Kuten otsikko kertoo,oon ko. ongelmien kanssa paininut jo usean vuoden ajan=(tai oikeastaan ihan lapsuudesta lähtien.Lapsena olin koulukiusattu+äidillä oli päihdeongelma,jonka takia lähti usein baariin ja jäin sit yksin kotiin odottelemaan,hirveät pelot ja ahdistukset päällä että äiti ei enää palaa,tai sängyn alla on joku yms. mitä nyt lapsilla yleensäkin on.
Lapsuus oli vaikeaa,teini-iässä alko omat ongelmat,kuten päihdekokeilut ja syömishäiriö,hirveät ahdistukohtaukset,sosiaalisten tilanteiden pelko,vaikea masennus ym.Tämän vuoksi kävin 5v psykoterapiassa,psykan polin asiakkaana oon ollu 7 vuotta.Pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi,opiskelin kolme vuotta ja valmistuin hyvin arvosanoin.Samaan aikaan olin myös uskossa kaksi vuotta,ja liityin helluntaiseurakuntaan.
Eli yritin todella muuttaa elämääni.Ja hakea apua jumalalta,terapiasta yms.Laihdutin myös melkein 40kg,eli ylipainoisesta melkein alipainoiseksi lyhyessä ajassa,koska oon aina hävenny ylipainoani ja koen et se estää mua saamasta elämääni hallintaan.
Toi homma kaatu sit siihen et mul alko bulimia,ja jossain vaiheessa meni syömiset niin sekavaks et söin vaan,lihosin,aloin juomaan uudestaan,luovuin uskosta(koska koin omalla kohdallani sen olevan henkistä väkivaltaa itseäni kohtaan ja pahentavan vain tilannettani)
Mut niin,mä valmistuin lähihoitajaksi hyvillä arvosanoilla.Lihosin takas sen 40kg ja ylikin,mutta laihdutin taas 40+ ja tällä kertaa alipainoon,josta lihosin 1,5v takasin entisiin mittoihin syömisen yms. takia.Mulla ei ole enää moneen vuoteen ollut kavereita,ja vaikka seurustelen,niin kumppani kuuluu siihen ihmisryhmään joka ei hirveästi välitä muiden asioista(näin on itsekin sanonut).
Meni sekavaksi tää,mut nykyään suurin ongelma on masennus ja yksin siitä selviäminen.Ja jotenkin musta tuntuu että tästä en enää selviä.Jostain syystä en ikinä saa uusia kavereita koulusta tai muualtakaan.Se pahentaa mun sosiaalisten tilanteiden pelkoa ihan mielettömästi,ja jatkuvasti joudun painiskelemaan sen kokemuksen kanssa et mussa on jotain vialla kun en löydä kavereita.
Mulle ystävät ja kaverit olis tärkeitä koska oon sosiaalisesti suuntautunut ihminen.Eli tykkään jutella ja tehdä asioita ja mennä.Olen yrittänyt netin keskustelupalstoilla yms. tavata ihmisiä joiden kanssa löytyis yhteistä,mut aina vaan joutuu pettymään.Live-elämässä kouluissa ja muissa tapahtumissa oon myös lähestyny ihmisiä.Ei mitään tulosta.
niin,eikä mulla ole perhettäkään.Tai sellaisia terveitä ihmisiä lähipiirissä jotka pystyis kuuntelemaan.Psykan polin tarjoama apu on aika vähäistä+siellä ei uskota että se on yks mun suurimmista ongelmista että olen yksin.Siinä ei tuu sitä kokemusta et sun elämällä on joku merkitys,että sä olet ihmisenä arvokas,tai et täällä kannattaa yrittää.
Oon yrittäny aika paljon tässä vuosien varrella.Mikään vaan ei tuota tulosta(jos puhutaan 5 vuoden aikajaksosta mun elämässä).En tiedä miten pitkään jaksan yrittää,vai jaksanko…onko muilla samanlaisia kokemuksia?miten olette selvinneet?
Voi että, miten surullista luettavaa sinun tarinasi. Ihmisillä on niin kohtuuttomia taakkoja kannettavanaan. Vaikka niinpä minäkin taidan lukeutua heihin. Välillä minua turhauttaa yrittää mitään, koska ennenpitkää taas tipahdan masennuksen syövereihin. Niin on käynyt jo monta kertaa. Jostakin aina kuitenkin kuin ihmeen kaupalla alan pikkuhiljaa kavuta ylöspäin ja elämä alkaa taas tuntua merkitykselliseltä.
Tuohon yksinäisyyteen suosittelisin jonkinlaista vapaaehtoistoimintaa, asukasyhdistystoimintaa, järjestötoimintaa tai jotain. Itse olen kokenut tuollaiset hyvinä tapoina tutustua ihmisiin, kun saa tehdä yhdessä asioita eikä välttämättä tarvitse puhua niin paljon. Minulla ainakin kestää usein pitkäänkin, että tutustun ja opin luottamaan ihmisiin ennen kuin päästän ketään lähelleni ja muutun avoimemmaksi. Siltikin välillä tunnen tarvetta vetäytyä. Toiminnan kautta on siis helppo tutustua ihmisiin. Samaa olen täällä suositellut muillekin.