Tero tuli koulusta yhden aikaan kiukkuisena kuin ampiainen. Hänellä oli nälkä. Koulussa oli kuulemma ollut taas pahaa ruokaa. Tero ei syö koulussa. Ainoastaan jos on hyvää ruokaa, muuten ei suostu edes maistamaan. Kotona on sama ongelma. Joskus epätoivo iskee ruokapöydässä kun ruoka on aina pahaa. Aina pitäisi olla Teron lempiruokaa. Ja Teron lempiruoista ei taas Timo tykkää. Eli koetapa sitten keksiä ruokaa joka kelpaisi molemmille. Ja mies ei ole koskaan ruoka-aikana kotona, joten joskus tuntuu niin turhalta tehdä koko ruokaa. No koiralle ainakin kelpaa! 🙂
Tein Terolle kasan ruisleipiä, kaakaota ja omenan. Syödessään hän äyski ja möykkäsi Timolle, joka koetti jutella ihan normaalisti niitä näitä. Olen hiukan huolissani Teron mielialasta, hän on aina niin huonolla tuulella; kiukkuinen ja ilonaiheet hukassa. Olemme jutelleet asiasta opettajan kanssa ja kuljemme säännöllisesti perheneuvolassa. Olen aika uupunut henkisesti tähän perhekaaokseen. Mies on aina töissä eikä häntä tunnu kiinnostavan minun jaksamiseni. Eikä hänellä ole aikaa perheelle. Surullista!
Tero lähti kaverinsa luo leikkimään, Timo pelaa pleikkaria ja hetki sitten pelattiin muistipeliä. Kuuntelen youtubesta nostalgista musiikkia. Muistelen vuosien takaista elämää, jolloin tavattiin mieheni kanssa. Tuolloin olimme onnellisia, olimme rakastuneita ja teimme asioita yhdessä. Miksi kaikki kaunis katoaa?
Olen niin hemmetin yksin! Ystäviä minulla kaiketi on muutamia mutta juuri kukaan ei pidä enää yhteyttä. Enkä minäkään halua häiritä heidän elämäänsä. Katson ikkunasta kuinka Tero juoksee kavereidensa kanssa ja nauraa. Olen onnellinen kun näen hänen nauravan. Kunpa itsekin voisi olla vielä lapsi. Timo tulee luokseni, koppaan hänet syliin ja hän kikattaa. Suukotan häntä poskelle, kaulaan, niin että lapsi huutaa: "lisää, lisää!" Hän nauraa niin että lopulta tuumaa; "pissi tulee housuun" ja juoksee pikavauhtia vessaan. Vessasta tultuaan hän kysyy; "Onko sinulla äiti tullut koskaan pissi housuun?" 😀 Vastaan että "on minullekin käynyt joskus lapsena samalla tavalla". Lapsi sukeltaa huoneeseensa.
Katselen ikkunasta ulos ja mietin elämääni. Milloin minusta tuli näin yksinäinen? Kaipaan ihmisiä vaikka kuitenkin olen erakkoluonne. Pidän yksinolosta ja viihdyn kotona. Mutta silti kaipaisin jotain muuta välillä. Ystävien kanssa yhdessäoloa, tunnetta kun voi jonkun kanssa jakaa ilot ja surut, nauraa ja itkeä. Olla kuin paita ja peppu. En ole koskaan omistanut sellaista ystävää. Ihmisiä on tullut ja mennyt, mutta ei oikeastaan ketään jäänyt pysyvästi elämääni. Olen kai itse jotenkin omituinen. Satun näkemään kun naapurit seisovat lastensa kanssa pihatiellä ja nauravat. Mikähän on niin hauskaa? Miksei minua ole pyydetty mukaan ulkoilemaan? Vaikka toisaalta, en tiedä haluaisinko edes "myrkyttämään" heidän seuraansa omalla hiljaisuudellani ja sillä, etten kuitenkaan taas keksi mitään puhumista. Antaa heidän puhua, heillä näyttää juttu luistavan. Mutta sanotaanko että vielä pari vuotta sitten minäkin olin tuolla mukana ulkoilemassa. Minua käytiin kysymässä mukaan, minä kävin kysymässä heitä mukaan. Uskalsin. En potenut huonoa itsetuntoa siitä, ettenkö olisi uskaltanut. Enkä potenut ulkopuolisuuden tunnetta, tunsin kuuluvani joukkoon. Nyt tunnen oloni ulkopuoliseksi ja huonommaksi kuin muut. Vuosi sitten tilanne alkoi muuttua niin, että koin jääväni aina ulkopuolelle kaikesta.
Mies soittaa että tulee töistä kotiin vasta joskus kuuden maissa.
Siskoltani tulee tekstiviesti ja hän kysyy mitä teen illalla? Kutsun hänet meille, syödään, saunotaan ja ehkä juodaan hieman viiniä. Kivaa tiedossa! Siskoni on paras ystäväni, hän tuntee minut kuin omat taskunsa ja kärsii samanlaisista ihmissuhdekiemuroista ja mielialan kiemuroista kuin minäkin. Voimme siis purkaa sydäntämme illalla puolin ja toisin.
Timo tulee omasta huoneestaan. Hän on piirtänyt tussilla ranteeseensa kellon. Kello näyttää kuulemma kahdeksaa, "on nukkumaanmenoaika" tuumii Timo. Normaalisti kello on lähemmäs puoli neljä. Ryhdyn laittamaan ruokaa, vaikka tuskin sitä kukaan tälläkään kertaa syö. No, onpahan koiralle... 😋

Heippa
Joo kyllähän tuo aika arkiselta kuulosti ja pääsääntöisesti asiat menee noin mut ihan
pikku parannuksilla saatte arjesta juhlaa minäpä kerron sulle.
Mekin asutaan maalla ja en tiedä parempaa paikkaa asua kuin maalla.
Mut tämä on tärkeätä eli puolisoiden pitäs kyllä jutella kaikista asioista muuten ei
tule mitään kuunteleppa yö yhtyeen laulu hetki kahden tai hetki hiljaa ( kumpi jompi nimi se oli ) mut alkaa sanoilla kun saatiin lapset nukkumaan niin istuttaisko hetki kahden juttelemaan.
Eli laita vaikka miehesi sohvalle istumaan ja laita oma pääsi miehesi syliin ja sano että
nyt jutellaan toinen hyvä juttu et sängyssä ennen nukkumaan menoa jutteletta asioita
tai toinen on toisella puolen pöytää ja katsokaa toisianne suoraan silmiin niin on yllättävän
tehokasta kokeile.
Eli onnellisessa parisuhteessa läheisyys olisi tärkeätä säilyttää ja jos vähänkin huononee niin heti pitää asia korjata kannattaa muistella esim alku aikoja kun tapasitte mitkä asiat oli kivoja jne
Minkäs ikäisiä te olette???
Kannattas pyrkiä koko perhe yhdessä syödä ruokaa ja tehdäkkin se on todella antoisaa ja
jokainen voi päättää mitä ruokaa tehdään vuorotellen ( ei silleen että tehdään eri ruokaa toiselle )
yhteisiä harrastuksia kannattas olla ne on antoisia.
Hyvä kun sinulla on siskosi kanssa hyvät välit se on hyvä voima vara ja aina kun vähän mieltä painaa niin otat siskoosi yhteyttä.
Mut kannattas yrittää pitää yhteyttä ystäviin / kavereihin se olisi tärkeätä!!!???
ja rakentaa sellainen turvaverkko.
Mitä harrastuksia sinulla on ???
Itse menen huomenna kuuntelemaan Irinaa esiintyy kuopiossa mulle musiikki on elämän
vaiheessa antanut kauheesti voimaa ja suosikki yhtyeitä on yö ja Irina ja kumpaakin
yhtyettä olen kuunnellut ihan alusta lähtien ja niissä lauluissa on sanomaa.
Kuinkas sinä olet jaksanut???
Kaunista syksyä sinulle

Sinun kirjoituksiasi on mukava lukea, kirjoitat oikein omaperäisesti ja niin että tekstiin jää koukkuun.
Sain käsityksen, että olet kotiäitinä. Silloin ei ole varmaan hirveän helppoa pysyä mukana sosiaalisessa elämässä kun ei ole ympärillä esim. työyhteisöä ja sieltä peräisin olevia ystäviä. Mietin että yksinäistä ja ehkä tylsiintynyttä oloasi voisi helpottaa harrastukset, jollei sinulla ole jo niitä. En tiedä miten lähettyvilläsi on tarjolla eri harrastusmahdollisuuksia, mutta kannattaa ottaa niistä selvää. Harrastuksissa voit tavata uusia íhmisiä ja saada elämääsi muutakin sisältöä. Jos löytäisit esimerkiksi jonkun mukavan kuntosalin niin voisit innostua liikunnasta ja saada siitä niin hyvää fyysistä kuin henkistäkin mieleihyvää. Urheilu myös tasapainottaa kehoa niin, että unikin voisi tulla paremmin. Joillekin kuntosaleille on myös mahdollisuus viedä lapsia jos ne tarjoavat lasten leikkihuoneen.
Hienoa, että sinulla on kuitenkin lähelläsi sisko, jolle voit puhua kaikesta! En usko, että vika naapureittesi käytökseen on pelkästään sinussa. Joskus kemiat ei vaan kohtaa eikä sille voi mitään. Olen itse täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin sinä, mutta ymmärrän hyvin tuon yksinäisyyden tunteesi. Minutkin on usein hylätty porukoista ja itsetuntoni on kolhiintunut pahasti huonoista "ystävä"suhteista. Jossakin vaiheessa olen tajunnut, ettei minun tarvitse pitää elämässäni väkisin ihmisiä, jotka eivät selvästikään minusta ole kiinnostuneita. Tuntuu vapauttavalta kun ei tarvitse roikkua heissä kiinni. Sittemmin olen ryhdistäytynyt ja nähnyt väkisin ihmisiä, joista oikeasti pidän. Nyt olen suht onnellinen ja olo ei ole enää yhtään niin yksinäinen.
Erittäin mukavaa syksyä sinulle! Toivottavasti saat uutta intoa elämääsi 🙂
Ja hei tuo kuvaamasi lasten kinastelu on täysin normaalia, kuulostaa juuri minulta ja siskoltani pienempänä ja välillä nykyäänkin 😀

Maanantai...
Uusi viikko on aluillaan ja viikonlopusta on selvitty kunnialla. Perjantai-ilta meni taholtani siskoni kanssa iltaa istuessa ja jutellessa. Mies "piipahti" naapurissa kaverinsa luona, tuli kotiin yöllä klo 1 kaverinsa kantamana. Seuraava päivä meni kotiaskareita tehdessä, miehen krapulaa seuratessa sekä erinäisiä syytöksiä vastaanottaessa, joista en sen kummemmin jaksa tähän kirjoittaa. Liian pitkä tarina... Lauantai oli aika ikävä päivä...

Mutta tänään uusi viikko alkaaklo 6. Herään jo ennen kellonsoittoa. Hetken makoilen sängyssä ja mietin uutta tulevaa päivää. Koira hyppää viereeni rapsuteltavaksi. Juttelen hänelle hetken, kunnes nousen ylös. Koululaisella on syyslomaviikko, joten käyn sulkemassa poikien huoneiden ovet, jotta saavat nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Mies kuuluu istuvan tietokoneella, työhommia väkertää.
Aamutoimien jälkeen pistän pyykkikoneen pyörimään ja alan järjestelemään paikkoja. Entinen naapurini tulee aamupäivästä käymään kylässä lapsensa kanssa, joten haluan että paikat ovat tiptop. Olen järjestelmällinen ihminen, haluan että tavarat ovat omilla paikoillaan siististi. Niin normaalistikin ja etenkin nyt, kun minulle on tulossa vieras. Mukava päivä tiedossa, hieman vaihtelua normaaliin. Timo (oliko nuoremman pojan keksitty nimi Timo? ;-D) herää kello kahdeksan. Hän sipsuttaa viereeni ja sanoo; "huomenta äiti, ota syliin:" Koppaan unisen, lämpöisen pojan syliini ja halaan häntä. Poika takertuu kaulaani ja roikkuu siinä kuin pieni apina. Voiko maailmassa olla kauniimpaa 'näkyä' kuin vastaherännyt lapsi 😍. Timo kysyy; "saako pelata?" Vastaan; "ei tänään, eilen saitte pelata." "Mutta Terollahan on vapaapäivä tänään, saa pelata." "Ei silti, nyt on normaali arkipäivä, ei saa pelata, eilen pelasitte ihan liian pitkään, joten tänään ei pelata". Hellyyttävästä pikku-apinasta kuoriutuu esiin leijonalapsi, hän takoo minua nyrkillä selkään ja ärähtää; "senkin p***aäiti, ihan tyhmä, en tykkää sinusta!" Huokaan ja lasken pojan maahan. Näin se alkaa...
Tero tulee huoneestaan; "taasko te tappelette, en jaksa kun te aina tappelette" ja menee takaisin huoneeseensa. Menen peiton alla pötköttävän pojan luo, halaan häntä ja koetan mennä saman peiton alle pötköttömään. "Mene pois, älä tule siihen, en saa henkeä", Tero ärähtää. Kutittelen poikaa ja koetan halata häntä, Tero kikattaa mutta samalla muksauttaa minua nyrkillä nenään. Sattuu!
Pojat katsoo lastenohjelmia, minä järjestelen paikkoja. Sytytän kynttilät palamaan, koti on siisti ja omasta mielestäni aika nättikin.
Pojat riehaantuvat, mäiskivät toisiaan tyynyllä, ajavat toisiaan takaa. Tero suuttuu leikin lomassa Timolle ja lyö häntä nyrkillä lapaluiden väliin. Timo itkee! Otan Timon syliini ja pyydän Teroa pyytämään Timolta anteeksi. Tero venkoilee, matkii Timon itkua ja mumisee anteeksipyynnön. Tero suuttuu minulle ja painuu sängylleen mököttämään. Sanon Terolle, "ettei ketään saa lyödä eikä satuttaa, ihan turhaan mökötät koska syy oli sinun". Tero murahtaa perinteiseen tapaansa; "olen ihan huono lapsi!". "Höpö höpö", olet ihana lapsi" sanon minä. Joskus tämäkin tuntuu vaan niin turhalta, hokea tätä samaa, koska ei se lapsen mieltä paranna kuitenkaan. Tero on omasta mielestään huono lapsi, teenpä tai sanon minä mitä hyvänsä. Ovikello soi, vieraaat tulee...

Lähdemme samalla ovenavauksella klo 13, minä, Tero ja vieraat. Vien Teron kaverinsa luo leikkimään muutaman kilometrin päähän. Timo odottaa kotona sen aikaa ja katsoo Myyrä-elokuvaa. Tero odottaa autossa ja juttelen vielä hetken pihassa vieraani kanssa. Tero möykkää autossa, karjuu ja huutaa minulle jotakin. Minua nolottaa. Juttelemme... Lopulta Tero tulee autosta, syöksyy luokseni ja takoo nyrkillä vatsaan; "minä olen odottanut ja odottanut jo varmaan tunnin, etkö sinä jo ymmärrä tulla. En jaksa enää odottaa yhtään sekuntia!" Minua nolottaa mutta onneksi vieraani vaan naurahtaa. Ajelemme hiljaisuudessa Teron kanssa, Tero haluaa kuunnella Apulantaa. Tero on kuin minä, ei juuri puhele, vain silloin kun on asiaa mutta suuttuessaan on aika temperamenttinen. Kuin minä. Sataa lunta! Tulee jouluinen olo.
Kotiin päästyäni alan siivoilemaan keittiötä. Pistän Jenni Vartiaisen levyn kuulumaan. Timo käy sammuttamassa sen, "en tykkää tämmöisestä musiikista. Kuunnellaan Pikku-Oravaa". Suostun. Timo kääntää volumet kaakkoon, ikkunat suorastaan jytisee musiikin voimasta. Timo nauttii ja nauraa. "Laitetaan tatuointi äiti", Timo pyytää. Rutistan Timoa; "ootko vähän raju jätkä?". "Oon, minusta tulee isona poliisi", Timo totetaa. Minua naurattaa. Timo nauttii musiikista ja kuuntelee samaa laulua uudestaan ja uudestaan. Minusta alkaa jo tuntua aika rasittavalta. Käyn pienentämässä musiikkia mutta Timo suorastaan suurentaa sitä entisestään. Huokaan. Ei Timokaan tuskin kauaa jaksa. Käyn tupakalla. Tupakoin, mutta hyvin vähän. Ehkä tupakka, kaksi päivässä. Sisälle tultuani Timo rakentaa huoneessaan legoillaan. Vaivihkaa hiljennän Pikku-Oravaa kunnes poistan sen kokonaan ja vaihdan tilalle Jennin. Mies soittaa, että tulee käymään kotona mutta lähtee heti uudestaan illaksi töihin. Niinpä niin. Ei uutta. Ulkona hämärtää, ruokaakin olisi alettava laittaa...

Vastaan Volvomiehelle... Lämmin kiitos viestistäsi 🙂🌻.
Minä ja mieheni olemme molemmat samanlaisia juroja, ettemme juurikaan osaa jutella. Monet kerrat mietinkin, miksi puhuminen omalle miehelle on niin vaikeaa. On niin vaikeaa katsoa toista silmiin ja jutella. Miksi? Olen itse luonteeltani sellainen, etten oikein osaa jutella tunteistani kenenkään kanssa. En osaa näyttää tunteitani vaikka sisälläni myllertääkin monenlaisia tunteita. Lasten kanssa puhuminen on helppoa mutta aikuiselle en vain osaa. En tiedä miksi. En osaa sitä ystävienikään kanssa, niiden vähäisten joita minulla on. Enkä osaa katsoa ihmisiä silmiin. Annankin ehkä ihmisille etäisen, viileän ja kylmän vaikutelman käytökselläni vaikka sisälläni ehkä myllertääkin monet tunteet. Haluaisin halata ihmisiä, kertoa että välitän mutta sanat eivät vain tule ulos. Inhoan itseäni, koska olen niin hemmetin epävarma ja estynyt.

Emme juurikaan tee ruokaa yhdessä. Ennen teimme, mutta emme enää. Ruuan teen pääsääntöisesti aina minä. Toki, olenhan kotona viikolla (olen työttömänä tällä hetkellä, sitä ennen kotiäitinä liki 8 vuotta, viime talven opiskelin) mutta niin myös teen ruuan viikonloppuisin. Olen pitänyt kiinni siitä että ruoka syödään iltapäivisin n. klo 16.30. Toki joskus lipsuu suuntaan tai toiseen mutta yleensä syömme suurinpiirtein samoihin aikoihin. Näin on ollut monta vuotta. Mieheni ei yleensä ole kotona ruoka-aikana. Hän joko lämmittää ruokaa itselleen kotiintultuaan tai ei syö ollenkaan. Kait hän on sitten syönyt päivän aikana jotakin, koska hänellä ei ole nälkä.
Minä odotan että minua autettaisiin kotitöissä. En osaa pyytää apua. Monestikaan en sitä apua saa, joten teen kaiken yksin. Joskus mies auttaa oma-aloitteisesti mutta harvemmin. Ei hän huomaa, että kotona olisi sotkuista. Tai joskus, esim. kauppareissuni aikana hän lupaa imuroida tai siivota keittiön, mutta kun tulen kotiin, mitään ei ole tehty joten siivoan sitten itse. Usein mies "käy tupakalla", "piipahtaa naapurissa". Nämä piipahdukset vaihtelevat, viidestä minuutista kolmeen tuntiin. Joskus menee seuraavan päivän puolelle. Siinä ehdin tehdä kotona yhtä ja toista.
Emme harrasta yhdessä. Joslus esitän ääneen toiveen yhteisestä lenkkeilystä, mutta joko miestäni ei kiinnosta tai hän ei jaksa. Harvemmin pääsemme yhdessä käymään esim. elokuvissa. Isovanhemmat asuvat eri paikkakunnalla ja koemme että apua muualta emme saa. Toisinaan olemme pyytäneet siskoani tai jotakuta ystävistämme katsomaan poikia, jos olemme halunneet käydä elokuvissa tai vastaavissa. Yleensä heille ei käy tai sitten he peruvat viime hetkellä. Joten emme enää pyydä ketään.
Minä käyn silloin tällöin lenkillä koiran kanssa, silloin kun ehdin / pääsen / jaksan. Joskus jätän pojat hetkeksi kotiin kahdestaan ja käyn lyhyellä pienellä lenkillä. Kerran viikossa käyn jumpassa. Mieheni harrastaa kalastusta, metsästystä... Kesäisin ja alkusyksystä monta viikonloppua menee näissä merkeissä.
Jaksan minä, pakko on. Välillä paremmin, välillä huonommin. Eloa yhdessä yksin. Mutta mukavaa olisi, jos joskus ovikello soisi niin että siellä kysyttäisiin minuakin eikä aina vain miesväkeä. En koe olevani masentunut tai muuta, mutta hemmetin yksinäinen. Kaipaan että minutkin huomioitaisiin joskus. Toisaalta, olen tällainen kotihiiri, viihdyn kotona mainiosti enkä oikeastaan kaipaakaan mitään suurta elämääni mutta mieltä lämmittäisi joskus edes jokin pieni ele hyväkseni. Joko oman mieheni tai jonkun ystäväni osalta. Mutta olen vaatimaton luonne, tyydyn siihen mitä saan. Ei kai minulle ole tarkoitettu muuta.

Tiistai, klo 03.55.
Koira vinkuu ja kuoputtaa minua tassulla. Hänellä olisi pissahätä, en vaan millään jaksais nousta ja viedä häntä ulos keskellä yötä. Etenkään, kun tiedän etten enää sen jälkeen saa unta. Koira siirtyy miehen puolelle ja vinkuu hänelle. Mies ärähtää, "mene nukkumaan". Mutisen miehelle että koiralla on pissahätä. Mies huokaa ja nousee. Kuulen, kuinka hän päästää koiran yksin ulos ja tulee takaisin nukkumaan. Hemmetin hemmetti, nyt koira lähtee taas omille teilleen eikä palaa ennen kuin päivä valkenee. Kiva! Unet karkaa... Siellä se koira nyt juoksentelee ihmisten pihamailla ja kiertää koko kylän. Onneksi koululaisilla on syysloma, niin ei tällä kertaa mene koululle lasten perässä. Mutta 'silti en tykkää ajatuksesta yhtään että saamme taas ihmisten "vihat" niskoillemme kun koira laukkaa ympäri kylää irti. Siitä ajatukset siirtyy taas minuun itseeni. Kuka teki minusta tällaisen? Itseään kaikesta syyttävän, omaa minuutta liikaa pohtivan ja muiden ihmisten tarkoituksia pohtivan. Miksen voisi vaan antaa olla, olen se mikä olen ja that's it! Huomaan taas miettiväni, miksei minusta kukaan pidä? Miksi minut unohdetaan? Ajatukset siirtyy taas taaksepäin... Olen lenkillä koiran kanssa. Kotiin palatessani näen kuinka kaverini (?) naapurista on omalla pihallaan lastensa kanssa. Menen hänen juttusilleen. Koen jotenkin oloni sellaiseksi, etten ole täysin tervetullut. En tiedä, mistä se johtuu. Koen vaan, että minua katsotaan jotenkin omituisesti. Jutellaan niitä näitä, mutta takaraivossa jyskyttää ajatus; "ei hän halua sinun olevan tässä". Pian naapuri miettii ääneen; "onkohan Heidi (toinen naapurimme, nimi keksitty) kotona, mennäänkö käymään siellä?". Tunnen oloni vaivautuneeksi. Selvä, seurani ei kiinnosta koska hän haikailee muualle. Hän lähtee ja minä tulen perässä. Jättäydyn vähän taka-alalle koska olen hieman kummissani tästä. Hän käy kysymässä Heidiä ulos ja naiset istuvat rappusille. Naapuri ottaa tupakka-askin taskustaan, ottaa tupakan ja tarjoaa myös Heidille. Minulle ei tarjota. Naiset juttelevat keskenään niitä näitä; "oletko nähnyt sen elokuvan, oletko käynyt siinä uudessa kaupassa", nauravat, jutut on tarkoitettu heille kahdelle. Koetan päästä juttuun mukaan, mutta koen sen vaikeaksi. Sanoon väliin jotakin mutta minusta tuntuu, ettei kumpikaan naisista edes kuule mitä sanon. Istahdan maahan ja rapsutan koiraani. Oloni on erittäin vaivautunut ja ulkopuolinen, mietin miten pääsisin tilanteesta pois. On kuin minä en olisikaan siinä. Nousen seisomaan ja lähden omalle puolelle. Jälkeenpäin kadun, että lähdin sillä tavalla mutta en oikein osannut muutakaan. Tuon päivän jälkeen en ole tätä toista naapuria nähnyt ollenkaan. Kättä nostetaan kun ajetaan autolla vastaan, facebookissa muutama kommentti ja 'tykkään'-toiminto. Ei muuta. Heidin luona hän käy joka viikko, huomaan kuinka auto seisoo pihassa, tai naiset ulkoilevat lasten kanssa tai lenkkeilevät. Minua ei pyydetä mukaan, minuun ei pidetä yhteyttä. Heidin kanssa olen läheisempi ystävä, Heidin kanssa soitellaan ehkä kerran viikkoon, vaihdetaan muutama sana kun kasvokkain osutaan mutta eipä juuri muuta. Ei minua kutsuta kylään, saati muuta. Enkä jostain syystä itse uskalla enää ottaa yhteyttä. Koen olevani jotenkin outo, koska minusta ei pidetä. Haluaisin vaan antaa olla, en ajatella asiaa sen kummemmin mutta päivittäin huomaan pohtivani, mikä minussa on vikana. Haluaisin olla hänen ystävänsä mutta ei kai ystävyyteenkään voi pakottaa, jos toinen ei sitä halua. Perheen lapsi on kummilapsemme, joten senkin puolesta välillä tuntuu tosi kurjalta ettei meihin enää haluta pitää yhteyttä. Miehet ovat kavereita keskenään mutta meidän naisten välillä on nyt jotain. Ehkä olen itse pilannut välimme. Pian on tulossa joulu. Jollakin tavalla olisi lahja saatava annettua kummilapsellemme. Miksi minä pelkään? Miehet olivat jutelleet minusta perjantaina jotakin, siitä seurasi tämä ikävä lauantai. Vanhoja asioita oli kaivettu auki...

Minun ongelmani on se, että ajattelen jokaisesta ihmisestä ettei hän kenties pidä minusta. En pian uskalla jutella ihmisille mitään, koska huomaan ajattelevani että kaikkea mitä sanon, pidetään omituisena, minua itseäni pidetään omituisena. Välttelen ihmisiä, joihin en voi varmasti luottaa. En aina luota ystäviinikään. Luulen, että asiat mistä puhun, kerrotaan eteenpäin ja niistä tietää kaikki. Ei ole helppoa asua ympäristössä, jossa kaikki naapurit ovat tavallaan kavereita keskenään. Luulen, että kaikki mitä sanon tai teen, kerrotaan eteenpäin.
Minä olen etäinen, koska minulle ollaan etäisiä. Minulle ollaan etäisiä, koska minä olen etäinen. Jännitän ihmisiä, jopa ystäviä.

Seison pihamaallani, kolmas naapuri kävelee omalla pihallaan. Katson sinnepäin ja odotan että hän huikkaisi tervehdyksen. Ei. Mitähän pahaa olen tehnyt, koska hän ei tervehdi? Miksei hän pidä minusta? En tervehdi minäkään, koska hänkään ei tervehdi. Harmittaa, olisi pitänyt tervehtiä!
Tällainen minä olen. Kaipaan ihmisten seuraa mutta kuitenkin joku sisälläni estää minua menemästä heidän luokseen. Inhoan itseäni sen takia. Jännitän, en uskalla, pelkään ettei minusta pidetä. Ja ehkä ihmiset luulevat, että olen ylpeä tai en itse halua olla yhteydessä. Kuulostaa omituiselta, eikö?
Haluaisin muuttua, haluaisin mennä naapurin oven taakse ja kysyä mitä kuuluu. Haluaisin takaisin senkin vähäisen, mitä meillä joskus oli. Mutta edellisestä käynnistä ja yhteydenotosta on pitkä aika, liian pitkä aika minulle. En enää uskalla. Odotan että jotain tapahtuu naapurin taholta. Ehkä sitä ei tapahdu ikinä, ehkä yhteydenpito lakkaa kokonaan. Vaikka kuinka olen lapsen kummitäti. Se harmittaa, tuntuu pahalta. Haluaisin tietää, mitä minusta puhutaan, mitä mieltä minusta ollaan, pitääkö minusta aidosti kukaan. Mutta minut on unohdettu, se kertoo sen ettei minusta pidetä. Ehkäpä syy on minussa, olen omituinen, huono ihminen.

Heippa
Puhuminen on kyllä niin tärkeä et sen kun osaa niin yleensä asiat siitä korjaantuu
ja helpottaa et ehdottomasti opettelette hiljakseen puhumaan kaikista asioista!!!
Mut minulla on siihen todella tehokas keino kirjoita miehellesi kirje ja siihen kaikenlaisia
asioita ja mistä haluat keskustella ja vaikka se on vaikeata niin etenette hiljakseen pienin
askelin vaan eteenpäin.
Minkä ikäinen sinä olet???
Minkä ikäisiä sinun lapset ovat???
Sano miehellesi että tarvitset apua kotitöissä vaikka vähänkin rakentavasti keskustellen
Mites teidän parisuhde toimii???
Joo se on hyvä kun tykkäät olla kotona niin minäkin tykkään olla kotona mut kyllä
ihminen tarvitsee myös sirkushuvia itse kävin tytön kanssa sunnuntaina kuopiossa
Irinan konsertissa ja konsertin jälkeen juteltiin hetki Irinan kanssa otin myös nimmarin
levyn kanteen ja tyttö sai irinalta nimmari kortin. ihan tuollaisista pikkuasioista tulee
onnelliseksi.
Tunnistan ehkä sinun ongelman olisiko näin että tarvitsisit vähän tukea, omaa aikaa, ystäviä,
miehesi tukea jne niin silloin olisit onnellinen.???!!!!
Sanoppas minulle kolme asiaa mitä sinä haluaisit korjaantuvan????
Tarvitsisitko sinä keskusteluapua ???
Sen tiedän että se auttaa sillä jos ihmisellä on vaikeuksia ja ongelmia niin ikinä ei saa
jäädä niitä yksin miettimään sillä sillon niistä tulee isoja ongelmia.!!!
Kaunista syksyä sinulle

Volvomies, ikää minulla on 35. Lapset ovat yhdeksän ja viisi. Mieheni kyllä tietää että tarvitsen apua kotitöissä. Hän tietää että olen stressaantunut tästä arjen pyörityksestä mutta välillä mietin, haluaako hän edes ymmärtää ja auttaa. Tosin, ei hän ehdikään eikä pitkän työpäivän päätteeksi jaksa. Se, mikä minua eniten surettaa on se, että mieheltäni ei löydy aikaa lapsille. Eikä aina voimavarojakaan pitkän työpäivän päätteeksi. Ehkä hän katuu itsekin sitä sitten myöhemmin, kunhan lapset ovat aikuisia. Tai sitten ei.
Keskusteluapua meidän perhe saa. Käymme säännöllisesti perheneuvolassa koululaisemme ongelmien tiimoilta ja tuolla olemme käsitelleet kaikki meidän perheeseen liittyvät asiat. Mutta koen, ettei tämäkään ole tilannettamme auttanut yhtään. Tai ehkä ongelmat näen sitten vain minä itse, josko parisuhteessamme mitään ongelmia onkaan...? Ehkä minulla on korvien välissä vikaa...?

Kolme asiaa mitkä haluaisin korjaantuvan...?
1. Haluaisin itseni ehyemmäksi. Haluaisin olla vahvempi ja rohkeampi henkisesti. Haluaisin oppia tuomaan omat ajatukseni paremmin julki ja avoimuutta näyttää tunteeni selvemmin.
2. Haluaisin onnellisuutta. Haluan että mieheni olisi onnellinen, lapseni olisivat onnellisia ja minä itse siinä ohessa.
3. Haluaisin koko perheen yhteistä aikaa. Kaipaan yhdessätekemistä, yhdessäolemista. Koko perheen yhteinen kauppareissukin tuntuisi joskus juhlalta.

Heippa
Minä monesti kysyn iän niin siitä tietää monesti ihmisen ajatus maailman
itse minä olen 44 vuotta.
Kyllä noi on ihan perusasioita mitä luettelit ( 3 asiaa ) ja noin ne kyllä kuulus mennä
mut mitä sanoisit jos hiljakseen rupeaisitte asioita parantamaan yhdessä
mut yritä ymmärtää miestäsikin kun tekee pitkää päivää mut kyllä kannattaa vähän
töitä vähentää ja miehesi perheeseen panostaa.
Sinun kuuluu todellakin huolehtia omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta.
onhan sinulla joku hyvä harrastus jossa näet ihmisiä
Mut pystyisitkö tekemään jotakin vapaehtoistyötä näitä on vaikka mitä esim martat, kansalaisopistot, seurakunnat,spr jne siellä oppii kaikkea ja se muuten vahvistaa ihmistä jne.
2 asia on kanssa tärkeä että perhe on onnellinen ja voi hyvin se perhe on sellainen
voimavara että kun porukalla pitää yhtä niin kaikki jaksaa toinen tukee toista niin sen kuuluisi
mennä.
3 asia on kanssa tärkeä että on yhteistä aikaa kokeilkaa vaikka ensi sunnuntaina esim ulkoilette yhdessä koko perhe ja teette yhdessä koko perheelle ruokaa.
Tai käytte yhdessä esim syömässä vaikka raksissa ( tai vastaavassa ) tai seisovassa
pöydässä eikä ppidä mitään kiirettä niin on varmasti antoisia hetkiä
Mut se puhuminen on todella tärkeätä ja hiljakseen korjaisitte asioita pienin askelin
niin hyvä tulisi mut kummallakin pitää olla halua ja yhteistä tahtoa.
Kaunista syksyä sinulle

Olen samoilla ikävuosilla, perheetön ja samojen itsetutkiskelujen kanssa päätäni vaivaava ihminen. Luulen, että saman tapaiset ajatukseni tulevat äitini puolelta sukua, siitä miten siellä ihmisiin suhtauduttiin. Opettelen päivittäin vahvistamaan isältäni perimiäni tempperamentin hippusia 😀
Olet mielenkiintoinen! 🌻🙂🌻 olisi mukava lukea kokemuksiasi lisää, mielestäni naapurisi menettävät PALJON! Ps. Onkohan se toinen, ei Heidi, semmoinen joka on tarkka omista nurkistaan. Olen kokenut monesti tuon kahden keskusteluista pois suljetuksi tulemisen ja olen minäkin sanomatta lähtenyt pois.
Mielestäni naapurisi ovat älyllisesti suppeampia, koska todella sinulla on lahja ajatella asioita hyvinkin eettisesti. Muistathan olla itsellesikin lempeä & reilu 🙂

Kiitos Maisa78 kivoista sanoista 🙂🌻. Tuntui hyvältä lukea, että joku jaksaa näitä ajatuksiani ja päivien kulkua seurata. Omastanikin mielestäni minulla on rikas ajatusmaailma, harmi vaan etten osaa tuoda sitä julki sanallisesti. Ainoa keino on purkaa ajatuksia ja kokemuksia näin kirjallisesti. En osaa pukea ajatuksiani sanoiksi vaikka puhuisin ihan arkisista asioista. Sen takia minusta tuntuukin, ettei minulla ole mitään annettavaa itsestäni koska en osaa puhua samalla tavalla kuin ajattelen. Niin paljon minulla olisi asiaa, mutta en saa niitä pääkopastani ulos. Saa nähdä, koska pää poksahtaa näiden ajatusten määrästä. Kuinka monta palaa mahtuu 34 vuoteen? Siinä on sitten ympäristöllä melkoinen palapeli kasattavana. A.A Milnen sanoin; 'Kun on Hyvin Pieniälyinen Karhu, saattaa joskus käydä niin, että kun Ajattelee Asioita,
sitä saattaa Ajatella sellaisia Asioita, jotka ovat aivan Asiallisia silloin, kun ne ovat vielä päässä, mutta muuttuvat kokonaan, kun ne tulevat esiin kaikkien nähtäviin.'

Vietimme viikonlopun kylpylässä ja vanhempieni luona. Viikonloppu oli ihana! Myös siskoni oli mukana. Tunsin, että elän eri tavalla kuin sain viettää aikaani lapsuusmaisemissa. Nauroin, rentouduin, olin minä.
Kotiinpaluu masentaa. Mies hankki itselleen uuden tietokoneen reissun päältä ja leikkii tämän parissa sunnuntai-illan. No, kyllä hän välillä käyttää koiran pissalla ja lämmittää uunin. Pojat ryntää pleikkarille uusien peliensä pariin, jotka iskä osti viikonlopun aikana. Minä pistän pyykkikoneen pyörimään, puran matkalaukut ja lähden ruokakauppaan. Kotiin palattuani puran ruokaostokset ja pistän pyykit kuivumaan. Ahdistaa! Naapurin pojat tulee kysymään poikia pihalle. Ihmettelen suuresti että pojat raskivat heittää pelit kesken ja lähteä ulos. Jopa Timo, jota ei yleensä saa ulos millään. Olen iloisesti yllättynyt kun naapurin Heidi tulee pyytämään minua mukaansa iltalenkille. Juttelemme niitä näitä, mieli piristyy. Sanon hänelle itselleenkin, miten kiva oli että hän tuli kysymään minua mukaansa. Tajuaakohan hän, miltä minusta tuntuu, kun minua ei juuri koskaan pyydetä mukaan mihinkään. Hän antaa minulle puheissaan sen kuvan että hän lenkkeilee paljon yksin, vaikka tiedän että hänellä on joka kerta seuraa. Kotiinpalattuani laitan lapsille iltapalaa, syön itsekin. Jopa mieskin istahtaa samaan pöytään. Kuuntelen poikien kahdenkeskistä rupattelua, sanon väliin jotakin. Mies tuijottaa televisiota nauliintuneena, ei kuule mitä pojat puhuvat. Ruokapöydässä päätän ryhtyä lakkoon. En tee seuraavan viikon aikana mitään kotitöitä. Ruuan laitan mutta en muuta. Katsotaan, huomaako perhe kaaoksen joka kotona vallitsee. Pojat huikkaa kiitokset ja painuvat huoneisiinsa. Pistän omat astiat tiskikoneeseen, mutta en kajoa muuhun. Menen istumaan sohvalle koiran kanssa. Silitän koiraa ja katson ulos olohuoneen ikkunasta. On aivan pimeää, vaikka kello on vasta seitsemän. Mies lysähtää toiselle puolelle sohvaa ja kääntää television discoverylle. Käännän katseeni keittiööön, siellä on iltapalat ja astiat pöydässä. Huokaan. Nousen laittamaan maidon, levitteet ja jugurtit jääkaappiin. Paukautan mielenosoituksellisesti jääkaapin oven kiinni. Mies "herää" siihen ja tulee hänkin keittiöön. Pistää astiat koneeseen ja painuu takaisin television ääreen. Pyyhin ruokapöydän, tuolit ja tiskipöydän. No, aloitan lakon aamulla. Pojat on huoneissaan, mies tuijottaa telkkaria. Minä haen makuuhuoneesta kirjan ja uppoudun sen pariin... Herään sohvalta. On pimeää. Kello on 22.35. Niskaan koskee, olen nuokkunut leuka rintaa vasten. Kirja on pudonnut lattialle. Muu perhe nukkuu. Onkohan pojilta pesty hampaita, mietin ja menen itsekin nukkumaan. Koira nukkuu tyynylläni ja murahtaa kun nostan hänet pois siitä. Uni tulee onneksi samantien.

Kello herättää kuudelta. Väsyttää vietävästi. Tekisi mieli kääntää kylkeä, mutta nousta on pakko. Koululaisella alkaa koulu syysloman jälkeen ja meillä on perheneuvola-aikakin heti kahdeksalta. Raahustan aamutoimiin... Pojat on vaikea saada hereille ja meille tuleekin kiire. Viime hetkellä Timo päättää jäädä yksin kotiin: "Minä äiti pärjään täällä, ei mulla oo mitään hätää". Ehkä niin onkin parempi, vaikka hiukkasen huolettaa jättää poika yksin kotiin. Vannotan poikaa, ettei avaa ulko-ovea kenellekään, ei koske mihinkään teräaseisiin eikä liesiin. Pistän hänelle SunJuniorin näkymään, sen parissa aika kuluu nopeasti. Tero kiukuttelee ja äyskii heti aamusta koulun, perheneuvolan ja pukeutumisen takia. "Koulu on ihan tylsä, perheneuvola on ihan paska". Hän saa vaatteet päälleen vaikka tuskaista se on. Minun pitäisi kuulemma pukea hänet. Ajamme perheneuvolaa kohti kaikessa hiljaisuudessa. Kuuntelemme Suomipopilta aamuvisaa, aiheena on Kummeli. Viimeinen kysymys kuuluu; "ketä sattui aina leukaan?" Tero vastaa; "Juha!" Naurahdan ja kehun pojan hyvää muistia. Rutistan Teroa polvesta ja tuumaan että "sinä olet kyllä meidän perheen neropatti". Poika murahtaa että "en oo, oon meidän perheen tyhmin." Suren mielessäni pojan negatiivisuutta, millähän saisin pojan mielen aurinkoisemmaksi. Perheneuvolassa sama negatiivisuus jatkuu. Terolle tehdään tunnepuolen testejä, tällä välin minä juttelen toisen psykologin kanssa Terosta ja meidän perhe-elämästä. Jotenkin minua ahdistaa käydä näitä samoja asioita läpi. Mutta mitäpä sitä ei lastensa eteen tekisi. Tunnin tuokion jälkeen Tero palaa toisen psykologin kanssa huoneeseen. Tero tulee syliini. Kysyn, "mitä teitte?" Tero vastaa; "ihan tyhmiä juttuja" ja takoo itseään päähän nyrkilläni. Tero murahtaa että "tämä on ihan tyhmä paikka, en halua enää ikinä käydä täällä". Mietin mielessäni, onkohan näistä käynneistä loppujen lopuksi mitään apua meille. Eivät nämä käynnit pojan mielialaa paranna. Mutta käydään nyt ja katsotaan, jospa tämä jossakin vaiheessa avautuu ja helpottaa. Tai sitten ei. Koetan autossakin kysellä Terolta, mitä hän toisessa huoneessa teki mutta vastaukseksi hän vain murahtaa; "en muista, ihan tyhmiä tehtäviä". Koetan jutella muuta, poika tuijottaa vihaisesti ikkunasta ulos. Olen niin huolissani Terosta. Saatan pojan koulun pihalle, halaan häntä, poika seisoo jäykkänä. Rapsutan häntä leuan alta kuin koiraa. Pojan ilme sulaa hiukan. Toivotan Terolle "hyvää koulupäivää! Ole reipas ja iloinen, ystävällinen kaikille." Tero murahtaa; "huonoa koulupäivää" ja lähtee kävelemään koulun ovia kohti. Katson pitkään pojan perään ja kurkkuun nousee pala, kun katson pojan kulkua. Kyyneleet nousee silmiin, kun mietin lastani ja sitä, miten hänellä on aina niin kurja olo. Vielä vauvana Tero oli iloinen, hymyilevä lapsi. Mihin se nauru ja ilo katosi. Ja missä vaiheessa? Kunpa voisin kääntää aikaa taaksepäin. Kunpa voisin elää uudestaan ajan, jolloin Tero oli pieni. Voisinkohan tehdä joitakin asioita toisin? Olenkohan tehnyt jotain väärin?
Kotiinpalattuani ryhdyn kotiaskareisiin vaikka aioinkin lakkoilla tämän viikon. Ei siitä lakosta seuraa muuta kuin moninkertainen siivousurakka viikonloppuna, joten lakko saa päättyä ennenkuin ehti kunnolla alkaakaan.

Tänään minä mietin, olenko minä todellakin jokin kummajainen, ihmisten mielestä niin huono ihminen, ettei kanssani voida olla yhteydessä. Tapahtui eilen...
Seison pihallani Timon ja naapurin pojan kanssa. Pojat leikkii, minä siivoilen pihamaata leluista. Naapurin rouva lähtee töihin. Ihmettelen hänen vihaista lähtöään pihasta, sora lentää, kaasu huutaa. Mietin mielessäni syytä moiseen. Illalla mieheni tulee työstä kotiin, hän kertoo että naapurin rouva oli peruuttanut heidän pihassa oleen Teron pyörän päälle. Tero on hyvä kaveri tämän perheen pojan kanssa. En tiennyt, että Teron pyörä oli heidän pihassaan. Hieman ihmettelen, miksei tämä naapurin rouva aiemmin päivällä pysähtynyt kertomaan minulle, mitä on tapahtunut. Ei hän voinut olla näkemättäkään minua, seisoessani lasten kanssa meidän pihassa. Teron pyörä on niin pahasti solmussa, ettei sitä pysty korjaamaan. En tiedä, onko autoon tullut lommoja.

Aamulla käytän koiraa pikkulenkillä. Pysähdyn ottamaan lehden postilaatikosta, joka sijaitsee edellämainittujen naapureiden kanssa yhteisesti heidän pihansa edustalla. Naapurin rouva ajaa omalle pihalleen. Nostan hänelle kättä, mutta hän ei nosta takaisin. Jään ikäänkuin odottamaan että hän tulisi juttusille, juttelisimme tästä tapahtuneesta pyörävahingosta. Mutta hän kävelee suoraan sisään, ei vilkaisekaan minuun päin. Mietin asiaa, ihmettelen, miksei tästä voida jutella kanssani. Pelkääkö hän ottaa asian puheeksi, hävettääkö häntä vai kantaako hän meille kaunaa siitä, että poikamme pyörä oli heidän pihassaan. Itse en ole asiasta suutuksissa, vahinkoja tapahtuu. Itsekin olen peruuttanut tuliterän automme kesällä mieheni mönkijään. Mutta odotan häneltä kuitenkin jonkinlaista yhteydenottoa asian tiimoilta. Mielestäni tällaisista asioista kuuluisi jutella.

En voi mitään sille, että ajatukseni pyörivät koko ajan tässä. Haudon asiaa, vaivaan itseäni koko ajan ajatuksilla siitä, miksei minulle kerrota. Pitäisikö minun laittaa hänelle viesti ja pyytää anteeksi sitä, että Teron pyörä lojui heidän pihassaan. Sillä käyttäytyminen antaa olettaa, että syy on meidän. Koetan olla ajattelematta asiaa, mutta vähän väliä ajatukset kääntyvät tuohon. Olen luonteeltani pohtiva, asioita miettivä ja hautova. Mietin syitä syiden perään. Syytän itseäni aina lähestulkoon kaikesta. Josko olisin tehnyt toisin, ei niin ja niin olisi päässyt tapahtumaan. Jos en olisi luonteeltani tällainen, asiat olisivat toisin. Ihmisten käyttäytyminen johtuu minusta. Jos olisin luonteeltani erilainen, jos olisin tehnyt tai sanonut jotain toisin, olisi ihmisetkin minua kohtaan erilaisia.
Yleensä haluan ihmisille pelkkää hyvää. Muistan heitä ja heidän lapsiaan heidän syntymä- ja nimipäivinään. Jouluna ja ystävänpäivänä kannan naapureille pieniä tervehdyksiä. Otan jokaisen ihmisen huomioon, en pidä siitä että joku jää ulkopuoliseksi. Silloin tällöin järjestämme illanistujaisia, kahvikekkereitä, nuotiopirskeitä kesäisin. Pidän aina huolen siitä, että jokainen naapuri kutsutaan mukaan ettei ketään jätetä kutsumatta. Mutta entäs me? Ei meitä muista syntymä-, nimi- tai ystävänpäivänä kukaan. Joulukortti on ainoa jolla naapurit meitä muistavat, eikä kaikki muista silläkään. Ei kukaan järjestä kahvikekkereitä tai vastaavia niin että meidätkin kutsuttaisiin mukaan. Olen tottunut vähään, en ole koskaan kaivannut suurta huomiota ihmisiltä, halusin mennä naimisiinkin niin ettei kukaan tiedä etukäteen mitään. Mutta joskus jokin pieni ele meitä kohtaan lämmittäisi suuresti mieltä. Antaisi tunteen siitä, että emme ole täysin arvottomia ihmisten mielissä. "Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä".

Hei,

Anna kanssaihmisillesi myös oikeus ola sellaisia kuin he ovat ilman, että ryhdyt vatvomaan asiaa mielessäsi liikaa. Joku nyt vain on omista syistään sulkeutunut ja epäkohtelias. Se on hänen ongelmansa. Muita ei voi muuttaa, vain itseään.

Marraskuu?! Missä välissä aika näin hurahti loppuvuoteen, hellekesästä jolle ei näyttänyt loppua tulevan?
Minäkin mietin usein, että miten olisin voinut tehdä toisin, että toiset olisi olleet tyytyväisiä tai iloisia. Monesti ystävien, sukulaisten ja joidenkin työtovereiden kanssa tuntuu ettei mikään kelpaa. Mummoni sanoi joskus vuosia sitten aika osuvasti "en kehu ette ylpisty", hohhoijaa mikä neuvo. Todellakin jos tuollaisilla aatteilla on lapsia, suurta ikäluokkaa kasvatettu niin kuinka moni heistä on pystynyt sen ajattelumallin murtamaan ja toteamaan omille lapsilleen "hyvin tehty".
Arvostan todella työtäsi ystävystyä ihmisten kanssa, jos se nyt täältä kaukaa paljoa lämmittää. Kun luin tekstiä naapurin rouvasta kaahailemassa pihasta ja takaisin tullessaan vaan nokka pokkana mennyt moikkaamatta, saati kun olisi ollut asia mistä puhua, niin ensin katselin tekstiä käden takaa niinkuin lapsena kauhuleffaa ja sitten sen mamman touhu alkoi suoraan sanoen naurattaa, mikä sika!
Ei ole oikein, että lähipiiri jättää sinut arvelemaan mitä he tarkoittavat, ihan niinkun ihmisillä pitäisi olla jokin ajatustenlukukyky...
Heillä on todellinen Vastuu tuoda itseään julki ilman että ilmeitä, eleitä tai käytöstä tarvitsisi tulkita.

Kirveli kirjoitti 2.11.2010 10:27

Yleensä haluan ihmisille pelkkää hyvää. Muistan heitä ja heidän lapsiaan heidän syntymä- ja nimipäivinään. Jouluna ja ystävänpäivänä kannan naapureille pieniä tervehdyksiä. Otan jokaisen ihmisen huomioon, en pidä siitä että joku jää ulkopuoliseksi. Silloin tällöin järjestämme illanistujaisia, kahvikekkereitä, nuotiopirskeitä kesäisin. Pidän aina huolen siitä, että jokainen naapuri kutsutaan mukaan ettei ketään jätetä kutsumatta. Mutta entäs me? Ei meitä muista syntymä-, nimi- tai ystävänpäivänä kukaan. Joulukortti on ainoa jolla naapurit meitä muistavat, eikä kaikki muista silläkään. Ei kukaan järjestä kahvikekkereitä tai vastaavia niin että meidätkin kutsuttaisiin mukaan. Olen tottunut vähään, en ole koskaan kaivannut suurta huomiota ihmisiltä, halusin mennä naimisiinkin niin ettei kukaan tiedä etukäteen mitään. Mutta joskus jokin pieni ele meitä kohtaan lämmittäisi suuresti mieltä. Antaisi tunteen siitä, että emme ole täysin arvottomia ihmisten mielissä. "Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä".

🙂🌻 ihanaa, että olet niitä ihmisiä, jotka jaksavat antaa antaa ja antaa. Uskon ja tiedän kokemuksistani että samalla kun muistaminen ja järjestäminen on itsessään jo palkitsevaa, odottaisi sitä ihmisten huomioivan takaisinpäin. Monesti mietin muutamasta kaveristani, että muistavatkohan ne enää kesän päättäjäisjuhlia vai käykö heille kuten joillekin vanhuksille, että sitten vanhainkodissa vasta alkavat kokemuksiaan arvostamaan. Yritin jossain vaiheessa kertoa heille ajatuksistani, kun he eivät osanneet asettua toisen kenkiin, olla empaattisia, tulin ensin hyvin surulliseksi, myöhemmin katsoessani liikenteessä ihmisiä pohdin että ehkä on parempi etteivät he ymmärrä, elävätköön kuplassaan. He ovat monessa muussakin asiassa ottajia. Monet puheet olen vuosien varrella kuunnellut että jos jonkun näköistä juhlaa järjestävät plaa plaa, yksiäkään teemailtoja ei ole ollut, synttärikorttiakaan tullut, vaikka sanovat yhdeksi parhaista kavereistaan. No nyt kirjotuksestanikin varmaan tulee läpi että jurppii oikein kunnolla 😝
Aloin näitä järjestämään, koska lapsuudenkodissa ei ollut monia juhlia, yleensäkin iloisuus ei ollut paikallaan, monia tunteita piti kätkeä ja niellä, nyt olen halunnut "aikuisena" 😀 että saisimme kokea sitä sisäistä ilon tunnetta ja helliä sisäistä lastaan naurulla ja hyvällä hengellä.
Kysyisinkin millä mielin Kirveli olet jouluun suuntaamassa? Toivon sinne voimaa niiden naapureiden kanssa, olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Olisipa minun äitini ollut sinunlaisesi nainen, kerron hänestä myöhemmin.

Tero kiukuttelee ja äyskii heti aamusta koulun, perheneuvolan ja pukeutumisen takia. "Koulu on ihan tylsä, perheneuvola on ihan paska". Hän saa vaatteet päälleen vaikka tuskaista se on. Minun pitäisi kuulemma pukea hänet. Ajamme perheneuvolaa kohti kaikessa hiljaisuudessa. Kuuntelemme Suomipopilta aamuvisaa, aiheena on Kummeli. Viimeinen kysymys kuuluu; "ketä sattui aina leukaan?" Tero vastaa; "Juha!" Naurahdan ja kehun pojan hyvää muistia. Rutistan Teroa polvesta ja tuumaan että "sinä olet kyllä meidän perheen neropatti". Poika murahtaa että "en oo, oon meidän perheen tyhmin." Suren mielessäni pojan negatiivisuutta, millähän saisin pojan mielen aurinkoisemmaksi. Perheneuvolassa sama negatiivisuus jatkuu. Terolle tehdään tunnepuolen testejä, tällä välin minä juttelen toisen psykologin kanssa Terosta ja meidän perhe-elämästä. Jotenkin minua ahdistaa käydä näitä samoja asioita läpi. Mutta mitäpä sitä ei lastensa eteen tekisi. Tunnin tuokion jälkeen Tero palaa toisen psykologin kanssa huoneeseen. Tero tulee syliini. Kysyn, "mitä teitte?" Tero vastaa; "ihan tyhmiä juttuja" ja takoo itseään päähän nyrkilläni. Tero murahtaa että "tämä on ihan tyhmä paikka, en halua enää ikinä käydä täällä". Mietin mielessäni, onkohan näistä käynneistä loppujen lopuksi mitään apua meille. Eivät nämä käynnit pojan mielialaa paranna. Mutta käydään nyt ja katsotaan, jospa tämä jossakin vaiheessa avautuu ja helpottaa. Tai sitten ei. Koetan autossakin kysellä Terolta, mitä hän toisessa huoneessa teki mutta vastaukseksi hän vain murahtaa; "en muista, ihan tyhmiä tehtäviä". Koetan jutella muuta, poika tuijottaa vihaisesti ikkunasta ulos. Olen niin huolissani Terosta. Saatan pojan koulun pihalle, halaan häntä, poika seisoo jäykkänä. Rapsutan häntä leuan alta kuin koiraa. Pojan ilme sulaa hiukan. Toivotan Terolle "hyvää koulupäivää! Ole reipas ja iloinen, ystävällinen kaikille." Tero murahtaa; "huonoa koulupäivää" ja lähtee kävelemään koulun ovia kohti. Katson pitkään pojan perään ja kurkkuun nousee pala, kun katson pojan kulkua. Kyyneleet nousee silmiin, kun mietin lastani ja sitä, miten hänellä on aina niin kurja olo. Vielä vauvana Tero oli iloinen, hymyilevä lapsi. Mihin se nauru ja ilo katosi. Ja missä vaiheessa? Kunpa voisin kääntää aikaa taaksepäin. Kunpa voisin elää uudestaan ajan, jolloin Tero oli pieni. Voisinkohan tehdä joitakin asioita toisin? Olenkohan tehnyt jotain väärin?

Keittiöpsykologiaahan tämä, mutta ensimmäinen asia, joka itselleni (varmaankin omista kokemuksista johtuen) tulee tuosta kiukuttelusta mieleen on sellainen tietynlainen tottumattomuus puhua itsestään ja omista tuntemuksistaan ja asioistaan. Tarkoitan siis sitä, että jos jostakin ongelmasta ei osaa puhua eikä siihen saa apua, niin sehän voi sitten purkautua ärtyneisyytenä.

Otetaan esimerkiksi vaikka koulukiusaaminen; ei kai lähes yksikään lapsi kerro oma-aloitteisesti koulukiusaamisesta opettajille tai vanhemmilleen? Saatan tietysti olla poikkeusyksilökin, mutta ainakin minusta ajatuskin henkilökohtaisista ongelmista ääneen kertomisesta oli lapsena jo itsessään aikamoisen ahdistava, koska esimerkkiä sellaiseen ei oikein ollut saanut. Tämän seurauksena aikuisten yritykset "piristää" koin lähinnä ärsyttävinä, koska eihän se ongelma ollut se paha mieli itsessään, vaan se, mistä se paha mieli milloinkin johtui, jota ne aikuiset taas eivät tietenkään tajunneet. Jos taas minulta olisi kysytty suoraan (esim. että kiusattiinko minua koulussa), niin olisin todennäköisesti kokenut senkin niin omituisena tilanteena että olisin vain hymistellyt vastaukseksi jotakin "no eei..." -tyylistä kun en olisi keksinyt mitään kunniallista ja luontevaa tapaa asiaa myöntääkään ja kysyminen olisi ehkä muutoinkin tuntunut tunkeilevalta. Itsensä vähättely taas voi olla tapa kiinnittää aikuisen huomio ongelmakohtaan, vaikka sitten menisikin itse lukkoon jos tämä sen seurauksena ottaakin asian puheeksi.

Toki on pidettävä mielessä etten ole psykologi, mutta selvästihän taustalla on jokin ongelma ja näin omia samantyyppisiä lapsuus- ja nuoruusajan kokemuksia ja reagointitapoja jälkikäteen aika paljon miettineenä voin hyvin kuvitella 9-vuotiaan reagoivan juuri kuvailemallasi tavalla kuvailemani tapaisessa tilanteessa, oli se varsinainen taustalla oleva ongelma sitten lähes mikä tahansa.

Tietysti tämä keittiöpsykologinen hypoteesini joutanee romukoppaan mikäli tiedät, ettei teillä juuri tuollaista kuvailemani tapaista kommunikaatio-ongelmaa ole. 😟 ...tai ehkä muutenkin. 🤔