Toissa viikonlopulla minä ahdistuin enkä ole sen jälkeen saanut kovin hyvin nukuttuakaan. Hakeuduin psykiatriseen päivystykseen ja Olin tuolloin sellasessa pidennetyssä valvonnassa osastolla yhden yön. Osasto oli hyvin levoton, joten päädyin itse siihen tulokseen, että lähden kotiin. Aamulla lääkäri kotiutti minut, ja määräsi mulle Ketipinoria ja melatoniinia uniongelmaan, mutta en saa nukutuksi vaikka olen ottanut 3 Ketipinoria . Heräilen usein ja olen väsynyt pitkälle seur. päivään. Oxaminia joudun käyttämään päivisin ahdistukseen. He eivät voineet järjestää mulle paikkaa rauhallisemmalta osastolta☹️
Olen edelleen tosi ahdistunut. Pahinta on se, että kaupassa käynnit ja muutenkin kodin ulkopuolelle meno ahdistavat aivan hirveästi. Pahinta on myös, etten ole nyt näinä viikkoina pystynyt matkustamaan bussilla. Mä elän yksin, niin hukassahan mä olen jos en kykene menemään kauppaan hakeen ruokaa tai esim. menemään enää bussilla mt-yhdistyksen toimintaan tai psykoterapiaan (sinne on n.20km sivu, pyörällä en jaksa sinne mennä). Mulla tuli ero exän kans tammikuussa, huhtikuussa oli nyt leikkaus, joka ei täysin onnistunut, joudun uudelleen operoitavaksi ja sitten psykoterapia ei kohdallani tunnu toimivan, olen päättänyt lopettaa . Tai yritetään me nyt vielä terapeutin kans selvitellä tätä asiaa, mikäli mä nyt pystyn menemään sen vastaanotolle, kun sinnekin pitäis bussilla mennä. Kai nuo edellä kertomani asiat ajoi minut tähän ”romahdukseen”. Miten elämä voi ajautua näin umpikujaan. Yksinäisyyteen. Ahdinkoon.
Mulla ei ole ketään tuttuja täälä, en ole onnistunut luomaan ihmissuhteita tai ns. tukiverkkoa ympärilleni, juuri tuon sosiaalisten tilanteiden pelkojen vuoksi. Lisäksi uniongelmakin on verottanut voimia joten en ole siis pystynyt/jaksanut kovin aktiivisesti osallistua kodin ulkopuoliseen toimintaan, edes mt-yhdistystenkään toimintoihin. Sukulaisista ainoastaan veljeeni olen silloin tällöin yhteydessä, ja hänkin asuu 170km päässä, joten ei hänestäkään ole minulle nyt apua. Mistä minulle apu/tuki nyt hädän hetkellä.
Miten saan takaisin edes sen vähäisen itseluottamukseni, järin suuri se ei ollut ennen tätäkään.
Tiedän, että ei kai tuohon bussilla matkustamiseen auta kuin ”siedätys” eli että menen vaan bussiin ahdistuksesta ja paniikista huolimatta , edes muutaman pysäkin välin. On vaan niin epätoivoinen olo. Mulla on mielialalääke, jonka pitäisi myös auttaa myös paniikin ja sos.tilanteiden pelkoon. Mutta nyt tuntuu, ettei sekään auta.
Kertokaa te kokemuksianne ja mahdollisia keinoja miten tästä eteenpäin ja toivon, että rukoilkaa puolestani. Itse en enää jaksa.