Muiden ihmisten suhtautuminen
Itseäni ärsyttää monien ihmisten suhtautuminen omaan pahaan oloon, masennukseen ja kaikkeen. Ei niiden, ketkä ymmärtää mitä tää on, mut tuntuu, että monet ei todellakaan ymmärrä. Sellaisten ihmisten seurassa oleminenkin tuntuu jotenkin ahdistavalta kun itsellä on niin syyllinen olo siitä, että on vain tällainen masentunut, ”muiden rahoilla” elävä, eikä ole töissä tai ”tee mitään”. Ei sitä syyllistä oloa varmaankaan olisi, jos kaikki ymmärtäis, mitä tää on ja että ei oikeasti vaan pysty. Ahdistaa tietysti myös sellaisiin paikkoihin tai tilanteisiin meneminen, joissa tietää, että joku saattaa todennäköisesti kysyä sen perinteisen suomalaisen ensimmäisen kysymyksen tavatessaan, että ”mitä sä teet, ootko jossain töissä?….” Siinä tulee usein jotenkin hävettävä olo, etenkin kun kaikille ihmisille ei ala ensimmäisenä selittämään omia ”ongelmiaan” ja sitten vaan sanoo jotenkin ”en oo tällä hetkellä töissä”.
Sitten taas ne ihmiset, jotka tietää, mutta ei niin ymmärrä.. Vaikka sanoisi jostain asiasta, mikä on huonosti, niin usein se vain ohitetaan ”olankohautuksella” tai jollain kliseisellä sanaparilla, mitkä usein vain ärsyttää. Esim. ”Kaikkia ahdistaa joskus”, ”kyllä muakin masentaa kun…”. Kun se masennus ei ole sama asia kuin yleisesti puhekielessä oleva ”masentaa”-sana. Eikä se ahdistuskaan ole sama asia kuin terveillä ihmisillä joskus esiintyvä normaali ahdistus/stressi.
Tai sitten ne kysymykset ”miten sulla nyt niin kiire on ollut” tai ”mikset sä ole tätä tehnyt”. Ja sitten kun esim. olen ohjannut yhtä kerhoa, jossa nyt muut ohjaajat on joutuneet jäämään pois ja yritetään etsiä uusia. Vaikka se ”pomo” tietää, että olen sairaslomalla, niin ei se tunnu sitä ymmärtävän. Voin ohjailla siellä mielellään pari kertaa kuukaudessa tms. mutta nyt kun tuntuu, että kaikki on jotenkin mun vastuulla. Jakeluun ei tunnu menevän sekään kun olen sanonut, että MINÄ en suostu siihen, että aloitetaan sitä kerhoa uudestaan ennen kuin on vähintään yksi varma täysi-ikäinen ohjaaja, joka voi olla siellä ilman minuakin (meitä on ollut aina kaksi samaan aikaan) ja vähintään toinen muukin myös, jolla ei sitten iällä väliä. Koska itse en halua ottaa sitä riskiä, että kohta ei taas olekaan ohjaajia tai ainoat on alaikäisiä ja sitten minä joudun siellä olemaan joka viikko. Ja minä olin se, joka tässä on sairaslomalla.
Onko muilla tällaisia tilanteita tai saatatteko esimerkiksi vältellä joitain tilanteita siksi, ettei halua sanoa omaa tilannettaan jollekin ihmiselle?
Tiedän tuon tunteen että kun juttelee ihmisille joka ei välttämättä ole koskaan ollut masentunut ja sitten kerrot pahasta olostasi. Ihminen vastaa vähättevästi jokaisella on joskus rankkoja aikoja. Selkä suoraan ja ryhdistäydy.
Tosi rasittavaa tuollainen jotenkin sellaisesta puheesta tulee vain pahempi olo. Tai sitten on niitä kun haluaisit vain keskustella. He puhuvat vain omista asioistaan ja on vaikea saada suun vuoroa ja kun vihdoin saat suun vuoron vastaa hän jaa. Ja puhuu omia juttujaan. Sitten jos ette puhu vain hänestä hän suuttuu...
Tosi rasittavaa myös puhua sellaiselle pikku psykologille joka luulee osaavansa tietää mikä vaivaa jo ilmeen perusteella ja vastaa että sinulla on vain huono päivä. Voisit mennä ulos piristymään. Ei sitten sellainen tullut ajatelleeksi että kaikki eivät piristy samalla tavalla vaikka kuinka haluaisi. Sitten on ihmisiä jotka sanovat haluat vain huomiota.
Itse en vältä mutta en kyllä mielellänikään ihmiselle puhu joka ei ole masennusta kokenut sillä olet oikeassa ei sellainen voi ymmärtää kun ei ole itse kokenut.
Hei
Ei sitä maennusta ymmärräkkään kuin sellainen joka on sen itse kokenut. Ja totta on että sairausloma ja eläke on sellaisia asioita ettei niistä muille halua puhua ja ihmisarvo menee ja häpeä ja syyllisyys on valtavia. Itsemurha jää monesti ainoaksi vaihtoehdiksi jos eläkepäätös tulee. On erittäin tärkeää ettäpyrkii lopettamaan sirausloman mahdollisimman pian, itsekin menin töihin kuusi viikkoa ennen kuin sairausloma loppui. Työstä kannattaa pitää kiinni viimeiseen asti. Eläkkeelläkin olen töitä hakenut mutta mulla vapina ja tärinä ja muut ahdistusoireet on niin näkyviä etten ole töitä saanut.
Hei! Itselläni myös varhainen eläkkeelle joutuminen, pääseminen niinkuin sanoo jotkut. Ensin häpesin sitä suunnattomasti. Kunnes tajusin ettei se piilottelemalla parane ja sanoa paukautin suoraan kyselijälle että olen eläkkeellä masennuksen ja ym. ongelmien takia. Oikeastaan se helpotti sen jälkeen. Helpotti paljon. Sellaiset jotka arvostelevat selän takana muita arvostelevat minua kuitenkin ja ihmettelevät mitä minä teen tai miten elän. Niille riittää aina puhumista.
Eihän niistä tarvis välittää, mutta kyllä vuosia sitten itkin usein ilkeiden letkausten takia. Kunnes en enää itke, no, ainakaan kovin usein.
Muistan kerran kun olin kolmen naisen kanssa juttelemassa, me kaikki olimme masennuksen takia sairaslomalla ja ystävystyneet. toiset kaksi alkoi riidellä siitä kuinka syvästi he olivat masentuneita. Yritin väliin sanoa ettei sitä voi mitata. He huusivat minulle että ethän sinä tiedä siitä mitään. Niin, en varmaan, olinhan vain heidän mielestään "vähän" masentunut, he olivat "syvästi" masentuneita ja tarvitsivat kaiken säälin minulta heitä kohtaan. Taisinpa karjaista heille jotain mikä hiljensi kinastelun.
Tuo tilanne järkytti minua, kun tajusin että sairaat keskenään tappelee siitä kuka on eniten sairas. Olin koko ajan heidät tunteneena pyrkinyt itseäni hoitamaan erilaisilla keinoilla, pyrin vaikka millä keinolla pois masennuksesta ja ahdistuksesta, sillä pelkäsin sitä olotilaani.
Mutta muistan kuinka oli vaikeaa selitellä miksi en ole töissä. Kyllä minullekkin sanottiin ja annettiin neuvoja ja ohjeita. En muista että olisin niistä loukkaantunut tai vihainen, päinvastoin yritin kokeilla aina uutta keinoa millä selättää masennus. Olin sellaisten ihmisten ympäröimänä jotka ohjasivat ja opastivat, kiitos heille siitä, sillä ilman heidän tukeaan en tnäpäivänä olisi näinkään terve. Mutta on niitäkin jotka ovat ilkeitä ja tuomitsevia, heidän kanssaan ei ole pakko olla. Vielä tänäpäivänkin joskus törmään ihmisiin joiden mielestä olen surkeasti epäonnistunut elämässä. En ole. Minun elämä vain on tällainen polku. Jokaisella on omansa ja omanlaisensa.
Tsemppiä kaikille ja toivon hyviä neuvoja rakkaudessa annettuja!
salainen55 kirjoitti 7.1.2016 9:31
Hei! Itselläni myös varhainen eläkkeelle joutuminen, pääseminen niinkuin sanoo jotkut. Ensin häpesin sitä suunnattomasti. Kunnes tajusin ettei se piilottelemalla parane ja sanoa paukautin suoraan kyselijälle että olen eläkkeellä masennuksen ja ym. ongelmien takia. Oikeastaan se helpotti sen jälkeen. Helpotti paljon. Sellaiset jotka arvostelevat selän takana muita arvostelevat minua kuitenkin ja ihmettelevät mitä minä teen tai miten elän. Niille riittää aina puhumista.
Joo itsekin joskus miettii, että mitäköhän muut miettivät, kun en ole töissä. Siis ne, ketkä eivät tiedä tilanteestani mitään. Kun olen kuitenkin sosiaalialalle valmistunut, niin sillä alalla töitä kyllä on, niin ei ole kyllä siitä paljonkaan kiinni, yleensä. Siinä mielessä ehkä helpompi sanoa suoraan olevansa sairaslomalla tai sitten jos ei halua, niin joskus olen myös sanonut jotain, että mulla on syyni siihen, miksen ole töissä.
arka: Ymmärrän, että joillekin se työ ja töissä pysyminen viimeiseen asti voi olla hyvä juttu. Itsekin ajattelin ennen sairaslomalle jäämistä niin. Ensin jäin lyhyelle viikon sairaslomalle sillä ajatuksella, että kun olen sairaslomalla kohta jokatapauksessa, niin turha sitä pitkittää. Sinä aikana tajusin, että kotona on paljon vaikeampi olla ja ajattelinkin, että on helpompi kun on vaan töissä. Eli todellisuudessa tavallaan pakenin pahaa oloani sinne töihin. Ja minulla se vaan menee niin, että jos menen liian ajoissa töihin tai yritän pitkittää sairaslomalle jäämistä, niin uuvun vain enemmän ja menee vain pahemmaksi. Minua ei helpota se, että pystyn olla viimeiseen asti töissä. Vaikkei asiana se, että on eläkkeellä tai väliaikaisesti eläkkeellä, ole helppo ainakaan kaikille ihmisille sanoa.
Kuulin kerran sellaisen version masennuksen synnystä, että alitajunta(omatunto, ydin, ihan miksi itsekukin haluaa sitä nimittää) yrittää saada ihmisen päiväminään viestiä että tie jota kulkee on väärän suuntainen, eli jokin asia elämässä vaatii ponnisteluja ja muutoksia toiseen suuntaan.
Oma elämäni on muuttunut moneen kertaan ja aina herättäjänä on ollut masennus, alakulo ja muu paha olo. Avioero, raitistuminen, uskoon tulo yms. Olen kiitollinen oikeastaan siitä että masennukseni herättää minua miettimään elänkö niin kuin se olisi minulle parasta. Kuulostaa itsekkäältä ja onkin sitä. Mutta jos ei pidä itsestä ensin huolta ei kukaan muukaan pidä. Kun menin tähän avioliittoon, luulin että kaikki muuttuu hyväksi ja olen turvassa, ikävä kyllä huomasinkin ettei minua kukaan "pelasta" eikä auta ellen itse itseäni auta. Avioliitto on ihan ok, mutta ei se voi olla minun koko elämä. samoin työ voi olla ok, mutta ei se ole koko elämä. Minulla on ollut näköjään aina vaikeuksia vetää rajaa siihen missä muiden raja alkaa ja omani loppuu, missä muiden vastuu minusta loppuu ja oma vastuu alkaa. nyt kun tätä kirjoitan niin sen tajuan.
Pakeneminen johonkin on se minunkin keino ollut jättää ottamatta vastuu omasta elämästä.
Hei
Minä koen niin että ei minua niinkään haittaa se mitä muut ihmiset ajattelevat eläkkeellä olota, vaikeinta on se mitä itse ajattelee siitä, että elämä on turha. Kyllä mulle sosiaalityöntekijäkin sanoi että älä hae töitä, hän kyllä auttaa. Eli kukaan ei ole kohdellut pahasti mutta kyllä meillä jokaisella on sisäinen tietoisuus siitä mihin pitäisi pystyäja tarve elättääitsensä. Ei se paljon auta jos muut hyväksyy,
arka kirjoitti 8.1.2016 16:12
Hei
Minä koen niin että ei minua niinkään haittaa se mitä muut ihmiset ajattelevat eläkkeellä olota, vaikeinta on se mitä itse ajattelee siitä, että elämä on turha. Kyllä mulle sosiaalityöntekijäkin sanoi että älä hae töitä, hän kyllä auttaa. Eli kukaan ei ole kohdellut pahasti mutta kyllä meillä jokaisella on sisäinen tietoisuus siitä mihin pitäisi pystyäja tarve elättääitsensä. Ei se paljon auta jos muut hyväksyy,
Kyllä mulla auttais noita ajatuksia, jos tietäis, että kaikki ihmiset ymmärtää sen. Mä ite ymmärrän ja ITSE en koe sitä niin kamalana asiana, jos on työkyvyttömyyseläkkeellä. Sitä paitsi sitä ei tarvitse ajatella niin, ettei koskaan enää pystyisi mihinkään, koska saahan sitä siltikin töihin ryhtyä, jos joskus vielä pystyy. Enemmän mulla on huono olo siitä muiden ihmisten ajatusten takia.
Ehkä se riippuu ihmisestä. Toisten mielestä elämä on työntekoa varten tai että se on niinkun itsestäänselvyys, että töihin pitää pystyä. Toisille elämä on elämistä varten ja töissä käydään vain elannon takia tai ainakin enimmäkseen sen takia.
Hienosti sanottu tuo, ettei tiijä missä oma raja menee ja muiden alkaa. Mulla tismalleen sama. Jämäkkyyttä ja EI:n sanomista oon kovasti koittanut harjoitella. Mutta pirun vaikeeta se on. Työt, harrastukset, ihan normi elämä uuvuttaa sairaan nopeesti koska kaikki menee loppujen lopuksi suorittamiseksi ja muiden toiveisiin vastaamiseksi.
Nyt oon sairaslomalla vakavan masennuksen takia. Kuun lopussa takaisin työelämään. Se ei pelota vaan innostuttaa. Se, mikä pelottaa, on että jos taas uuvun ja joudun tähän loukkoon. Elämä on jatkuvaa tasapainoittelua ajatusten, tunteiden, paineiden ja muiden ihmisten luomassa todellisuudessa.
Tsemppiä kaikille 🙂👍 ja pitäkää arjen rutiineista kiinni!
Minä olen matkani varrella sairastunut masennukseen useammankin kerran; lääkettä olen niellyt milloin vaikeaan, milloin keskivaikeaan masennukseen. Aina en ole lääkitystä edes aloittanut (kun en ole uskonut sen voimaan). Sen olen matkan varrella oppinut, että ei yksikään toinen voi ymmärtää minun tilaani. Ei yksikään. Vain toinen masentunut voi aavistaa, mitä käyn läpi, mutta hänkin vain omien kokemustensa pohjalta.
Miksi kertoa masennuksesta sellaiselle, joka tulkitsee sen omalla vähättelevällä tavallaan jopa laiskuudeksi? Sellaiselle ihmiselle ei mene jakeluun selitys masennuksesta edes rautalangasta vääntämällä. Tuollaistakaan henkilöä en kuitenkaan suoralta kädeltä tuomitse, miten voisikaan ymmärtää...
Siksi (vastoin kaikkia aikaisempia periaatteitani) tämmöisissä tapauksissa hyväksyn täysin epärehellisyyden! Lähimmille ystävilleen kannattaa aina olla rehellinen ja kertoa missä mennään [siinäpä sitten tulee ilmi ne Oikeat ystävät samalla; kuka ottaa, kuka jättää]. Mutta yksikään ystävistäsi ei voi oikeasti tietää hädästäsi, jos et rohkene kertoa sitä. Ja lopuille voi syöttää soopaa, koska sitähän he haluavat.
Itse en periaatteessa anna piirunkaan arvoa enää sille, mitä kukanenkin minusta ajattelee. Mutta kyllä minä edelleenkin mietin, kuka minun ajatusteni kuulemisen arvoinen on.
Ystävyys todellakin punnitaan; omassa päätöksessä sitten on raamien luominen.
- -
Muiden ihmisten suhtautumisella on juuri niin paljon merkitystä, mitä sinä itse sille annat. Mutta muista, että kaikki eivät todellakaan voi ymmärtää, mutta silti haluavat seistä tukenasi. Todellisia ystäviäkin on olemassa <3
En ole koskaan uskaltanut edes sanoa kenellekään (paitsi joskus ex-puolisolleni), että olen niin masentunut ja ahdistunut, etten pääse vuoteesta ylös tai että koen, että minulla ei ole oikeutta kuluttaa yleisillä varoilla ylläpidettyjä kävelyteitä tai käydä suihkussa (vettä kuluu) tai mitä nyt pahimmillaan onkin ollut. En ole edes uskaltanut mennä lääkäriin näiden oireiden takia, vaan olen ponnistellut jo kolmattakymmentä vuotta niiden kanssa yksin. Kirjoista on kyllä hyvä apu nyt kun olen yksin!
Arka, näetkö tavan, millä meillä on yhteinen pulma? Ja kuitenkin olen jollain lailla onnistunut pääsemään siitä hieman loitommaksi... vai olenko vain neuvonut muita tyyliin "älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"...?
Hei
Ei työnteossa ole ollenkaan tärkeää raha eikä sitä sen takia tehdäkään. Tärkeintä on mahdollisuus antaa toisille jotain hyvää omalla työpanoksellaan, siivooja siivoaa että toisilla olisi mukava olla, henkilökohtainen avustaja mahdollistaa vammaisen elämisen kotonaan, ravintolatyöntekijä palvelee toisia hyvällä ruualla jne. Kun tämä mahdollisuus menee eläkkeen takia on tosi vaikea perustella olemassaoloaan. Yksi keino on vapaaehtoistyö mutta kun tuntuu ettei parin mummon ulkoiluttaminen oikein riitä elämäntehtäväksi. Sitähyödytöntä aikaa jää vielä niin paljon. Muidenihmisten suhtautuminen on ollut kohdallani sataprosenttisesti myönteistä ja varsinkin oman mieheni rakkaus onminusta aivan käsittämätöntä.Sanoin hänelle tässä eräänä päivänä että olen kiitollinen kun pidät minustahuolen ja hän vastasi että aivan sama se on toisinkinpäin. Sekin on kumma että se voimakas seksuaalinen intohimo mikä rakastumiseen kuuluu ei ole tippaakaan laantunut vuosien kuluessa. Paljon kaikkea yllättävää hän järjestää minulle, seisoo parkkipaikalla kukkapuskan kanssa ja ottaa syliinsä kekellä markettia ja halaa. Paljon olen miettinyt että riittääkö elämäntehtäväksi olla yhdelle ihmiselle näin rakas ja onhan minulla tietysti tytärkin joka jotosin alkaa elää omaa elämäänsä ja suuntautuu paljon kodin ulkopuolelle.Lisäksi siison vapaaehtoistyö ja kirjeenvaihto jota olen alkanut käymään muidenkin vaikeasta masennuksesta kärsivien kanssa. Ja yksi tärkeimmistäon esirukouspalvelu jota teen, minulle saa soittaa ja esirukoilen ihmisten esirukousaiheita. Aikaa näihin ei mene kuitenkaan kovin paljoa ja ajattelen että se kahdeksan tuntia vuorokaudessa olisi se määrä jonka ajan pitäisipystyätoisia palvelemaan. Ja onhan tietysti sekin tuska että vaikka työtä ei rahan takia tehdäkään niin vaikeaa on kun ei pysty tyttärelle antamaan enemmän rahaa. Sitä asiaa koskevat pakkoajatukset vaivaavat minuutin välein eikäjuuri pysty lukemaan tai katsomaan televisiota. Minä pystyin tekemään vaikean masennuken diagnoosin saatuani vielä kymmenen vuotta töitä, vieläpä alalla josta työterveyshuolto sanoi että on sekä fyysisesti että psyykkisesti erittäin raskasta. Vasta sitten kun puhkesiyleinen ahdistuneisuushäiriö ja pakko-oireinen häiriö jouduin suoraan töistä sairaalaan. Töitä hain tämän jälkeenkin mutta vapina ja tärinä estää niiden saamisen.