Muistaakohan kukaan
Tulin tänne taas todella pitkästä aikaa.
Jossain vaiheessa meni paremmin, suorastaan hyvin. Hankin itselleni uusia apukeinoja ja tekemistä, sain mieleeni jonkinlaisen rauhan hetkeksi. Olin hetken vain minä, ja se tuntui hyvältä. Pitkästä aikaa minulla kelpasi vain itseni seura.
Jossain vaiheessa kuukausi kuukaudelta olen vajonnut samaan suohon. Suolta tämä tosiaan tuntuu, liikkeet ovat hitaat, en jaksa nousta, en puhua. Olen äärimmäisen yksinäinen mutta tuttavien seura on todella uuvuttavaa. Mitä ihmettä silloin pitää tehdä? Eniten kaipaan sitä, kun oma seurani riitti. Nyt kamalinta on minä.
En tarkalleen tiedä mitä aiemmin tein toisin, kun jossain vaiheessa kevättä oli hyvä olla ja hengittää. En saa sitä takaisin. Pää ei hiljene, samat asiat ja lauseet pyörivät tuntitolkulla sanasta sanaan ja saan itseni vihaiseksi tai surulliseksi sekunnissa. Ainoa ystäväni suuttuu minulle koko ajan kun olen niin helvetin vaikea. Ei minun kanssa pysty juttelemaan, ei minulle kelpaa mikään. Muiden kanssa en edes uskalla puhua juurikin noista syistä. Tällaista se on ollut vuosia. Rehellisesti sanottuna en ole tällä hetkellä tyytyväinen yhteenkään asiaan elämässäni.
Minun pitäisi lähteä reissuun maanantaina, yksin tottakai. Minua hirvittää ja pelottaa. Entä jos ahdistus seuraa sinne ja on vain pahempi kun ajattelen että olen sielläkin vain yksin. Paniikkikohtauksia tulee vähän väliä ihmisten keskellä, mitä teen jos siellä saan sellaisen. En ole matkustellut aiemmin, en yksin enkä yhdessä. Tämä ei ole jännittävää odottamista vaan pelkoa. Aiemmat kesämenot ovat menneet pilalle juurikin kohtausten ja ahdistuksen takia. Miksei minulla voi ikinä olla mukavaa?
Alan olla varma siitä, etten pysty voimaan paremmin niin kauan kuin minulla ei ole läheisiä jotka välittäisivät, tukisivat ja ymmärtäisivät. En yksin pysty. On hoitohenkilöitä, mutta eivät ne riitä, tarvitsisin vain jonkun joka välittäisi ja voisin olla varma että hän pysyisi. Välillä jotain muuta kuin yksinäisyyttä tai myrkyllisiä ihmisiä. Mutta mistä sellaisia sairas ihminen saa?
Onks sulla jotain kiinnostuksen kohteita, joitten tiimoilta voisi tavata samanhenkisiä ihmisiä? Useissa kaupungeissa on varmaan myös jonkinlaista vertaistuellista toimintaa mielenterveyskuntoutujille. Semmosissa ei ainakaan tartte pelätä, että ihmiset pitää pöpinä.
Liikuntaharrastuksia on, niissä tulee ihmisiä moikkailtua ja suunnilleen säästä puhuttua. Mielenterveystoiminnassa olen ollut mukana vuoden verran eikä sieltäkään ole edes kavereita siviilielämään poikinut.
Oon pitkään ajatellut että mä olen läheisriippuvainen mutta miten voisin edes olla kun olen koko ajan yksin ja yksinäinen? Ei minulla ole läheistä jossa riippuisin. Olen vain yksinäinen, ja sen takia kaipaan välittämistä niin että sattuu. Tunnen itseni täysin arvottomaksi sen takia. Ei ole kavereita, ei ystävää, ei tosiaan mitään suurempaa, vanhemmatkaan eivät ole ikinä sanoneet rakastavansa. Olen nuori aikuinen ja en edes erakoitunut, ainoastaan vailla minkäänlaista välittämisen osoitusta. Ja se ajaa mut toisinaan todella hulluksi, itsetuhoiseksi, se kipu. Välillä pelkään tekeväni jotain tyhmää, hakevani sitä huomiota ja "välittämistä" sitten muualta, vaikka vieraista sängyistä ja vaarallisilta ihmisiltä. Sitä pelkään ja silti sitä ajattelen. Minussa on niin suuri tarve sille että tuntisin itseni tärkeäksi. Ja se vaan ei täyty, ei mitenkään.