sairastunut. Onko minun syytä, että Tero on masentunut. Lopulta kerron Terolle tästä asiasta. Tero ottaa sen yllättävän hyvin. Mutta edessä olevasta mahdollisesta osastollaolosta en tietenkään kerro mitään. Toivon itsekin että selviäisimme noilla polikäynneillä eikä tarvetta olisi tuolle kuuden viikon tutkimusjaksolle. Kunpa voisin ottaa kaikki lapseni murheet itse kannettavaksi. En edes tiedä mitä kaikkea lapseni päässään miettiikään. Yritän jutella Teron kanssa. Kyselen häneltä, miksi hänellä on paha olla. Miksi hänestä tuntuu siltä että hän haluaa kuolla. Mutta Tero mumisee vastaukseksi; "En tiedä." Minusta tuntuu, ettei hän edes kuule mitä häneltä kysyin. Ehkä tuo televisio olisi pitänyt sammuttaa siksi aikaa.
Aamu alkaa taas normaalilla mölyllä ja metakalla. Menen herättämään Teroa. Kömmin pojan kanssa saman peiton alle ja otan lämpöisen pojan kainalooni. Tero murahtaa; "Mene pois!" Kysyn; "Miksen saa tulla viereesi?" Tero vastaa; "En saa henkeä, mene pois!" Timokin on herännyt ja tulee Teron huoneeseen. Hänkin kömpii Teron peiton alle. Tero suuttuu tästä, hakkaa nyrkillä Timoa lapaluiden väliin ja karjuu; "Mene pois!" Komennan Teroa olemaan lyömättä ja kerron että "Timo haluaa tulla isoveljen viereen, koska tykkää sinusta." Tero kääriytyy peiton mutkaan ja mumisee sieltä; "Menkää kaikki pois, minun huoneeseen ei saa tulla". Minulta pääsee itku. Silitän Teron selkää peiton päältä ja kerron pojalle miksi minua itkettää. Kerron huoleni Terolle. Tero mumisee peiton alta; "Mene pois, minun huoneessa ei saa itkeä." Olen neuvoton, suruissani, pahoillani. Missä vaiheessa lapseni mieliala on muuttunut tuollaiseksi. Mitä ihmettä minä olen tehnyt väärin. Haluaisin niin auttaa lastani mutta hänen mielensä ei vaan avaudu. Kunpa hän puhuisi ja kertoisi.
Timo on jossakin vaiheessa poistunut Teron huoneesta. Nyt hän tulee sinne takaisin, kädessään jäätelö. Sanon Timolle, "ettei saa syödä jäätelö, koska ei olla syöty vielä aamupalaakaan." Timo ärähtää; "sinä et minua määrää!"
Raahustan keittiöön tekemään aamupalaa. Puhun ääneen samalla; "ulkona on kiva ilma tänään. Ei ole pakkasta. Tänään voisimme mennä ulos ja tehdä vaikka lumiukon." Timo tulee keittiöön, hyppii tasajalkaa ja karjuu: "Minä en halua tulla sinne typerään ulos! Siellä on ihan tylsää! Minun työtä on leikkiä sisällä!" Huokaisen. Sanon hiljaisella äänellä; "Kyllä me käydään tänään ulkona." Timo laittaa kädet nyrkkiin ja ärisee kuin pieni leijona.
Aamiainen on valmis. Huudan pojat aamupalalle. Timo huutaa huoneestaan ettei tule aamupalalle; "söin jo jäätelön". Vastaan Timolle ettet "olisi saanut syödä sitä jäätelöä ennen aamupalaa." Timo tulee äristen keittiöön ja huutaa; "Minulla ei ole nälkä, usko jo"" jo painuu huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. Tero nauraa omassa huoneessaan. Meno on kuin murrosikäisillä. Millaista elo on sitten kymmenen vuoden päästä, kun se on jo nyt tällaista. Millaistahan se muissa perheissä on? Olen ajatellut ryhtyä perhepäivähoitajaksi. Soittelin jo eilen kaupungille ja ensi viikolla meille tulee kotiin pari ohjaajaa haastattelemaan minua ja tarkastamaan että kotimme ja pihapiirimme on turvallinen lapsille. Mutta tänä aamuna minusta alkaa tuntua että teinköhän sittenkään viisaasti. Viihdyn kotona enkä oikeastaan kaipaa tästä mihinkään muualle. Olisi kiva hoitaa pieniä naperoita tässä mutta eilisen jälkeen minusta tuntuu, että jaksankohan sitä työtä sittenkään, koska omienkin lasten kanssa voimavarat alkavat olla aika vähissä.
Sitä mieluummin kuolisi kuin antaisi oman rakkaan sairastaa vakavaa sairautta. Haluavatko lääkärit aloittaa lääkityksen? Omanlainen kauhu-helpotus tilanne se on kun saadaan selville mikä on rakkaalla vialla, en osaa sitä muilla sanoilla kuvata. Suruprosessikin, niinkuin joku sydämessä oleva olisi poistunut sieltä ja kova kaipuu siihen, että toinen olisi onnellinen ja elämäniloa täynnä. Olen tosi pahoillani, että perheenne joutuu kokemaan masennusta. Onko miehesi avautunut tai tukeutunut sinuun? Masennusta ja kaikkea muuta esim dementioitakin on ollut jo vuosituhansia, nykypäivänä raaka totuus tulee ilmi siksikin että toteamis menetelmät on parantuneet. Toivon sinulle, että Tero voi sairastaa sen kerran ja voida loppuelämänsä hyvin.
Miksi ei perhehoitopaikaksi, kuulostaa hyvältä 🙂 sinulla on ihanat keinot herättää lastesi huumori ja antaa heille hellyyttä ☺️❤️ toivoisin maailmaan enemmän tunneherkkiä ihmisiä, kuten sinä ☺️
Miten sinä jaksat tällä hetkellä?