Käännetään toisin päin tämän vapaehtoistyön keskustelu. Moni tukinettiin kirjoittaja voisi saada apua sieltä. Ihmisen, jonka kanssa uskaltaisi mennä ulos lenkille,uimaan, elokuviin, vaateostoksille jne. Tässä linki Helsingin seudun vapaehtoistyöhön: http://www.helsinginseutu.fi/hki/HS/Selkosivut/Selkosivut/Vapaa-aika/Vapaaehtoisty_
Tässä toinen josta voi pyytää apua «Suurella Sydämmellä»:
http://www.suurellasydamella.fi/
🌻🙂🌻

Kaunista kevättä ja hyvää mieltä kaikille.

LonelyWolf kirjoitti 17.5.2015 21:25

Kerran erehdyin kuuntelemaan netistä jonkun "deittailu" -asiantuntijan juttuja ja hän sanoi jotenkin niin, että "lukuisia entisiä suhteita paljon hälyyttävämpänä asiana pitäisin sitä, jos ei ole yhtäkään pitkää suhdetta takana ja on jo kolmenkymmenen". Lopetin tämän mieltäylentävän luennon kuuntelun siihen. Jos siis joku kiinnostava mies jostain löytyisikin, niin juoksisiko hän karkuun kun kuulisi, etten ole ennen ollut parisuhteessa?

Ei kannata pitää noiden deittailukonsulttien juttuja minään jumalan sanana. Onhan niitä tullut itsekin luettua, mutta tuntuu, että nuo deittiasiantuntijat on niin eri maailmasta kuin itse, että eipä niillä varmaan kannata kauheasti päätään vaivata. Minusta tuntuu siltä, että noille ihmisille yksin oleminen on niin paha mörkö, että on parempi olla melkein kenen tahansa kanssa kuin yksin. Ihan kuin ihmisarvon edellytys olisi se, että pystyy esittämään jonkin virheettömän deitti-CV:n siitä, ettei vaan ole erehtynyt olemaan liian kauan yksin ja että on osannut vielä valita sopivan laadukkaita eliittikumppaneita 😟

Ihmisiä on tietysti monenlaisia. Taatusti on olemassa niitä miehiä ja naisia, jotka hyväksyvät sen, ettei toisella ole seurustelukokemuksia, vaikkei ihan teini enää olisikaan, mutta valitettavasti varmaan niitäkin, joille se toisen kokemattomuus on jokin kammottava stigma. Mutta sellaisista tyypeistä ei kannata mieltään pahoittaa.

Kiitos viestistäsi, Vermillion! Sinun kirjoituksiasi on aina mukava lukea. Osaat kirjoittaa niin fiksusti ja empaattisesti. Mitä sinulle kuuluu tällä hetkellä? Muu keskustelu takertui tässä ketjussa vähän liikaa tuohon vapaaehtoistyöhön, mikä ei ollut mun alkuperäinen aloitus. Kaipaisin vertaistukea muilta yksinäisyyttä kokevilta. Miten sen tunteen kanssa tulee toimeen? Vai onko edessä vääjäämättä se, että lopulta vain hajoan henkisesti ihan kokonaan tai alan saada esim. paniikkikohtauksia. Olen tyytyväinen, että pärjään ilman mitään lääkkeitä enkä aio sellaisia ihan helposti hankkiakaan. En usko, että kukaan oikeasti pystyy auttamaan siinä, miten löytäisin läheisiä ihmisiä elämääni. Sen asian kanssa täytyy vain itse yrittää jotenkin rämpiä eteenpäin.

Yksinäisyyden tunteesta vielä, että jos olen jossain tapahtumassa tai harrastuksessa ja alan vähänkin tuntea ulkopuolisuutta, ihmiset katsovat ohi vaikka yrittäisin saada katsekontaktia tai keskustelevat vain keskenään, niin menen helposti täysin lukkoon. Silloin hengittäminenkin hidastuu ja tuntuu työläältä ponnistukselta ja olen jotenkin varpaillani joka suuntaan. Kuin jäätyisi patsaaksi. Silloin sen jään murtuminen ei koskaan onnistu omin voimin. Jos kuitenkin joku yhtäkkiä huomaa, että olen olemassa, ihan vain vaikka yhdellä sanalla tai eleellä, niin lukko katoaa samantien. Vaikea selittää, mutta ihan kuin tarvitsisin aina ympäriltäni varmistuksen tai luvan olla siellä missä olen. Jonkinlaisen hyväksynnän. Onko kellään vastaavaa kokemusta? Miten tuosta lukkotilanteesta pääsisi itse vapautumaan? Siinä tilanteessa on niin äärimmilleen jännittynyt, että en saisi sanaakaan suustani omasta aloitteesta. Jos lukko katoaa, niin saatan muuttua hyvinkin rennoksi ja puheliaaksi.

Yksi esimerkki: pari päivää sitten kävin eräässä kauppakeskuksessa ja halusin mennä siellä syömään. Yhtäkkiä ajatus yksin syömisestä alkoi ahdistaa tosi paljon. Ravintola näytti täydeltä ja siellä oli häliseviä nuoria kaveriporukoita. Sitten huomasin, miten pari nuorempaa naista vilkuili mua ja varauduin kuulemaan jotain negatiivista itsestäni. Sitten kuulinkin toisen heistä sanovan: "tosi hyvännäköinen takki tuolla mimmillä!" Sillä oli ihan hölmön positiivinen vaikutus muhun. Ahdistus katosi. Toisaalta kyllä aika huono asia, että mun mieliala on näin paljon kiinni muista ihmisistä ja siinä millaisen suhtautumisen itseeni heistä aistin. Jos voisi edes ajatella, että muiden mielipiteillä ei ole väliä, koska on muita läheisempiä ihmisiä, jotka hyväksyvät minut. Mutta sellaista voimavaraa minulla ei ole. Pari kaveria kyllä, mutta ei mitään todella läheisiä ihmissuhteita. (sellaisten ihmisten, joilla on laaja ystäväpiiri, on siis vaikea ymmärtää tätä sillä he saavat oman tulkintani mukaan voimaa siitä ystäväpiiristä vaikka välillä liikkuisivat yksinkin)

Vermillion kirjoitti 20.5.2015 12:37

Ei kannata pitää noiden deittailukonsulttien juttuja minään jumalan sanana. Onhan niitä tullut itsekin luettua, mutta tuntuu, että nuo deittiasiantuntijat on niin eri maailmasta kuin itse, että eipä niillä varmaan kannata kauheasti päätään vaivata. Minusta tuntuu siltä, että noille ihmisille yksin oleminen on niin paha mörkö, että on parempi olla melkein kenen tahansa kanssa kuin yksin. Ihan kuin ihmisarvon edellytys olisi se, että pystyy esittämään jonkin virheettömän deitti-CV:n siitä, ettei vaan ole erehtynyt olemaan liian kauan yksin ja että on osannut vielä valita sopivan laadukkaita eliittikumppaneita 😟

Olet oikeassa. Netissä on niin paljon kaikenlaista tyhjää huutelua ja yksisilmäistä ihmisten lokerointia. Ne vain osuu ja uppoaa silloin kun on henkisesti heikompi hetki menossa ja jäävät mieleen pyörimään. Itse luulen, että en pystyisi kokemaan oikeaa läheisyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei olisi samoja kokemuksia ja ymmärrystä siitä millaista yksinäisyys on. Pitäisi löytää jostain toinen samanlainen. Mutta vaikeaksi menee, jos molemmille on yhtä suuri kynnys tehdä aloitetta. Puhumattakaan siitä että edes päätyisi tilanteeseen, että jossain olisi joku jota voisi lähestyä. Tälläkin palstalla on ihmisiä, joiden jutuista käy ilmi, että ovat masentuneita, mutta kuitenkin jotenkin päätyneet parisuhteeseen. Kiinnostaisi tietää, miten ovat siinä onnistuneet?

Hei LonelyWolf, tunnistan osittain itseni myös kirjoituksistasi. Ajoittain ja itseasiassa melko usein koen hieman epämiellyttävää yksinäisyyttä. Ystäviä kyllä löytyy kymmenkunta, mutta pitkät välimatkat ja rajallinen varallisuus estää näin opiskelijana pitämään yhteyttä heihin siinä määrin kuin haluaisin. Pl. Facebookit ja whatsappit.

Osittain näkisin omassa tapauksessani tuon yksinäisyyden johtuvan muutenkin melkopitkälti rahanpuutteen takia. Moni opiskelukaveri ramppaa baareissa ja ylipäätään tekee lähes poikkeuksetta aina jotakin mihin tarvitsisi kaivaa kuvetta. Itselleni ainakin opintotuella (joka riittää juuri asumiseen) ja pienellä opintolainalla kituuttelu tekee tosi tiukkaa. Tilanne on absurdi, koulussa opiskelee myös jokunen kaveri jollakin korotetulla työmarkkinatuella n. 1000€/kk. Tasavertaisuus ja ihmisarvoinen elämä ei mielestäni täysin kohtaa omassa tilanteessani.

Kesätyötä onneksi pääsen tänäkin kesänä jatkamaan entisessä työpaikassani, mutta jotenkin sekin tuntuu typerältä raataa kesä vain sen takia jotta selviytyisi juuri ja juuri seuraavasta lukukaudesta. 😯🗯️ Lisäksi koulussani tapahtuu 1.8 alkaen joitakin muutoksia uuden opintosuunnitelman voimaan astuessa ja koulumme taitaa hyvinkin todennäköisesti pidentyä reilulla vuodella ennen valmistumistamme 😮 En nyt ala sen tarkemmin avaamaan mitä tuo uudistus tarkoittaa, mutta ilmeisesti joitakin jo suoritettuja kursseja joudumme suorittamaan uudestaan "vanhentuneina" ja uusia tulee muutenkin lisää ja työharjoittelua 160pv lisää 🙂👍

Kaikenkaikkiaan todella turhauttava tilanne. Etenkin se ilmainen työharjoittelu jota tulee melkein yhtäpaljon lisää kuin jo aikaisemmin vaadittiin valmistumiseen. Motivaatioon ja elämänlaatuun auttaisi kovasti jos itsekkin olisin oikeutettu saamaan noita 1000€/kk tukia.

Mutta riittäköön tuo vuodatus nyt noista taloudellisista murheista. Muutoin kyllä koen itseni melko elämäniloiseksi ja oloni hyväksi. Kyselit aikaisemmassa viestissäsi neuvoja miten yksinäisyyden kanssa tulee toimeen ja mitä sen kanssa voisi tehdä?

Listaan tähän omakohtaisia kokemuksia joita on jo vuosien "kokemuksen rintaäänellä" tullut havaittua. Jos on yksinäinen viikonloppu ja nyhjötät vain yksin kämpilläsi niin yritä keksiä jokin "sheema" itsellesi ja pyri noudattamaan sitä. Itselläni ainakin muutoin paletti hajoaa käsiin täysin ja pahaolo alkaa keräytymään yleisen toimettomuuden ja määränpään puuttuessa. Etenkin iltaa kohti tuo pahanolon tunne jotenkin kasvaa ja tiivistyy.

Jokaisella toki on omat henkilökohtaiset "lukkarit" ja puuhat joista pitää. Itse pyrin aina joka päivä vähintään kerran käydä kävelemässä hieman pihalla (kohtalaisen pitkä lenkki about 6-7km) tai sitten muutama lyhyempi. Pääasia, että hieman pääsee tuulettumaan. Pienikin liikunta kuitenkin parantaa hyvinvointia ja "antaa voimia". Ja kyllä se muutenkin tekee henkiselle hyvinvoinnille ihmeitä kun näkee muitakin ihmisiä, vaikkapa sitten jonkin tuntemattoman vanhan pariskunnan merenrannalla tms. Toisaalta jo pelkkä kaupassa käyntikin saattaa olla ihan mukava "sosiaalinen" tapahtuma kun näkee tutut lähikaupan myyjät ja vaihtaa muutaman sanan ostoksia maksaessa. 🙂🌻

Tietenkään ei tarvitse nyt vetää tätä tekemisen keksimistä ja sen noudattamista täysin yli ja buukata päivää täyteen. Mutta jo muutama pieni suunnitelma auttaa avaamaan jotenkin päätä kun kirjoittaa paperille tai tietokoneella muistioon mitä haluaisi puuhata viikonloppuna. Itsellä ne harrastukset usein koskevat joidenkin hyvien tv-sarjojen tai uusien elokuvien katsomista, pleikkari tai tietokonepelien pelaamista, lehtien ja kirjojen lukemista yms arkista. Kuitenkin jotakin sellaista missä saa aikaa kulumaan kivasti vaikka n. 2h kerrallaan ja sitten tekee jotakin muuta.

Tässä hiljattain itselläni oli syntymäpäivät, silloin juhlistin sitä mm. käymällä kaupassa ja ostin erikoiskahvia (normaalisti tulee osteltua näitä peruskahveja: juhlamokat, kultakatriinat ja brasilit yms). Divarissakin tuli poikettua ja löysin pari halpaa ja hyväkuntoista Lp-levyä, toinen jopa oli muutenkin sellainen jota olin etsiskellyt jo jonkin aikaa muutenkin. Sitten kirjastossakin tuli vierailtua ja luettua uusimpia lehtiä. Tuollaisia pieniä asioita, lähinnä se kahvikin oli henkistä hemmottelua kun oli kallista erikoislaatua. En muuten tiedä mikä siinä on, en kovin usein vieraile kirjastossa ja etenkään nuorempana en pitänyt kyseisistä paikoista niin erityisesti. Nyt varhaisaikuisena vasta on alkanut niitäkin arvostaa ja niissä on ihan mukava silloin tällöin käydä. (Ja tietty opiskelijan fiksua olisikin lukea lehtiä siellä).

Ruuanlaittokin on sellainen puuha, jossa saa ihan hyvin menemään aikaa ja kokeiltua rajojaan kun silloin tällöin tekee jotakin erikoisempaa. Vaikka nyt itse sanonkin (niin typerältä kuin se kuulostaakin) niin pidän itseäni jollakin tavalla erilaisena ja erikoisena, luovana ihmisenä. Joskus tuleekin kirjoiteltua yksikseen novelleja yms tarinoita, siinä saa ihan kivasti kanssa aikaa kulumaan, etenkin jos saa sellaisen flow-tilan päälle että kaikki muu häipyy, kun uppoudut tuntikausiksi siihen kirjoitteluun. Kadehdin hiukan musiikillisesti lahjakkaita ihmisiä, jos osaisin soittaa kitaraa tai pianoa (tai syntikkaa) niin luultavasti pimputtelisin itsekseni niitäkin melko paljon. 😋 No toisaalta olen kyllä ihan tyytyväinen, että osaan kirjoittaa ainakin itselleni viihdyttäviä tarinoita, etenkin jälkikäteen tulee välillä sellainen tunne kun niitä lukee "miten mää tolleen osasin kirjottaa". Jouluksi mm. hulluna kirjoitin vain 2 viikonlopussa eräälle entiselle koulukaverilleni n. 40 sivuisen novellikokoelman, aivan järkyttävä urakka 4 pv:ään 🙂 Toisaalta olen muutenkin parhaimmillani koulujutuissakin ns. viime tingassa.

Hmm... huomasin taas että aihe vähän lähti rönsyilemään, ehkä sekin on enemmän tai vähemmän pysyvä osa luonnettani. Analysoisin itseäni ehkä osittaisella maanis-depressiivisyydellä, mutta en kyllä mikään seinähullu ole. Joskus on parempia jaksoja ja elämä hymyilee (ja tulee niitä luovia hetkiä ja kaikkia "hulluja" projekteja) ja joskus sitten on raskaampaa ja olo on kuin vetäisi tonnista kivirekeä jatkuvasti mukanaan. Neuvoisin välttämään alkoholia suurina annoksina jos on hieman yksinäinen, itse saatan hieman naukkailla itseksenikin viikonloppuisin, mutta missään nimessä ei kannata reilulla kädellä ottaa. Itse huomaan selvästi jos joskus tulee vaikkapa sitten kavereiden kanssa oltua viihteellä kunnolla, niin sen jälkeen tulee vajaaksi viikoksi sellainen elämänhaluton ja surkea olo. Mitä olen terveystiedosta ja biologiasta perillä niin se selittyy aivojen välittäjä-aineilla, joillakin ihmisillä runsaat alkoholiannokset vain vetävät kaikki "hyvänolon hormonit" (endorfiinit ja mitä näitä nyt on) tasot matalaksi. 😐

Tunnistin mainitsemasi "paniikkikohtaukset" itselläni oli vastaavia kokemuksia myös ylä-aste ja lukioaikanani. Etenkin luokan eteen meneminen ja kaikki esitelmät olivat kuolemanpaikka. Lyhykäisyydessään taustaa sen verta, että osittain ala-asteella ja koko yläasteen koin osakseni pientä kiusaamista ja sellaista epäsuoraa porukan ulkopuolelle jättämistä. Myös kotioloissani oli toivomisen varaa, oikeastaan nimimerkkini joka on suoraan lainattu eräästä kappaleesta on osittain kuin suoraan lapsuudestani laulettua. Näin jälkikäteen ajatellen luulen altistuneeni ja sairastaneeni etenkin ylä-aste kiusaamisen seurauksena jonkintasoista skitsofreniaa. Oireet olivat itselläni silloin sellaisia, kun usein sain kuulla selän takana minusta pahaa puhumista, että kuvittelin kaikkien puhuvan minusta vain pahaa. Tuntui kuin kaikki keitä katsoin ja jotka juttelivat olisivat puhuneet pahaa ja juonitelleet jotakin minua varten ja pelkkä katseiden kohtaaminen tuntui kuin toinen lukisi ajatuksiani. Olo oli hirveä kuin tuntui että kaikki olisivat "siinä mukana" jossakin salaliitossa minua kohtaan.

Hiljalleen lukioaikana oireet helpottivat etenkin kun sai uusia kavereita ja muutenkin kuin porukka oli ylipäänsä hieman fiksumpaa ja kasvaneempaa henkisesti. En muista että enää siellä tasolla olisi ketään kohtaan kohdistettu minkäänlaista kiusaamista. 🌻🙂🌻 Jotenkin vain selvisin noista ajoista ja kokemuksista "kovana jätkänä" itsekseni, joskus kyllä harkitsin pahimpina hetkinä silloin ylä-asteella kuraattorille tms menemistä. Nykyään minusta enään tuskin kukaan näkisi mitään merkkejä tuollaisista kokemuksista, aika on parantanut haavat ja henkistä kasvua on muutenkin tapahtunut, päinvastoin lähes kaikki tuntemani kehuvat kuinka hauska (joskus liiankin vitsaileva) ja hyväntuulinen olen. Ehkä ainut juttu mistä kovat kokemukset huomaisi jos illanistujaisissa joku laittaisi kuulteni soimaan juurikin tuon Leevi and the leavingsin - pohjoisen taivaan alla. Sen kuullessa vieläkin alan itkemään, huolimatta paikasta ja tilanteesta 😭.

Ja mitä sanoit noista yksinolemisesta joissakin tapahtumissa yms. Silloin on vain paras koittaa jotenkin löytää hyvä olo jos on epävarma ja ulkopuolinen olo, ajatella jotakin mukavia muistoja ja koittaa se tunne siirtää nykyhetkeenkin. Ja kontaktia voi hakea viattomilla kysymyksillä lähes keneltä tahansa, harmiton "anteeks onko sulla kelloa?" on ihan sopiva aloitus kun oma "on jäänyt" kotiin. Tai jutella vaikkapa jossakin keikalla muiden paikalla olijoiden kanssa kyseisestä artistista, biiseistä yms. Joskus taas tuo ei taas ole sinun käsissäsi. Itse olin tässä muutama kk takaperin baarissa, odottamassa muutamaa luokkalaista (joilla tosin kesti todella kauan saapua yli 1h sovitun ajan jälkeen). Ketään tuttuja ei näkynyt silloin koulusta siellä, joten istuskelin eräässä pöydässä itsekseni tuopin ääressä ja odotin muita. Noh pöydän reunalle saapui nuori tyttö kysymään, varaanko paikkoja muille vai saako siihen istuutua. Nyökkäsin, että saa kyllä istua. Siihen ryntäsi sitten n. 7 juuri täysi-ikäisyyden saavuttanutta, osa tyttöjä osa poikia. Ajattelin toki itsekseni heti, että mitähän tässä nyt saisi puhuttua - typeräähän se olisi tuntemattoman tuppisuun vain istua omassa nurkassaan siinä muiden vieressä. Näitä perus niitä näitä koitin höpötellä, kysellä kouluista, töistä, harrastuksista yms. Muutaman heistä kanssa vähän sai juteltua, mutta jokin minussa kai oli "vialla" kun eräs näistä humalaisista neideistä alkoi sanalla sanoen aukomaan päätä ilman sen kummoisempaa syytä. Hän kylläkin oli jos saa sanoa ns. white trash -genreä, joten solvaukset menivät ohi yhtä nopeasti kuin olivat korvaani saapuneetkin. Tuossa oli nyt yksi esimerkki vain, aina ei se "aaltopituus" ja älykkyysosamäärien taso täysin kohtaa. Kuitenkin monilla festareilla on tullut vietettyä hauskaa aikaa ennestään tuntemattomienkin ihmisten kanssa, muutenkin niillä tapaa hyväntuulista väkeä noin niinkuin keskimäärin kesäisin.

Allekirjoitan myös tuon havaitsemasi ilmiön, niillä kaikista suosituimmilla ja laajan ystäväpiirin kavereilla ei tunnu olevan koskaan ongelmana se yksinäisyys. Aina mihin tahansa he yksin menevätkin niin joku tuttu heille sieltä löytyy seuraksi, eivätkä he varmaan edes sen pahemmin ajattele että kaikilla ei ole asiat ihan sillä mallilla. Eihän multimiljonäärikään varmaan aina huomaa niitä kerjäläisien ja kodittomien olemassa oloa.

Ja loppukaneettina todettakoon, että kultainen sääntö nimenomaan on se ettei murehdi koskaan mitä muut ajattelevat sinusta. Itse omien taustojeni ja kokemuksieni takia lähes 10v ajattelin aina jokaista sanomistani ja tekemistäni juuri tuolta kantilta - kunnes lopulta tajusin kuinka älytön ja typerä se tyyli on. Siinä tekee vain hallaa itselleen, eikä kukaan loppujen lopuksi edes huomioi sitä mitä sanot ja mitä teet. Kunhan nyt et mitään loukkauksia latele tai muuta typerää tee. Jotenkin tuollainen ajattelu itselläni oli todella vahvassa ja miellyttämisen tarve, koulussa olin priimaoppilas ja hyviä tokareita hankin joka kevät. Objektiivisesti arvioisin, että en ihan täydestä oppimisen ilosta ja oman itseni vuoksi - halusin kait aika paljon myös hyvitellä ja hakea hyväksyntää niin opettajilta kuin kotiväeltä. Jotenkin sitä kuvitteli, että jos hyviä kokeita tuon kotiin näytille niin vanhemmat riitelisivät vähemmän, isä ei joisi enää viinaa tolkuttomasti yms. Sellaista lapsen uskoa ja järkeilyä mahdottomassa tilanteessa.

Ei muutakuin oikein hyvää alkavaa kesää sinulle ja kaikille muillekkin tasapuolisesti. 🙂🌻

Ps. Tulipas tästä tosi pitkä "vuodatus" ja enemmän tai vähemmän koherentti kirjoitelman kuvajainen.

Kiitos kehuvista sanoistasi, LonelyWolf 😳 Kysyit, mitä minulle kuuluu... Noh, tämmöinen aika jumittunut elämäntilanne minulla on edelleen. Opinnot ovat olleet lopputyötä vaille valmiit jo kauan, mutta en vain saa hommia pakettiin. Moni muukin asia rassaa, kuten liiallinen yksinäisyys, rahan puute, enemmän tai vähemmän masentunut mieliala jne. Tunnen ajautuneeni pahasti syrjään ns. normaali-ihmisten arjesta enkä tiedä, pystynkö koskaan sellaista saavuttamaan. En oikein usko enää. Koko elämä on niin älyttömän niukkaa, niin sosiaalisesti kuin taloudellisestikin. On kuitenkin joitain asioita, joista olen kiinnostunut ja joista saan iloa ja voimia, kuten musiikki, lukeminen, elokuvat, luonnossa liikkuminen, kuntosalilla käynti. Nuo ovat kuitenkin kaikki sellaisia asioita, joita harrastan enimmäkseen yksin, ja se tuo niihinkin vähän ikävän sävyn. Harrastuskavereita kaipaisin ja parisuhdetta myös, mutta kun niiden löytyminen ei vain tunnu onnistuvan.

Kiitos pitkästä viestistä, Pohjoisen taivaan alla!

Pohjoisen taivaan alla kirjoitti 22.5.2015 18:27

Jos on yksinäinen viikonloppu ja nyhjötät vain yksin kämpilläsi niin yritä keksiä jokin "sheema" itsellesi ja pyri noudattamaan sitä. Itselläni ainakin muutoin paletti hajoaa käsiin täysin ja pahaolo alkaa keräytymään yleisen toimettomuuden ja määränpään puuttuessa. Etenkin iltaa kohti tuo pahanolon tunne jotenkin kasvaa ja tiivistyy.
...
Mutta jo muutama pieni suunnitelma auttaa avaamaan jotenkin päätä kun kirjoittaa paperille tai tietokoneella muistioon mitä haluaisi puuhata viikonloppuna.

Tuo pitää kyllä paikkansa ja olen huomannut sen varsinkin tänään kun on ollut erityisen paha päivä. Olen juurikin ollut vain yksin kotona ja kun mikään ei ole huvittanut, niin olen vain nukkunut vähän väliä. Hereillä ollessa taas kaikki ikävät ajatukset velloo mielessä ja oma elämä tuntuu niin mitättömältä. Olisi pitänyt mennä käymään vaikka vain kaupassa, että olisi tullut puettua edes päivävaatteet päällensä. Pitäisi suunnitella aina etukäteen mitä tekee, kun muuten ei tule tehtyä yhtään mitään. Sekin silti ahdistaa, että tekisin jotain vain "tappaakseni aikaa". Muutenkin tuntuu, että tuhlaan sitä arvokasta aikaa, jolloin pitäisi osata tehdä jotain oikeasti tärkeää ja mielekästä. En haluaisi vanhana miettiä, että se aika kun oli vielä suht nuori, meni vain aikaa tappaessa. Niin tässä silti tuntuu kokoajan tapahtuvan. Viikot hujahtaa ohi ja aina on vain enemmän tai vähemmän paha olo enkä ole oikeasti elänyt tai kokenut mitään.

Pohjoisen taivaan alla kirjoitti 22.5.2015 18:27

Tässä hiljattain itselläni oli syntymäpäivät, silloin juhlistin sitä mm. käymällä kaupassa ja ostin erikoiskahvia (normaalisti tulee osteltua näitä peruskahveja: juhlamokat, kultakatriinat ja brasilit yms). Divarissakin tuli poikettua ja löysin pari halpaa ja hyväkuntoista Lp-levyä, toinen jopa oli muutenkin sellainen jota olin etsiskellyt jo jonkin aikaa muutenkin. Sitten kirjastossakin tuli vierailtua ja luettua uusimpia lehtiä. Tuollaisia pieniä asioita, lähinnä se kahvikin oli henkistä hemmottelua kun oli kallista erikoislaatua. En muuten tiedä mikä siinä on, en kovin usein vieraile kirjastossa ja etenkään nuorempana en pitänyt kyseisistä paikoista niin erityisesti. Nyt varhaisaikuisena vasta on alkanut niitäkin arvostaa ja niissä on ihan mukava silloin tällöin käydä. (Ja tietty opiskelijan fiksua olisikin lukea lehtiä siellä).

Kivoja pieniä juttuja olet tehnyt. Juuri tuollaisia pitäisi päiviinsä ripotella. Minä kävin nuorena kirjastossa tosi usein ja luin paljon, mutta näin aikuisena sen on vähentynyt huomattavasti. En meinaa jaksaa keskittyä kirjan lukemiseen. Ajatus lähtee harhailemaan.

Pohjoisen taivaan alla kirjoitti 22.5.2015 18:27

Analysoisin itseäni ehkä osittaisella maanis-depressiivisyydellä, mutta en kyllä mikään seinähullu ole. Joskus on parempia jaksoja ja elämä hymyilee (ja tulee niitä luovia hetkiä ja kaikkia "hulluja" projekteja) ja joskus sitten on raskaampaa ja olo on kuin vetäisi tonnista kivirekeä jatkuvasti mukanaan.

Minä taas epäilen, että minulla voisi olla epätyypillinen masennus. Se sopii kuvioon hyvin, sillä pystyn välillä olemaan iloinen jostain asiasta, mutta sitten taas vaivun tosi nopeasti hyvin synkkiin tiloihin. Mieliala siis heittelee ylös ja alas. Heh, joku sopiva lokero löytyy aina jokaisella! Mutta tämä on vain oma diagnoosini. Ehkä ei pitäisi itse lokeroida itseään liikaa.

Pohjoisen taivaan alla kirjoitti 22.5.2015 18:27

Näin jälkikäteen ajatellen luulen altistuneeni ja sairastaneeni etenkin ylä-aste kiusaamisen seurauksena jonkintasoista skitsofreniaa. Oireet olivat itselläni silloin sellaisia, kun usein sain kuulla selän takana minusta pahaa puhumista, että kuvittelin kaikkien puhuvan minusta vain pahaa. Tuntui kuin kaikki keitä katsoin ja jotka juttelivat olisivat puhuneet pahaa ja juonitelleet jotakin minua varten ja pelkkä katseiden kohtaaminen tuntui kuin toinen lukisi ajatuksiani. Olo oli hirveä kuin tuntui että kaikki olisivat "siinä mukana" jossakin salaliitossa minua kohtaan.

Ei kai se ole skitsofreniaa, vaan ennemminkin jonkinlaista vainoharhaisuutta, joka on täysin ymmärrettävä oire koulukiusaamisesta. Kärsin siitä itsekin ja olen myös ollut kiusattu. Ei voi olla varma milloin ylireagoi johonkin ja milloin on tulkinnut ihan oikein.

Pohjoisen taivaan alla kirjoitti 22.5.2015 18:27

Ja loppukaneettina todettakoon, että kultainen sääntö nimenomaan on se ettei murehdi koskaan mitä muut ajattelevat sinusta. Itse omien taustojeni ja kokemuksieni takia lähes 10v ajattelin aina jokaista sanomistani ja tekemistäni juuri tuolta kantilta - kunnes lopulta tajusin kuinka älytön ja typerä se tyyli on. Siinä tekee vain hallaa itselleen, eikä kukaan loppujen lopuksi edes huomioi sitä mitä sanot ja mitä teet. Kunhan nyt et mitään loukkauksia latele tai muuta typerää tee.

Tämä on vaikea juttu. Jos on hyvä olo, niin silloin voi helpostikin olla miettimättä mitä muut ajattelee. Mutta sitten kun on se synkempi vaihe ja on henkisesti heikommissa kantimissa, niin niitä miettii väkisinkin.

Mukavaa kesnäalkua sinullekin! Toivottavasti opiskelumurheet helpottavat.

Hei Vermillion!

Vermillion kirjoitti 22.5.2015 18:56

Noh, tämmöinen aika jumittunut elämäntilanne minulla on edelleen. Opinnot ovat olleet lopputyötä vaille valmiit jo kauan, mutta en vain saa hommia pakettiin.

Minulla itselläni on toimeenpanevana voimana toiminut aina pelko. Saan ns. pakollisia asioita tehtyä, koska pelko siitä mitä muuten tapahtuisi on niin suuri. Se on kyllä aika stressaava ja kuluttava motivaattori, mutta ilman sitä olisin myös ollut opiskelujeni kanssa vaikeuksissa. Haluaisin kyllä vähän terveemmän tavan motivoitua. Haluaisin tehdä jotain siksi, että se on innostavaa ja mielenkiintoista. Minä olen myös ollut jumissa jo monta vuotta. Tuntuu, että kaikki muut menevät elämässään eteenpäin ja jättävät minut jälkeensä. Itse seuraan vain jatkuvasti sivusta kun muut elävät.

Vermillion kirjoitti 22.5.2015 18:56

On kuitenkin joitain asioita, joista olen kiinnostunut ja joista saan iloa ja voimia, kuten musiikki, lukeminen, elokuvat, luonnossa liikkuminen, kuntosalilla käynti. Nuo ovat kuitenkin kaikki sellaisia asioita, joita harrastan enimmäkseen yksin, ja se tuo niihinkin vähän ikävän sävyn. Harrastuskavereita kaipaisin ja parisuhdetta myös, mutta kun niiden löytyminen ei vain tunnu onnistuvan.

Tutulta kuullostaa. Kun kaiken tekee aina yksin, niin siitä katoaa jotain. Toisaalta pystyy ihan nauttimaankin vaikka luonnossa liikkumisesta, mutta toisaalta mukana on myös sellainen tukahtunut ja tyhjä olo. Merkityksettömyys. Jaettu ilo olisi kaksinkertainen ilo. Hyvä kuitenkin, että on kiinnostuksen kohteita!

Mutta koitetaan pärjäillä kun ei muuta voida. Hyvää alkukesää sinulle!

"If you don't fit in, then you're probably doing the right thing"

Tässä olen aina ollut mestari.
En ole koskaan sopinut mihinkään kanalaumaan tai kuppikuntiin.

Heippa LonelyWolf ja muut itsensä yksinäiseksi kokevat / kokeneet! Miten jakselette?

Yksinäisyyteen on yllättävän helppo pudota. Ensin tuntuu että jossain määrin onkin kavereita, mutta sitten kun käykin joku kriisi tms, saattaa se koko turvallinen piiri huveta. Musta tuntuu että mulle on vähän käynyt niin.

Muutenkin olen sellaisessa elämäntilanteessa, että olen täysin kyllästynyt entiseen ja haluan aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Ajattelen, että etsisin aitoja ihmisiä ja ystäviä, jos vain onnistuisin. Miten te ratkoitte kirjoittamisenne jälkeen tilanteita? Löytyikö hyviä keinoja?

Jaksamisia kaikille! <3