lumivalko kirjoitti 21.4.2011 21:52

Olen masentunut kahden alle kouluikäisen lapsen äiti ja olen paljon pohtinut viime aikoina, että mitä voin tehdä kun en pysty hoitamaan ja huolehtimaan lapsistani? Mieheni hoitaa tällä hetkellä lähes kaikki kotihommat ja lapset yksin. Minä en jaksa. Koko ajan ahdistaa ja itkettää. Tunnen hirveää syyllisyyttä kun olen näin huono vaimo ja äiti. Pitääkö mun lähteä kokonaan täältä kotoa pois vai mitä voimme tehdä. Tämä ei ole reilua miehelleni eikä lapsillekaan. Lääkitys minulla on, joka pitää pahimmat raivokohtaukset pois, mutta energiaa en niistä saa. Olen ollut kuntoutuksessa, masennusryhmissä ja terapiassa. Tälläkin hetkellä olen, mutta kun ei niistäkään tunnu olevan apua. Olen vain taakaksi lähimmäisilleni. Mitä tehdä? Tuntuu, että olen täydellisessä umpikujassa.

Hei!

Kirjoituksesi kolahti aika syvälle... Elämäntilanteesi kuulostaa niin tutulta - sellaiseselta jossa olin itsekin kovin pitkään. Ole itsellesi armollinen - sinä selviät kyllä. Lepää kun se on mahdollista, ota lapset kainaloon, halaa heitä ja muista että heille juuri sinä olet maailman paras ja ainoa äiti. Hemmottele joskus itseäsi, olet ansainnut sen. Ja vaikeimpina hetkinä, taistele, pyydä apua. Ympärilläsi on ihmisiä jotka uskovat sinun selviävän.. vaikkei siltä aina tuntuisikaan..

Tie on pitkä ja kivinen - mutta opettavainen. Päivä ja hetki kerrallaan <3 Sinä selviät kyllä!

Hei lumivalko, paljon voimia tilanteeseesi!

Täällä tukinetissä voit kirjoittaa omalle tukihenkilölle, Net-Tuki osiossa tai Net-Tuki Livessä voi olla nimettömänä yhteydessä johonkin tukihenkilöön täällä, jutella ihan reaaliajassa kirjottamalla.
Sitten on nää avoimet ryhmät ja oli hyvä kun kirjotit🙂👍
Mä olen saanut ihan hirveesti vertaistukea ja apua tämän kautta.

Tiedän omakohtaisestakokemuksesta miltä masennus tuntuu. Se ei ole helppoa. Itsellä meni 4 vuotta siitä toipumiseen, mulla oli vaikea-asteinen masennus, itsellä ei ole lapsia.
Toivottavasti sun mies ymmärtää miltä susta tuntuu ja mikä tilanne sinulla on. On surullista kun tunnet itsesi huonoksi äidiksi ja vaimoksi. Mutta voin kuvitella,että itekin varmaan tuntisin ihan samaa samassa tilanteessa.
Ootko käyny missään terapiassa? Ite sain apua sieltäkin.
Opiskelen lähihoitajaksi ja haluisin sanoa, että sun on mahdollista hakea myös kotiapua.
Miehesikin saisi levähtää välillä. Kotiapua voi saada sosiaalitoimen kautta, kannattaa miettiä sitäkin.

Voimia ihan hirveesti sulle 🌻🙂🌻

voisitkohan ottaa jotakin kautta yhteyttä lääkäriisi ja miettiä esim. lyhyen osastojakson järjestämistä? tuolla voisit huoletta olla tekemättä mitään, levätä ja kerätä voimia.

Voi miten tuttuja tuntoja. Tuntui surulliselta lukea niitä, kun on itse kokenut aivan saman. Minulla on ollut monta keskivaikeaa/vaikeaa masennusjaksoa ja syvimmällä ollessani olen ollut sairaalassa. Noissa tilanteissa kaikki vastuu arjen pyörimisestä on ollut miehelläni. Meillä on kouluikäiset lapset. Olen tuntenut olevani vain rasite ja riesa ja aiheutan vain huolta läheisilleni eikä minusta ole mitään hyötyä. Looginen johtopäätös on, että parempi olisi olla kuollut. Tämä ei tietenkään ole totta, vaikka se vahvasti siltä on tuntunutkin. Sairaalassa ollessani arvottomuuden tunne ei ollut niin voimakas kuin kotona, kun oli arjessa läsnä vaikkakin hyödyttömänä. Makasin paljon sohvalla ja kuopukseni tuli usein siinä syliini makailemaan. Yritin ajatella, että vaikka olen hyödytön, olen silti olemassa ja ainakin fyysisesti läsnä ja se on aina parempi kuin jos olisin kuollut.

Omassa toipumisessani suurin edistysaskel oli se, kun myönsin itselleni, että en olekaan totaalisen arvoton ja paska vaan että minulla on sairaus, joka uuvuttaa ja tekee minusta zombinkaltaisen. Tämä sairaus vaatii hoitoa sairaalassa / kotona ja hyvin pitkän toipumisajan. Toipuminen puolestaan edellyttää sitä, että lepää paljon ja tekee asioita vain serran, mihin voimat riittävät. Tekemiset voivat olla kotitöitä tai vain esim. kävelyä. Tekeminen voi olla hyvin pieneltä asialta tuntuva, mutta enempää ei voi masentuneelta vaatia. Minusta voisit puolisosi kanssa keskustella tästä ja vaikka sopia, minkä asian sinä otat vastuullesi. Vastuunkantaminen auttaa osaltaan arvottomuudentunteeseen. Pitää vain myöntää se, että enempää ei voi vaatia. Homma voi olla vaikka kuinka pieni, esim. roskien vienti, ei muuta.

Itse olen täältä saanut vertaistukea. Masennuksen mustan syöverin voi todella tietää vain sellainen, joka on itse kokenut saman. Neuvoja voi antaa kuka tahansa, mutta kukaan muu ei voi ymmärtää, kuinka invalidisoiva sairaus masennus on, jollei ole sitä itse kokenut.

Vaikka nyt tuntuisi siltä, että toivoa ei ole, eikä sinusta ole eläjäksi, niin jonain päivänä vain yhtäkkiä huomaa, että ei olekaan enää ihan niin paha olla ja toipuminen lähtee pienin askelin nytkähtelemään eteenpäin. Toivottavasti se päivä tulee kohdallasi pian! 🙂

-SEN MINÄKIN HALUAISIN TIETÄÄ????

-EN MÄ EDES OSAA KÄYTTÄÄ TÄTÄ!!

-JOS JOKU OSAA JA HALUAA NIIN VASTATKAA PIAN.

KIITOS MODERAATTORILLE

-Kiitos kauheesti!!!!!

Minusta vertaistuki on täällä se suurin apu. Vaikka en tietenkään toivo kenellekään samanlaista tuskaa ja ahdistusta niin silti on jotenkin helpottavaa, kun muilla on ollut samanlaisia tuntoja ja mietteitä. Ei tunnu niin yksinäiseltä. Masennus ja monenmoiset murheet ja kärsimykset kun helposti eristävät ihmisen muista. Ainakin minä, joka olen jo lapsesta saakka ollut masentunut, olen jotenkin aina kokenut olevani ulkopuolella. Tai että ihan kuin minun ja muun maailman välissä olisi jonkinlainen lasiseinä, josta kyllä näkee läpi, mutta lähelle tuleminen/meneminen ei onnistu. Ja nimimerkillä on helpompi sanoa suoraan asioita. Ainakin minulle on sitä vaikeampi puhua omista ahdistuksistani mitä läheisempi ihminen on kyseessä. Näin on ollut aina. Ja kirjoittaminen muutenkin helpottaa oloa monesti. Saa taakkaa pois harteilta ja monesti saa rohkaisevia vastauksiakin. Hyvä, että tällainenkin palsta on olemassa. 🙂

Kiitos repukka.
-Mä olen viime aikoina ollut niin hermona et jos ei joku heti onnistu päreet palaa heti ja paikat hajoo.

-Kun edes itse tietäisin ( tai tiedänhän mä,mutta nyt olen rauhallinen enkä halua käsitellä asiaa)
-Mä yritän saada mikä se oli? Oma tukeen.
-Kiitos vielä!!!

-Mä olen yrittänyt kirjoittaa,mut täällä ei ole ketään kotona.Ei ainakaan viestini tule näkyviin.

Nämä viestiketjut toimivat hieman viiveellä mutta viestit tulevat aikanaan kuiten esiin. Kärsivällisyyttä siis. Oletko jo saanut/ hakenut itsellesi tukihenkilöä täältä? Minulla sellainen on. Alku oli vaikeaa kun en oikein osannut asioistani kertoa mutta nyt on jo paljon helpompaa ja suhde tukihenkilöön on hyvä. Niin hyvä että voisin verrata sitä jopa jonkin asteiseen netti terapiaan. Hän tietää minusta liki kaiken ja pystyn olemaan hänelle rehellisempi tunteistani ja ajatuksistani kuin yhdellekkään toiselle ihmiselle koko elämäni aikana,
Toivon että saat täältä itsellesi tarvitsemaasi tukea.🙂

Lumivalko, mitä sinulle nyt kuuluu? Saat todellakin jaksaa vähän 😟. Minulla oli masennuksessa yksin vastuu kahdesta lapsesta. Heistä etenkin nuorempi alkoi inhota sitä, kun aina vaan halusin nukkua. Samainen lapsi sanoi 16-vuotiaana, että olen kasvattanut heidät todella hyvin. Lapset rakastavat vanhepiaan todella ihmeellisellä tavalla. - Sieltä 'unesta' (=masennuksesta) olen onneksi noussut ☺️, vaikkakin edelleenkin voin monella tavalla heikosti (ahdistusta ym.). -- Etsi tosiaan apua, mistä vaan voitte sitä saada ☺️. On kyllä kummallista kuinka vaikeaa meidän ns. hyvinvointiyhteiskunnassa on saada todellista konkreettista apua 😠. Meilläkin, kun en jaksanut siivota enkä tiskata, mielenterveyskeskuksen silloin tällöin käyvistä naisista toinen kerran kysyi: 'Mitä jos oletkin vain laiska?' Voit kuvitella, miltä se tuntui. Sain sitten yhdessä vaiheessa diakonin kautta SPR:n tukihenkilön (vanhan miehen) tekemään meille polttopuita, mutta hänkin vain yht'äkkiä päätti, ettemme tarvitse häntä enää (suht pienten lasteni kannalta se oli minusta ajattelematonta ja ikävää). Diakoniatyöntekijä itse joskus tiskasi meillä, samoin jotkut ystävät ja sukulaiset. Usein tiskejä oli pitkähkön tiskipöydän koko pituudella reilun 20 sentin korkeuteen. - Pääasiassa jaksamattomuuttani ei kyllä ymmärretty. Voin kertoa siitä joskus lisää, jos haluat. -- Olisi ilo lukea, oletko saanut apua ja tukea. Ymmärrän kyllä, jos et jaksa kirjoittaakaan. Itselle pitää edes itsen antaa lupa olla jaksamatta. Masennus ei ole turha vaan siihen on ihan pätevät ja oikeutetut syyt. Tiedätkö, mitä ne sinulla ovat?