Hei marmoriikki!

Ainakin minä muistan sinut. Harmillista, että sinulla menee taas huonommin. En osaa sanoa siihen oikein mitään järkevää. Toivottavasti matkasi menee/meni hyvin. Minusta on rohkeaa lähteä matkalle yksin.

Mitäköhän sitten seuraavaksi, kun täälläkään ei saa jorinoilleen mitään vastinetta.

Älä lannistu, voi olla että täällä ei nyt tällähetkellä ole samaa kokevia kuin sinä.
Minullakaan ei ihan samanlaista ole, mutta tuo että olen vaikea ihminen ja hyvin yksinäinen on se mikä joskus ahdistaa. En ole mikään helppo, en ole hauska enkä osaa pitää hauskaa kenenkään kanssa, kait. Liian totinen ja tosikko olen. Juhlissa tuppisuuna että mies saa hävetä minua, vaikkei kuulemma häpeä.
Ollaan miehen kanssa tästä puhuttu, kun olen liian hiljainen. En vaan saa sanaa suustani, ielessä ei liiku yhtään mitään silloin kuin pitäisi.
Joskus se alkaa ahdistaa, mutta taas kun on arki ja omaa touhua ja toimintaa niin se unohtuu, että minulla jokin ongelma edes on.
siis toiminta on se mikä minut pitää pois ongelmien miettimisestä. ei ne mihinkään katoa mutta ei niitä mieti. ja kun en niille ole vuosien yrittämisen jälkeen mitään voinut niin pakkohan ne on hyväksyä jo. Olen mitä olen.
Toivon että löydät toimintaa ja siten rauhaa mieleen.

Hei teille, kiva että kirjoittelitte.

salainen55 kirjoitti 17.7.2016 11:31

Älä lannistu, voi olla että täällä ei nyt tällähetkellä ole samaa kokevia kuin sinä.
Minullakaan ei ihan samanlaista ole, mutta tuo että olen vaikea ihminen ja hyvin yksinäinen on se mikä joskus ahdistaa. En ole mikään helppo, en ole hauska enkä osaa pitää hauskaa kenenkään kanssa, kait. Liian totinen ja tosikko olen.

Tosikoksi minuakin usein sanotaan, itse tosin en edes koe sitä olevani. Ujo lähinnä kun en halua niitä omasta mielestäni hauskoja juttuja sanoa mutta toisaalta toisen jutut eivät minua naurata, ihmisten huumori on yleensä ala-arvoista tai toisia loukkaavaa. En millään osaa tutustua ihmisin, olen kaikkea sitä mitä ihmiset eivät muissa jaksa.

Näitä tällaisia nettisivuja on muutama, olen yrittänyt päästä näihin sisään mutta ei sekään onnistu. Ei vastata tai sitten saan jopa riitaa aikaiseksi, ehkä liian monta vaikeaa tai sairasta ihmistä samassa paikassa. Hiljaisiakin paikkoja ovat. Se vaan lietsoo epätoivoa entisestään, että yksin minä jään, nuori ihminen ja silti aina yksin. Ja se pelottaa minua suunnattomasti, koska tiedän etten pärjää näin.

Lisäksi tällä hetkellä odotan kutsua tutkimuksiin, ilmeisesti minussa on lisää vikaa, nyt jo kehossa.

Oikeastaan koko ajan tuntuu hirvittävän kamalalta.

Jatkan samaa ketjuani kun pakko saada jotain sanottua. Tämä viikko on ollut todella järkyttävä. En tiedä onko sille edes mitään syytä enää, voin vain todella huonosti.

Ylipäätään kun on todella yksinäinen ja sitten se ainoa päivittäinen puhekontakti on sitä, että minä yritän käyttäytyä helposti ja siivosti ja pitää mölyt mahassani, muuten tulee riitaa ja kinaa ja pelkään jatkuvasti jääväni ihan kokonaan yksin. Sitä en mitenkään kestäisi, joten epäreilua käytöstä yritän sietää. Hän on minulle selvästi tärkeämpi kuin minä hänelle. Monivuotinen ystävyys kyseessä.

Oleminen on lähinnä pelkkää ajankulun seuraamista. Nykyään itken ensimmäisen kerran heti herättyäni, en vain siedä ajatusta uudesta päivästä kun ei ole mitään tekemistä, pelkkää aikaa ja huonoja oloja. En jaksa kiinnostua elokuvista, en peleistä tai sarjoista, en osaa käsillä tehdä, en saa ajatuksilta rauhaa lukemiseen. En tiedä miten saisin aikaa mieluisasti kulutettua. Tänään itkien katsoin dokumentteja.

Lääkärin kanssa puhuin perjantaina puhelimessa ja hän oli todella töykeä. Väitti vastaan että ei minusta voi tuntua mitenkään huonolta kun ei täällä koneella lue niin vaikka verikoetulokset selvästi sen osoittivat. Tuli aivan kamala olo ja se on vaivannut minua joka päivä. En ole kyseistä lääkäriä vielä edes tavannut ja tuo oli ensimmäinen kerta kun edes puhuttiin.

En ole yli puoleen vuoteen satuttanut itseäni mutta se käy todella tiuhaan mielessä nykyään, kun en vaan saa apua mistään muusta ja aina tulee sellainen olo että pitäisi vaan olla asioistaan hiljaa.

Tänään oli ryhmässä puhetta voimavaroista, kaikki muut paitsi minä mainitsivat ystävät ja perheen.

Minulla on yksi ystävä, joka on siinä virassa todella huono. Hän kohtelee minua huonosti, olemme epätasa-arvoisia. Näin on ollut aina ja tiedän että joskus hän vain kylmästi jättää minut, hän on tehnyt sen ennenkin, mutta en yksinäisyyteni takia uskalla tehdä sitä itse.

En ole sisarusteni kanssa tekemisissä. Toiselle olen välillä yrittänyt laittaa viestiä mutta hän ei edes vastaa. Hänen miesystävänsäkin on minua jossain joulunvietossa haukkunut ja tilanne on päätynyt siihen, että minä lähden kotiin yksinäisyyteeni. Vanhempia näen parin viikon välein ja minua surettaa miten usein sen jälkeen minua vain harmittaa, koska minun ajatusmaailmaani ei ymmärretä ja aatteeni ovat mukamas huonoja.

Millä tapaa aatteesi ovat muka huonoja vanhempiesi mielestä? Itse osasin samaistua useisiin kohtiin aiemmissa teksteissäsi, etenkin tuohon pätkään toisia loukkaavasta/ alentavasta huumorista mikä ei minuakaan naurata.
Samantyylistä menoa on omakin elämäni ollut välillä. Onko sinulla ollut diagnosoitua masennusta? Tekstisi kuulostaa vähän siltä paikoin. Tähän on lääkkeet olemassa, mutta itse en sitä tietä kokemukseni perusteella suosittelisi.

Kiva kun jaksoit kirjotella.

Masennus on diagnosoitu vuosia sitten ja nyt olen jo pari vuotta elellyt vain määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä sen takia että kyllä, hoitoa on ja iso määrä lääkkeitä kokeiltu ja myös sähköhoitoa.

Minä tahdon liikkua ja pitää itsestäni huolta, vanhempani pitävät turhana moista ja saan niistä naureskelua. Tahdon syödä pääasiassa kasvispainotteisesti, saan siitä sanomista ja moitteita. Olen siis aikuinen ja elänyt omillani teini-ikäisestä asti mutta silti he kokevat asiakseen voida moittia tapojani elää omassa kodissani. Hoidan lemmikkini hyvin ja saan jopa siitä sanomista, turhaa rahanmenoa eläinlääkärit ja muut. Se on melkoisen alentavaa ja musertavaa. Ja vaikka tiedän itse tekeväni asiat oikein ja paremmin kuin he, en silti pääse yli siitä mielipahasta jota heidän puheistaan saan.

No tuo kuulostaa kyllä todella oudolta! Elämäntapasihan ovat ihanteellisia! 😀 Jatka samaan malliin vaan äläkä välitä vanhempiesi oudoista puheista.

Oli harvinaisen hyvä ja aktiivinen viikko mutta nyt olen aivan hajalla.

Näin yhtä vanhaa ystävää ja meillä oli ihanaa, oikeasti. Hän on jo kauan tietänyt ongelmistani vaikkemme ole enää olleet aikoihin tekemisissä. Minun oli niin hyvä olla kun joku kiinnostuneena kyseli asioistani ja kerroin kaikenlaista vaikeista viime vuosista. Hän monesti kyseli oloani ja onko kaikki hyvin.

Ja miksi olen tästä hajalla? Koska tajusin miten huonosti minua yleensä kohdellaan. Elämässäni on ihmisiä todella vähän, ja ne vähäiset kohtelevat minua huonosti ja epäreilusti, aina olen pyytelemässä anteeksi jotakin tai joudun katumaan jos kerron että en pidä siitä miten minua kohdellaan. Itse olen tietenkin ajatellut vian olevan minussa, että minä kaipaan ihan liiaksi sitä että asioistani kiinnostutaan mutta eihän sellaista voi vaatia. Mutta kun oikeasti täällä maailmassa voisi olla ihmisiä, jotka kiinnostuisivat asioistani aidosti.

Uskomatonta millaisen jäljen voi jättää se, että on pitkästä aikaa saanut aidosti hyvää kohtelua.

Minusta ei ole tuoreita jälkiä paljonkaan missään. En puhu monelle, kirjotan vain itselleni, vanhempia nähdessä istutaan hiljaa puhumatta. Pelkään katoavani kokonaan. Joskus opin puhumaan, nyt se kaikki on taas jäänyt, häpeän liikaa koko olemassaoloani. Hoidoissa käyn sen mitä ahdistukseltani pystyn. Ajatella, lääkkeillä on saatava itsensä siihen tilaan että pystyy lähtemään hoitotapaamiseen.

On kivaa tavata kavereita joita ei ole tavannut pitkään aikaan, ja jotka kohtelevat hyvin, vaikka eivät olisikaan mielenterveys ongelmiin perehtyneitä, ovat he silti inhimillisiä.
Itse otin yhteyttä kaveriin jota en ollut nähnyt pariin kymmeneen vuoteen kuin ohi mennen muutaman kerran, ja sain hyvän vastaanoton, käymme välillä ulkona yhdessä.☺️

En tiedä mitä tehdä. Uusia diagnooseja ja satutan itseäni enemmän kuin aikoihin. En pahasti, mutta pitkän tauon jälkeen on ollut useita kertoja. Juuri äsken tässä sohvalla istuessani kun en vain näe elämässä järkeä. Uusia lääkkeitä ja oireita. Pian joulu ja lomaa hoitokäynneistä. Ryhmämuotoisissa vihaan ihmisiä ja keskityn pysymään hiljaa. En ymmärrä miten olen tässä taas. Ruhjeilla ja harmaana.

marmoriikki kirjoitti 16.12.2016 23:25

En tiedä mitä tehdä. Uusia diagnooseja ja satutan itseäni enemmän kuin aikoihin. En pahasti, mutta pitkän tauon jälkeen on ollut useita kertoja. Juuri äsken tässä sohvalla istuessani kun en vain näe elämässä järkeä. Uusia lääkkeitä ja oireita. Pian joulu ja lomaa hoitokäynneistä. Ryhmämuotoisissa vihaan ihmisiä ja keskityn pysymään hiljaa. En ymmärrä miten olen tässä taas. Ruhjeilla ja harmaana.

Jospa hoito auttaisi pikku hiljaa?
Kiva, kun kirjoitit tänne. 🙂 Miten viime päivät on menny?

Miten voikin olla yksinäisyys ja pelkkä oma seura näin sietämätöntä, tuntuu etten kestä lainkaan. Ja samalla olen vihanen kaikille niille jotka ovat minut jättäneet, tuntuu pahalta kun joku muu itse haluaa olla yksin kun minä itsekkäänä ajattelen että kuuntele minua nyt, minulla on paha olla. Mutta ei. On hankala kuvitella että elämä muuttuisi, miten aikuinen epävakaa sairas ihminen voisi tyhjästä rakentaa sosiaalisen elämän ja verkoston? Ei mitenkään.