Se pikkutyttö tuossa dokumentissa oli ulkonäköä myöten kuin minä n. 30-vuotta sitten. Tuossa iässä koettu ulkopuolisuus jättää aika syvät jäljet, jotka aikuisena aktivoituu pienestäkin muistutuksesta. Ainakin jos niitä korvaaviakaan kokemuksia ei ole myöhemmin syntynyt (olettaisin että tällä palstalla ei tarvitse tätä selitellä, vaan varmaan moni asian ymmärtää). Minä olen ollut yksinäinen pikkulapsesta saakka. Se ei siis ole mikään aikuisiällä tehty yhtäkkinen "havainto". Koulu- ja opiskeluaikoina minulla ei ollut ketään kavereita. Vasta myöhemmin sain pitkän ajan kuluessa muutaman kaverin, joita satunnaisesti näen (harvoin tosin sillä heillä on omat perhekiireensä).
En tietenkään halua huonoja ihmissuhteita tai mitä tahansa seuraa. Yksinäisyyttä pahempi asia olisi vaikka elää väkivaltaisessa suhteessa. Eniten kaipaan kokemusta tulla nähdyksi. Olisi joku joka oikeasti tuntisi minut ja jota kiinnostaisi tietää, jos minulle sattuu jotain (pahaa tai hyvää). Ja vastaavasti tämä joku pitäisi tärkeänä kertoa minulle omista tärkeistä asioistaan. Useimpiin ihmisiin on kuitenkin ohjelmoitu tarve olla yhteydessä muihin samanhenkisiin ihmisiin.
En ole koskaan seurustellut enkä kokenut millaista on olla rakastettu. Eikö sen pitäisi olla yksi elämän tärkeimmistä ellei tärkein kokemus? Rakkauden siis. En ymmärrä, jos joku ei ymmärrä, että tuntuu pahalta kun sitä ei ole omalle kohdalle osunut. Se on erittäin arka asia. Arvottomuuden tunnetta ei helpota se, että on yksin muutenkin suurimman osan aikaa.
Kerran erehdyin kuuntelemaan netistä jonkun "deittailu" -asiantuntijan juttuja ja hän sanoi jotenkin niin, että "lukuisia entisiä suhteita paljon hälyyttävämpänä asiana pitäisin sitä, jos ei ole yhtäkään pitkää suhdetta takana ja on jo kolmenkymmenen". Lopetin tämän mieltäylentävän luennon kuuntelun siihen. Jos siis joku kiinnostava mies jostain löytyisikin, niin juoksisiko hän karkuun kun kuulisi, etten ole ennen ollut parisuhteessa?
Vapaudessa on hyvät puolensa, mutta pitemmänpäälle alkaa tuntua aika tyhjältä. Kun tarpeeksi monta päivää on ilman, että voi kunnolla keskustella kenenkään kanssa, niin alkaa tuntua että pää hajoaa ja seinät kaatuu päälle.
daleg55, olet oikeassa siinä, että ympäristöstä tulee paineita, jotka entisestään lisäävät pahaa oloa. Sitä haluaisi kuitenkin tuntea olevansa hyväksytty ja ns. normaali, mutta tässä yhteiskunnassa normaalia tuntuvat olevan vain perheet ja pariskunnat. Yksinäisyyttä joutuu paljon selittelemään. Aiheuttaa paljon yleistä kummeksuntaa ja ylenkatsetta, jos erehtyy jossain tilanteessa kertomaan olleensa yksin vaikka reissussa lomalla. Se kiukuttaa. Jossain tynnyrissäkö sitä pitäisi lomansa viettää jos ei ole seuraa? Ainakaan ei saisi yksin näyttäytyä missään ihmisten ilmoilla, kun silloin voi joku puolituttu kävellä vastaan ja ensimmäisenä ihmetellä, että höh mitä sä täällä yksin teet. Ja taas pitäisi selitellä. Ottaa päähän, että pitää selitellä oikeuttaan olla yksin olemassa jossain paikassa. Ja sitten palaa taas mieleen kaikki ne ikävät tuntemukset kun seisoskeli kouluaikoina kaikki välitunnit yksin ja seurasi sivusta, miten kaikilla muilla on kivaa keskenään. Ihan kuin olisi siellä välitunnilla vieläkin.
Minulla on kyllä hetkiä, jolloin yksin on ihan hyvä olla. Ne ovat jotain ihan pieniä asioita kuten kävelylenkki metsässä, aamukahvi parvekkeella kaikessa rauhassa jne. Kesällä pystyisin nauttimaan vaikka rannallaolosta yksin, jos siellä rannalla ei olisi ketään muita ihmisiä muistutuksena siitä että vain minä olen siellä yksin. Näihinkin hetkiin on kuitenkin alkanut entistä voimakkaammin puskea se epämääräinen pahanolon tunne siitä, että todennäköisyys, että tulen elämään koko ikäni yksin ilman parisuhdetta, kasvaa koko ajan.
arka kirjoitti 14.5.2015 16:16
Minä olen aloittamassa vapaaehtoistyön, luuletko että sinullekin sopisi vierailla omaan tahtiin jonkunyksinäisenvanhuksen luona.
Oman mummuni saan 26. päivä.
Arka, hienoa, jos sinulle on vapaaehtoistyöstä iloa ja apua ja jaksat sitä tehdä. Itse en koe sitä omaksi jutukseni. En osaisi jutella kenellekään vanhukselle niitä näitä. Kokisin sen vain stressaavana.
maanvaiva kirjoitti 17.5.2015 9:49
Minusta tänne tukinettiin on leviämässä kummallinen ajatus siitä, että vapaaehtoistyö olisi ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.
Jotenkin väheksyttävää niitä vapaaehtoistyön tarvitsijoita kohtaan, kun otetaan esiin vapaaehtoistyö, kun itse on henkisesti rapakunnossa.
Vapaaehtoistyö ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan.
Se tuntuu vähän väheksyvältä myös niitä kohtaa, jotka voivat henkisesti huonosti.
En nyt osaa tähän hätään avata ajatustani tarkemmin.
Yksinäisiä neuvotaan myös harrastamaan ja olemaan aktiivisia. No ihan tosi. Kukaan yksinäinen ei varmaan ole näitä vielä kokeillutkaan!
Luulisin, että jokainen kuitenkin yrittää itse auttaa itseään juuri sen verran kuin omilla resursseilla on mahdollista.
Vermillion kirjoitti 16.5.2015 21:59
Vaikka en ole sataprosenttisen yksinäinen, niin yksinäisyyden tunne kyllä vaivaa päivittäin. Pelottaa ajatella, että se ei ehkä lopukaan koskaan.
Vermillion, juuri näin, se tunne kummittelee aina taustalla ja kasvaa pahimpina hetkinä pakokauhuksi.