Hei lonely wolf!
Minä olen aloittamassa vapaaehtoistyön, luuletko että sinullekin sopisi vierailla omaan tahtiin jonkunyksinäisenvanhuksen luona. Sitten kerran kuussa on vapaaehtoisten kokoontuminen jolloin näkee muita vapaaehtoisia ja voi vaihtaakokemuksia. Olen kerran ollut kokoontumisessa. kävimme ensin taidemuseossa ja sitten oli kakkukahvit. Otin rauhoittavaa niin meni hyvin. Oman mummuni saan 26. päivä.

LonelyWolf kirjoitti 14.5.2015 1:36

MTV.doc: Yksinäisyyden yllättämät

Itkin kun katsoin tämän dokumentin.
Osuu niin lähelle.

http://www.katsomo.fi/#!/jakso/465750?toista

"Mikään ihmistä ei pahemmin nakerra kuin yksinäisyys"
- Jonne Aaron

Jos ei ole omaa perhettä, niin sitä on kyllä hyvin yksin.

Minä katsoin tuosta ohjelmasta puolet ja olihan siinä koskettavuutta mutta ihan kaikkia en siitä allekirjoittaisi. Yksinäisyyttä ja sen ongelmia liioitellaan nykyisin paljon siis liikaa ja monet yksin eläjät ovat vasta huomanneet että heillähän on ongelma.

Itse olen yksinäinen ja tunnen lisäksi pari seniori-ikäistä yksin eläjää mutta mitään valitusvirttä en heiltä ole kuullut ja itsekin olen aika tyytyväinen tilanteeseeni. Paljon hankalampana itselleni olen pitänyt toimimattomat parisuhteeni tai muutamat ns. "hyvät ystävät", jotka ei vaivaudu mulle soittelemaan vaan mun on aina otettava heihin yhteyttä jos kaipaan puhekaveria.

Yksin elävällä on vapaus tehdä mitä haluaa ja tavata ketä haluaa ilman että joutuu miettimään onko se sopivaa. Kukaan ei odota yksinäiseltä mitään eikä yksinäisellä ole esteitä luvata jotakin. Täydellinen vapaus elää niin kuin haluaa. Monen parisuhteessa elävän suurin haave.

Ainoa asia mikä yksinäistä nakertaa on sairastelu kun täytyy tehdä samat arkiaskareet kuin terveenä vaikkei millään jaksaisi tai viitsisi mutta ihminen on sopeutuvainen ja siksi yksinäinen keksii keinot millä selvitä hankalista päivistä kun taas parisuhteessa odottaa passiivisena että toinen hoitaa.

Yksin eläminen ei ole ongelma vaan ympäristön paineet.

daleg55 kirjoitti 16.5.2015 10:4

Minä katsoin tuosta ohjelmasta puolet ja olihan siinä koskettavuutta mutta ihan kaikkia en siitä allekirjoittaisi. Yksinäisyyttä ja sen ongelmia liioitellaan nykyisin paljon siis liikaa ja monet yksin eläjät ovat vasta huomanneet että heillähän on ongelma.

Itse olen yksinäinen ja tunnen lisäksi pari seniori-ikäistä yksin eläjää mutta mitään valitusvirttä en heiltä ole kuullut ja itsekin olen aika tyytyväinen tilanteeseeni. Paljon hankalampana itselleni olen pitänyt toimimattomat parisuhteeni tai muutamat ns. "hyvät ystävät", jotka ei vaivaudu mulle soittelemaan vaan mun on aina otettava heihin yhteyttä jos kaipaan puhekaveria.

Yksin elävällä on vapaus tehdä mitä haluaa ja tavata ketä haluaa ilman että joutuu miettimään onko se sopivaa. Kukaan ei odota yksinäiseltä mitään eikä yksinäisellä ole esteitä luvata jotakin. Täydellinen vapaus elää niin kuin haluaa. Monen parisuhteessa elävän suurin haave.

Ainoa asia mikä yksinäistä nakertaa on sairastelu kun täytyy tehdä samat arkiaskareet kuin terveenä vaikkei millään jaksaisi tai viitsisi mutta ihminen on sopeutuvainen ja siksi yksinäinen keksii keinot millä selvitä hankalista päivistä kun taas parisuhteessa odottaa passiivisena että toinen hoitaa.

Yksin eläminen ei ole ongelma vaan ympäristön paineet.

Lainaan aloittajaa:
"Jos joskus yrittää puhua ja saakin osakseen vain vähättelyä, niin se vasta pahalta tuntuukin.
Vähättely on yhtä tökeröä kuin jos joku rikas nauraisi köyhälle, että mitä siinä surkuttelet."

Itsekin katsoin tuon ohjelman ja pystyin kyllä samastumaan useiden henkilöiden tunteisiin. Vaikka en ole sataprosenttisen yksinäinen, niin yksinäisyyden tunne kyllä vaivaa päivittäin. Pelottaa ajatella, että se ei ehkä lopukaan koskaan. Olen joskus miettinyt tuota vapaaehtoistyötä jonkinlaiseksi ratkaisuksi ongelmaan, mutta alan heti epäillä, että ei minusta kuitenkaan olen sellaiseen, että olen vääränlainen ihminen siihenkin.

Minusta tänne tukinettiin on leviämässä kummallinen ajatus siitä, että vapaaehtoistyö olisi ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.
Itse teen vapaaehtoistyötä noin pari kuukautta vuodessa ja sen jälkeen tarvinkin siihen taukoa.
Enkä koskaan edes yritä vapaaehtoistyötä, jos en ole henkisesti ja fyysisesti täysin kunnossa.

Jotenkin väheksyttävää niitä vapaaehtoistyön tarvitsijoita kohtaan, kun otetaan esiin vapaaehtoistyö, kun itse on henkisesti rapakunnossa.
Vapaaehtoistyö ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan.

Desper kirjoitti 16.5.2015 14:46

daleg55 kirjoitti 16.5.2015 10:4

Itse olen yksinäinen ja tunnen lisäksi pari seniori-ikäistä yksin eläjää mutta mitään valitusvirttä en heiltä ole kuullut ja itsekin olen aika tyytyväinen tilanteeseeni. Paljon hankalampana itselleni olen pitänyt toimimattomat parisuhteeni tai muutamat ns. "hyvät ystävät", jotka ei vaivaudu mulle soittelemaan vaan mun on aina otettava heihin yhteyttä jos kaipaan puhekaveria.

Yksin elävällä on vapaus tehdä mitä haluaa ja tavata ketä haluaa ilman että joutuu miettimään onko se sopivaa.

Yksin eläminen ei ole ongelma vaan ympäristön paineet.

Lainaan aloittajaa:
"Jos joskus yrittää puhua ja saakin osakseen vain vähättelyä, niin se vasta pahalta tuntuukin.
Vähättely on yhtä tökeröä kuin jos joku rikas nauraisi köyhälle, että mitä siinä surkuttelet."

Ainakaan tarkoituksenani ei ollut vähätellä toisten ongelmia vaan tuoda esiin asia josta täällä vaietaan visusti.

Kerroin siis oman näkemykseni siitä miten yksinäisyys voi olla myös voimavara ihmiselle joka on kadottanut käsityksen siitä että itsekin voi asioille tehdä jotain eikä vain odottaa että joku toinen tekee sen puolesta. Nykyihmisellehän ei kelpaa enää mikään, aina on jostain puutetta, mihinkään ei olla tyytyväisiä.

maanvaiva kirjoitti 17.5.2015 9:49
---
Jotenkin väheksyttävää niitä vapaaehtoistyön tarvitsijoita kohtaan, kun otetaan esiin vapaaehtoistyö, kun itse on henkisesti rapakunnossa.
Vapaaehtoistyö ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan.

Ei kai siinä mitään pahaa ole, jos joku yksinäinen vanhus tuottaa iloa ihmiselle, joka käy häntä katsomassa, että tämä vanhuskin on jollekulle tärkeä?

Eipä siinä olekaan mitään huonoja puolia, jos mt-ongelmainen on rehellinen sille vanhukselle ja kertoo, että tulee, jos jaksaa tai että illalla söin ylmääräisen annoksen lääkkeitä, joten voin olla vähän huteranolonen tai, että jouduin ottamaan ahdistuksenlääkkeen ennen tuloa.
Jos ihminen pääasiassa ajattelee itsensä tappamista, tuskin siihen soppaan enää kannattaa jotain ulkopuolista ihmistä sotkea.

Yksinäiset vanhukset ovat juuri sellainen kohde joita pitäisi suojella tämmöiseltä "lähen hyväntekeväisyystyöhön, kun en muuta jaksa tehdä"-ajattelulta.

Se pikkutyttö tuossa dokumentissa oli ulkonäköä myöten kuin minä n. 30-vuotta sitten. Tuossa iässä koettu ulkopuolisuus jättää aika syvät jäljet, jotka aikuisena aktivoituu pienestäkin muistutuksesta. Ainakin jos niitä korvaaviakaan kokemuksia ei ole myöhemmin syntynyt (olettaisin että tällä palstalla ei tarvitse tätä selitellä, vaan varmaan moni asian ymmärtää). Minä olen ollut yksinäinen pikkulapsesta saakka. Se ei siis ole mikään aikuisiällä tehty yhtäkkinen "havainto". Koulu- ja opiskeluaikoina minulla ei ollut ketään kavereita. Vasta myöhemmin sain pitkän ajan kuluessa muutaman kaverin, joita satunnaisesti näen (harvoin tosin sillä heillä on omat perhekiireensä).

En tietenkään halua huonoja ihmissuhteita tai mitä tahansa seuraa. Yksinäisyyttä pahempi asia olisi vaikka elää väkivaltaisessa suhteessa. Eniten kaipaan kokemusta tulla nähdyksi. Olisi joku joka oikeasti tuntisi minut ja jota kiinnostaisi tietää, jos minulle sattuu jotain (pahaa tai hyvää). Ja vastaavasti tämä joku pitäisi tärkeänä kertoa minulle omista tärkeistä asioistaan. Useimpiin ihmisiin on kuitenkin ohjelmoitu tarve olla yhteydessä muihin samanhenkisiin ihmisiin.

En ole koskaan seurustellut enkä kokenut millaista on olla rakastettu. Eikö sen pitäisi olla yksi elämän tärkeimmistä ellei tärkein kokemus? Rakkauden siis. En ymmärrä, jos joku ei ymmärrä, että tuntuu pahalta kun sitä ei ole omalle kohdalle osunut. Se on erittäin arka asia. Arvottomuuden tunnetta ei helpota se, että on yksin muutenkin suurimman osan aikaa.

Kerran erehdyin kuuntelemaan netistä jonkun "deittailu" -asiantuntijan juttuja ja hän sanoi jotenkin niin, että "lukuisia entisiä suhteita paljon hälyyttävämpänä asiana pitäisin sitä, jos ei ole yhtäkään pitkää suhdetta takana ja on jo kolmenkymmenen". Lopetin tämän mieltäylentävän luennon kuuntelun siihen. Jos siis joku kiinnostava mies jostain löytyisikin, niin juoksisiko hän karkuun kun kuulisi, etten ole ennen ollut parisuhteessa?

Vapaudessa on hyvät puolensa, mutta pitemmänpäälle alkaa tuntua aika tyhjältä. Kun tarpeeksi monta päivää on ilman, että voi kunnolla keskustella kenenkään kanssa, niin alkaa tuntua että pää hajoaa ja seinät kaatuu päälle.

daleg55, olet oikeassa siinä, että ympäristöstä tulee paineita, jotka entisestään lisäävät pahaa oloa. Sitä haluaisi kuitenkin tuntea olevansa hyväksytty ja ns. normaali, mutta tässä yhteiskunnassa normaalia tuntuvat olevan vain perheet ja pariskunnat. Yksinäisyyttä joutuu paljon selittelemään. Aiheuttaa paljon yleistä kummeksuntaa ja ylenkatsetta, jos erehtyy jossain tilanteessa kertomaan olleensa yksin vaikka reissussa lomalla. Se kiukuttaa. Jossain tynnyrissäkö sitä pitäisi lomansa viettää jos ei ole seuraa? Ainakaan ei saisi yksin näyttäytyä missään ihmisten ilmoilla, kun silloin voi joku puolituttu kävellä vastaan ja ensimmäisenä ihmetellä, että höh mitä sä täällä yksin teet. Ja taas pitäisi selitellä. Ottaa päähän, että pitää selitellä oikeuttaan olla yksin olemassa jossain paikassa. Ja sitten palaa taas mieleen kaikki ne ikävät tuntemukset kun seisoskeli kouluaikoina kaikki välitunnit yksin ja seurasi sivusta, miten kaikilla muilla on kivaa keskenään. Ihan kuin olisi siellä välitunnilla vieläkin.

Minulla on kyllä hetkiä, jolloin yksin on ihan hyvä olla. Ne ovat jotain ihan pieniä asioita kuten kävelylenkki metsässä, aamukahvi parvekkeella kaikessa rauhassa jne. Kesällä pystyisin nauttimaan vaikka rannallaolosta yksin, jos siellä rannalla ei olisi ketään muita ihmisiä muistutuksena siitä että vain minä olen siellä yksin. Näihinkin hetkiin on kuitenkin alkanut entistä voimakkaammin puskea se epämääräinen pahanolon tunne siitä, että todennäköisyys, että tulen elämään koko ikäni yksin ilman parisuhdetta, kasvaa koko ajan.

arka kirjoitti 14.5.2015 16:16

Minä olen aloittamassa vapaaehtoistyön, luuletko että sinullekin sopisi vierailla omaan tahtiin jonkunyksinäisenvanhuksen luona.
Oman mummuni saan 26. päivä.

Arka, hienoa, jos sinulle on vapaaehtoistyöstä iloa ja apua ja jaksat sitä tehdä. Itse en koe sitä omaksi jutukseni. En osaisi jutella kenellekään vanhukselle niitä näitä. Kokisin sen vain stressaavana.

maanvaiva kirjoitti 17.5.2015 9:49

Minusta tänne tukinettiin on leviämässä kummallinen ajatus siitä, että vapaaehtoistyö olisi ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.
Jotenkin väheksyttävää niitä vapaaehtoistyön tarvitsijoita kohtaan, kun otetaan esiin vapaaehtoistyö, kun itse on henkisesti rapakunnossa.
Vapaaehtoistyö ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan.

Se tuntuu vähän väheksyvältä myös niitä kohtaa, jotka voivat henkisesti huonosti.
En nyt osaa tähän hätään avata ajatustani tarkemmin.
Yksinäisiä neuvotaan myös harrastamaan ja olemaan aktiivisia. No ihan tosi. Kukaan yksinäinen ei varmaan ole näitä vielä kokeillutkaan!
Luulisin, että jokainen kuitenkin yrittää itse auttaa itseään juuri sen verran kuin omilla resursseilla on mahdollista.

Vermillion kirjoitti 16.5.2015 21:59

Vaikka en ole sataprosenttisen yksinäinen, niin yksinäisyyden tunne kyllä vaivaa päivittäin. Pelottaa ajatella, että se ei ehkä lopukaan koskaan.

Vermillion, juuri näin, se tunne kummittelee aina taustalla ja kasvaa pahimpina hetkinä pakokauhuksi.

LonelyWolf kirjoitti 17.5.2015 21:25

maanvaiva kirjoitti 17.5.2015 9:49

Minusta tänne tukinettiin on leviämässä kummallinen ajatus siitä, että vapaaehtoistyö olisi ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.
Jotenkin väheksyttävää niitä vapaaehtoistyön tarvitsijoita kohtaan, kun otetaan esiin vapaaehtoistyö, kun itse on henkisesti rapakunnossa.
Vapaaehtoistyö ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan.

Se tuntuu vähän väheksyvältä myös niitä kohtaa, jotka voivat henkisesti huonosti.
En nyt osaa tähän hätään avata ajatustani tarkemmin.

Ehkei tunnut niin väheksyvältä kirjoitukseni, jos kerron ettei minua edes hyväksytä fyysisen sairauden vuoksi ystäväksi jollekin mummolle.
Tai siis mikään järjestö ei hyväksy, voin olla jonkun mummon ystävä mutta en virallisesti.
Olisi mummolle liian riskialtista lähteä kävelylle munlaisen kanssa.

maanvaiva kirjoitti 17.5.2015 21:57

Ehkei tunnut niin väheksyvältä kirjoitukseni, jos kerron ettei minua edes hyväksytä fyysisen sairauden vuoksi ystäväksi jollekin mummolle.

En tarkoittanut, että sinun kirjoituksesi olisi kuullostanut väheksyvältä.
Tarkoitin, että jos ehdotetaan henkisesti lopussa olevalle ihmiselle, että tee vapaaehtoistyötä, niin silloin väheksytään sitä missä jamassa tämä henkilö oikesti on.
Ihan kuin hän olisi itsekäs valittaessaan vain omasta olostaan.
En tiedä, ehkä menee vähän mutkalle mun ajattelu.

Vapaaehtoistyö on erittäin hyvä vaihtoehto silloin, kun haluaa elämäänsä mielekästä sisältöä. Kannattaa muistaa, että kaikki vapaaehtoistyö ei suinkaan ole heikommassa asemassa olevien auttamista, joka vaatii henkisiä voimavaroja. Itse olen löytänyt uusia ystäviä nimenomaan vapaaehtoistyön kautta liittyessäni erästä tapahtumaa järjestävään yhdistykseen. Uudet ystävät olivat siis näitä vapaaehtoisia. Ja onhan myös SPR, Martat, Mannerheimin lastensuojeluliitto, Suomen eläinsuojeluyhdistys ja muut isot järjestöt, joissa tarvitaan monenlaista osaamista ja kaikille riittää varmasti hommaa.

Kiitos LonelyWolf selvityksestäsi, me puhumme siis aivan samasta asiasta.

Minä siis teen vapaaehtoistyötä aina, kun olen siinä kunnossa, kun siihen kykenen. Olen kyllä silloin siinä kunnossa, että kykenen tekemään palkallista työtäkin.
Minusta kaiken kaikkiaan vapaaehtoistyö on ylimainostettu juttu ja usein sillä saadaan ihminen syyllistämään itseään. Kun olisi monenlaisia järjestöjä joihin voisi vaan muka mennä ja alkaa tekemään kaikenlaisia hommia joita on mielinmäärin tarjolla. Paskat ole, ehkä suurissa kaupungeissa voi olla.

Esim. SPR ei huoli minua mihinkään, koska saan epilepsia kohtauksia.
Marttojen kerhoon minulla olisi matkaa noin sata kilometriä yhteen suuntaan jne. Olin jo päässyt mukaan ulkomaalaiseen vapaaehtoistyöporukkaa mutta suuren leikkauksen takia senkin jouduin perumaan.
Jotensakin voin sanoa, että olen kurkkuani myöten täynnä vapaaehtoistyö hössytystä.
Se ei ratkaise mitään ongelmaa eikä yksinäisyyttäkään. Jos on vaikka yhden päivän viikossa vapaaehtoistyössä, on kuitenkin vielä kuusi päivää yksinäinen. Sieltä voi löytää ystäviä, voi niitä vaikka taivaasta tippua samalla ajattelutavalla.

Ei vapaaehtoistyö tietenkään ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin, mutta jos on kiinnostusta ja mahdollisuus liittyä johonkin järjestöön, niin siitä voi saada iloa elämäänsä. Muutettuani toiselle paikkakunnalle olin hyvin pitkään yksinäinen, ja järjestötoiminnan kautta sain ns. oikeita ystäviä, joita tapaan edelleen ihan muun kuin tuon talkoohomman merkeissä. Mutta jos itsellä on voimat vähissä tai terveys reistailee, niin onhan se ymmärrettävää, että harrastusten lisääminen ei välttämättä ole hyväksi. Mutta siis, vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, vapaaehtoistyö on yksi vaihtoehto. Aurinkoista päivää kaikille! 🙂

maanvaiva kirjoitti 17.5.2015 16:1

Eipä siinä olekaan mitään huonoja puolia, jos mt-ongelmainen on rehellinen sille vanhukselle ja kertoo, että tulee, jos jaksaa tai että illalla söin ylmääräisen annoksen lääkkeitä, joten voin olla vähän huteranolonen tai, että jouduin ottamaan ahdistuksenlääkkeen ennen tuloa.
Jos ihminen pääasiassa ajattelee itsensä tappamista, tuskin siihen soppaan enää kannattaa jotain ulkopuolista ihmistä sotkea.

Yksinäiset vanhukset ovat juuri sellainen kohde joita pitäisi suojella tämmöiseltä "lähen hyväntekeväisyystyöhön, kun en muuta jaksa tehdä"-ajattelulta.

Aika ilkeää puhetta sille nimimerkille, joka vapaaehtoistyön täällä toi esille. Eiköhän voida luottaa siihen, että ihmiset, jotka ovat hyväksyneet hänet vanhuksen luona kävijäksi, ovat pystyneet arvioimaan asian. Kyllä hänellä on oikeus iloita asiasta.