Miten selviytyä itsetuhoisista ajatuksista?
Kysyisin, mitä kokemuksia teillä on itsetuhoisten ajatusten työstämisestä. Kun ahdistun voimakkaasti, itsetuhoiset ajatukset ikään kuin kaappavat mielen. Tavallisimmin kuvittelen viilteleväni itseäni, mutta joskus olen nähnyt myös teräviä veitsiä, jotka hyökkäävät kimppuuni ilmasta ja joita vastaan yritän taistella muuttamalla niitä kukiksi. Sanoista tekoihin on kuitenkin pitkä matka. En siis keski-ikäisenä naisena viiltele itseäni kuten monet nuoret tekevät, mutta jokin hirveä kiusaus minulla on kuitenkin tehdä niin.
Se on vähän samanlaista kun seksuaaliset mielikuvat. Ajatuksista tekoihin on aimo harppaus. Kuinkahan moni meistä on ajatuksissaan kuristanut vihamiestään kaulasta ja kuinka harva on todella tehnyt jotain pahaa kanssaihmiselleen, lyönyt tms. Silti koen, että nämä mielikuvat ovat paitsi hirvittävän tuskallisia, myös varmasti ihmiselle vahingollisia.
Olen tehnyt ihmissuhteissani sen virheen, että olen aika avoimesti puhunut näistä itsetuhoisista ajatuksistani ympärilläni oleville ihmisille, en tietenkään kaikille, mutta joillekin. Nyt olen saanut tietää, että he ovat todella kärsineet tästä, vaikka ovatkin yrittäneet auttaa. Ymmärrän, että se on virhe, hirveä virhe, koska lähimmäisilleen tai oikeastaan kenellekään ei pitäisi tuottaa tuskaa. Puhuminen on vain helpottanut oloani, mutta varmaan olisi ollut parempi puhua terapeutille kuin tavallisille ihmisille.
Ongelmana on se, että kenellekään terapeutille en pääse. Psykapolilla olen ollut ja sieltä olen saanut pakit. Ongelmiani ei pidetty riittävän akuutteina, koska olen kuitenkin työkykyinen ja -haluinen. Yksityiselle voisi päästäkin, mutta kuten toisessa viestiketjussani (Onneton rakkaus) olen jo kertonutkin, minulla on jo viiden vuoden supportiivinen terapia takana, enkä siis enää saa Kelan tukea. Mielenterveysongelmaisia on yksinkertaisesti liikaa Suomessa, kaikille ei riitä terapeutteja.
Nyt olen kuitenkin tehnyt sen päätöksen, että yritän olla ahdistamatta toisia näistä mielikuvista puhumalla. On yksinkertaisesti väärin kaataa omaa paskaansa toisten niskaan, koska aikuisen ihmisen tulisi kyetä käsittelemään vaikeat asiat itsensä tai vain jonkun sellaisen ihmisen seurassa, joka pystyy ottamaan tuskan vastaan ahdistumatta itse. Olen itse erittäin empaattinen ihminen, eläytyjä, jolla on nopeat ja herkät sielunliikkeet. Juuri tällaisille ihmisille toisen tuskan jakaminen on vaikeaa, koska vaarana on, että sekä auttaja että autettava vajoavat pohjamutiin.
En halua lisätä omilla puheillani saati teoillani ihmisten kärsimyksiä. Mutta mistä sitten löytyy kyllin vahvoja ihmisiä, joille näistä asioista voi puhua ilman että he ahdistuvat?
Pyrin ilmaisemaan tunteitani myös monin muin keinoin, joista kirjoittaminen on yksi parhaista.
Miten te muut, joilla on ollut itsetuhoisia ajatuksia, selviätte? Mitä keinoja käytätte? Onko kokemuksia, voiko näistä päästä kokonaan eroon? Tyypillisesti minulla nämä tunteet liittyvät torjutuksi tulemiseen, seksuaaliseen frustraatioon ja eroahdistukseen sekä näistä tunteista aiheutuviin epämiellyttäviin tyhjyyskokemuksiin. Yritän kyllä kirjoittaa niistäkin, mutta jos ahdistus pakkaa todella lujaa päälle, sanat pyrkivät katoamaan.
Käytän psyyken lääkkeitä (Sepram, Triptyl ja viime aikoina myös Oxamin) ja niistä on kyllä ollut apua. Lääkäri uusii reseptit minua näkemättä. Tänä kesänä työterveyslääkärin sijainen soitti työpaikalleni, omaan kännykkääni tosin, ja vaati saada tietää ennen reseptien uusimista, miksi näitä käytän. En tietenkään voinut työtoverieni ja pomoni kuullen kommentoida asiaa, mutta reseptit uusittiin ja se siitä sitten.
Alkoholia en käytä ollenkaan. Kapakat eivät kiinnosta yhtään, enemmänkin filosofiset kysymykset. Tämä kysymys kuuluu nyt kuitenkin selvästi psykologian alueeseen. Vastatkaa, rakkaat ihmiset, jos osaatte auttaa. Tämä Tukinet on muuten hieno verkosto, kiitos teille ylläpitäjille siitä!
Hei Etsijä!
Kirjoittamasi kuulostaa varsin tutulta... mulla on kans itsetuhoisia ajatuksia ja joskus olen vahingoittanutkin itseäni.Itsetuhoiset ajatukset liittyvät yleensä viiltelyyn tai parvekkeelta hyppäämiseen. Joskus olen tuntenut jonkinlaista mielihyvää itseni vahingoittamisesta tai sen ajattelemisesta. Se on jotain sellaista, että kun kestän fyysisen kivun,ajattelen kestäväni mitä vaan ja tunnen ettei mikään/kukaan voi satuttaa minua. Kuulostaa oudolta? Minunkin piti taistella että pääsisin terapiaan... vointini meni todella huonoksi ja olin täysin työkyvytön ennen kuin ongelmani otettiin vakavasti. En ole vieläkään palannut työelämään.
Terapeuttini kanssa puhuin aikoinaan itsetuhoisista ajatuksista. Hänen mielestään paras keino välttyä itsetuhoiselta käytökseltä ja ajatuksilta on puhuminen. Terapiassa puhutaan asioista pidemmän ajan takaa. Lisäksi on hyvä olla joku jolle puhuu silloin, kun terapeutti ei pysty vastaamaan puhelimeen jne..
Itse olen kokenut hyväksi puhua miehelleni ja ystävilleni. Tietysti on sellaisiakin kokemuksia, et joku ystävä ei sit kestäkään kuulemaansa. Kuitenkin pääosin hyviä kokemuksia puhumisesta. Välillä tulee vieläkin hetkiä, jolloin sulkeudun en osaa puhua kenellekään ja saatan tehdä itselleni jotain. Aina sellaisen tilanteen jälkeen yritän kuitenkin muistuttaa itseäni niistä puhumiseen liittyvistä hyvistä kokemuksista.
Ehkä sinunkin kannattaisi vielä yrittää jutella läheisillesi? Kertoisit heille, ettet halua pahoittaa heidän mieltään, tarviit vain tukea...oon huomannut, et joskus nuokin asiat on hyvä sanoa ääneen. Ja tietysti pitää myös muistaa kysyä miten kaverilla menee, jotta ystävyyden vuorovaikutus säilyy. On paljon helpompaa olla tukena, jos tietää itsekin saavansa tukea kun tarvitsee.
Tietysti aina voi soittaa vaikka kriisipuhelimeen tai seurakunnan palvelevaan puhelimeen. Itse olen soittanut joskus, kun olen ollut yksin kotona. Sekin on auttanut pääsemään eroon itsetuhoajatuksista. Sinullekin varmasti tekisi hyvää jos voisit puhua pahasta olostasi jollekkin. Mikäli haluat jakaa ajatuksia kanssani enemmän,voit kirjoittaa mulle. Kaikki muutkin saa kirjoittaa! 🙂
Aurinkoa elämääsi!
🙂🌻
Hei Meebu!
Kiitos, että vastasit. Luin kiinnostuneena, mutta olen todella pahoillani puolestasi, että olet joutunut noin syvälle ahdinkoon. Takana on epäilemättä pitkä historia, mutta niinhän meillä kaikilla on... Olet kuitenkin saanut terapeutilta apua ja onneksi Sinulla on myös mies ja ystäviä, jotka ymmärtävät Sinua ja joille voit puhua ongelmistasi. Toivottavasti ahdistus vähitellen hellittää, ainakin minulle on käynyt niin. Mutta vuorisorataahan se elämä on, ainakin jos on bipolaarisia taipumuksia.
Tuossa kirjoituksessasi minua kauhistutti taas se, että ihmisen pitää luisua työkyvyttömyyteen, jotta apua tulee. Itse olen kokenut pahimmat kauhut vuorotteluvapaalla, ja kannattaakin katsoa, ettei ano sellaista, jos on mielenterveysongelmia, siinä voi todella joutua taloudelliseen ahdinkoon.
Tästä asiasta voi muuten lukea lisää Leena Vähäkylän kirjasta Hoidossa vai heitteillä?: Mielenterveyspotilaana Suomessa. On muutenkin erittäin hyvä, joskin järkyttävä kirja. Käsittelee juuri sitä asiaa, että nykypäivän Suomessa hoitoa saa vain sellainen, jolla on joko rahaa maksaa tai sitten pitää suunnilleen heittäytyä alastomana keskelle toria huutaen suoraa huutoa. Voi päästä putkaan tai sitten saada jotain hoitoa, ehkä kuitenkin putkaan ensin. Kaikille meille ei tällainen käytös kuitenkaan sovi.
Toinen mielenkiintoinen kirja on muuten Ann-Mari Lindbergin Romahdus jatko-osineen. Kannattaa lukea.
Itselläni on takana erittäin kriisiytynyt kevät, jossa kaikki tapahtui yhtäaikaa: lähiomaisen sairastuminen ja lähestyvä kuolema, taloudelliset ja hoidolliset ongelmat, työnkuvan muutokset ja työelämän uudet vaatimukset, asuinympäristön muutos ja onneton rakkaus: kaikki nämä yhdessä laukaisivat ahdistuksen, jonka toki tunsin jo aiemmista elämänvaiheista.
Puhuminen auttaa, se on tosiasia. Kirjoittaminen myös. Toki se on ollut vastavuoroista. Olen parhaani mukaan jakanut ystävieni huolet ja surut ja koettanut keksiä erilaisia ratkaisuehdotuksia. Tosiasia on kuitenkin, että kaikkiin tilanteisiin puhuminen ei sovi, eikä varsinkaan itsetuhoisista ajatuksista puhuminen. Ihmiset eivät kestä kuulla niistä, koska itseä alkaa ahdistaa. Se on täysin ymmärrettävää, jokainen koettaa tietysti ensisijaisesti suojella omaa itseä.
Parvekkeelta alas hyppäämisen houkutukset ovat minullekin hyvin tuttuja. Onneksi en ole toteuttanut niitä. Tosi paikan tullen pystyn hallitsemaan käytöstäni, mutta en ajatuksiani. Pahin tuska purkautuu katkerana huutona ja itkuna, mutta onneksi olen silloin ollut yksin. Toisillehan se olisi aivan hirvittävää kuultavaa.
Miten miehesi on muuten kestänyt tuollaiset ajatukset ja destruktiivisen käytöksen? Useinhan miehille naisen ahdistus on vaikea kokemus, kaikki eivät kestä edes niitä kyyneleitä. Jos on kestänyt, niin onnittelen: hyvän miehen olet löytänyt.
Minä olen nyt rakastunut, mutta rakastamani mies ei tiedä, miten minuun suhtautua. Hän selvästi pelkää rakastuvansa minuun ja ottaa etäisyyttä. Kun aloin puhua tunteistani, hän ehdotti ensin, että pysyisimme vain ystävinä. Kun sitten kuitenkin lipsahdimme hellyyden ja seksin puolelle, hän vetäytyi taas. Tällaisessa kiduttavassa välitilassa leijun nyt. Toisaalta, nyt on enemmän toivoa, kun on edes jonkunlainen fyysinen kontakti. Keväällä en häntä edes paljoa nähnyt, silti ajattelin vähän väliä. Sellaista se rakkaus on: ihanaa ja tuskallista.
Aika erikoista on ehkä sekin, että siihen fyysiseen läheisyyteen minulla liittyi myös voimakas tarve kertoa omista itsetuhoisista vaiheistani hänellekin. En kuitenkaan tehnyt niin. Se olisi ollutkin erittäin epäviisasta. Hillitsin itseni. Se ei ollutkaan vaikeaa, koska nautinto oli niin paljon suurempi ja hetkellisesti todellisempi kuin ohimenneet tuskan kokemukset.
Kirjoittelen mielelläni kanssasi. Muidenkin kommentteja odotan mielenkiinnolla. Ei nykymaailman aikaan ahdistuskaan saa tabu olla. Kaikesta täytyy voida puhua, mutta ei kaikkien kanssa. Tunteemme eivät ole yhtään niin ainutlaatuisia kuin luulemme. Meissä kaikissa on niin paljon yhteistä, olemme tehty samoista aineksista ja vain kombinaatio on yksilöllinen. Siksi onkin onnellista, jos ja kun voimme jakaa ajatuksiamme ja tunteitamme muiden kanssa! 🙂🌻
Hei
Lueskeleppa eri ketjuja - kyllä täälläkin olemme jutelleet moneen otteeseen itsetuhoisuudesta. Itsekin olen ollut mukana sellaisissa- tosin siellä on puhuttu paljon muutakin...
Yksi ystäväni ilmeisesti kokee jotain samanlaisia, en ole aivan tarkkaan päässyt selvyyteen siitä miten ja mitä, mutta kertoo mielikuviensa olevan hyvin väkivaltaisia. Se tuo mieleeni erään ohjelman kaikista erikoisista psyyken ongelmista. Siinä esiteltiin eräs mies, joka ei uskaltanut olla lähellä puukkoja tai teräaseita. Hänen mielikuvansa veivät häntä niin paljon, sillä hän heti kuvitteli vahingoittavansa jotakuta niillä. Eikä hänkään koskaan sitä todellisuudessa tehnyt.
Joskus olen lukenut myös siitä, että mieli kääntää omat pelot tulla vahingoitetuksi nurin päin eli väkivaltaisiksi mielikuviksi toisia kohtaan. Eli mieli tekee sen vanhan hyökkäys on paras puolustus taktiikan...Ihmismieli on hauska monipuolinen kapistus ja vaikea ymmärtää.
Tiedän itsekin, että kaikki eivät vaikeita asioita jaksa käsitellä. Itse harrastin palikointia, eli kun minulla oli kasapäin ongelmia päälletysten, jaoin ne sen mukaan, mitä kunkin ystävän uskoin jaksavan käsittelevän, niin eivät kaatuneet kaikki saman niskaan 😋 Ja samaan törmäsin kun itse aloin toipua omasta pahimman vaiheen kriisistä ja lähdin vapaaehtoisena kanssakulkijaksi eri tavoin. Monet ystäväni ja perheenjäseneni kauhistelivat, kuinka jaksan ja uskallan. Kuinka rankkaa sellainen on. Onneksi siinä vaiheessa olin jo oppinut sen, että kun OMIA toiveitaan haluaa toteuttaa, pitää sulkea korvansa ja mennä tuulta päin. Tiesin, että itse pystyn aika rankkojakin asioita kohtaamaan, olen jo sen verran pyörinyt elämän aallokossa. Ja oikeaksi se usko on osoittautunut.
Tätä olen itse pähkäillyt hurjasti muissa ketjuissa, miksi ihmeessä me ihmiset olemme niin omituisia eläinlajien joukossa, että meissä monissa elää itsetuhovietti...itse olen ollut ilman varsinaisia väkivaltaisia mielikuvia hyvin itsetuhoinen elämäntavoissani. Ja vakavassa masennusvaiheessa itsetuhoajatuksissa suorastaan kelluin. Ne ovat olleet sellainen kanssakulkija, että jossain vaiheessa päätin, että stop - haluan ELÄÄ ennen kuin kuolen. Mitä hullutusta, minullahan on elämä edessä päin ja haikailen kuoleman perään. Mutta tiedän, että ne tulivat aina häpeän hetkinä ja vaikeissa tilanteissa, jolloin koin olevani täysin epäonnistunut yksilö. Häpeänä siitä, etten osannut elää OIKEIN 😋 ihmisten silmissä...noh, en omissanikaan, koska minun piti tunnustaa, etten ollut tehnyt ITSESTÄNI onnellista. Yrittänyt tehdä muista epäonnisesti...Nyt ei ole koneella aikaa jatkaa aiheesta, mutta tsemppiä itsetutkisteluun...kannattaa pyöritellä näitä ajatuksia oikein hullunmyllynä päässä, että mitä voisi tehdä toisin, ettei tarvitsisi itsetuhoajatuksia miettiä...
Voimia 🙂👍
Jouduin eilen pieneen tapaturmaan, jonka johdosta jouduin käymään päivystyksessä. Sain paniikkikohtauksen, huusin ja vapisin, mutta tajusin kuitenkin soittaa palvelunumeroon ja sain ohjeet mennä lääkäriin. Ystävättäreni tuli auttamaan minua ja vei päivystykseen. Sain oikein kivaa ja asiallista kohtelua siellä ja otin hieman rauhoittavaa lääkettä, mitä onneksi minulla on aina varastossa. Tulimme yhdessä ystävättäreni kanssa kotiini ja touhusimme siellä kaikkea pientä.
Myöhemmin illalla miesystäväni soitti ja alkoi puhua sekavia. Ilmeisestikään hän ei halua olla kanssani tai pelkää suhteen syventyvän, mutta ei pysty ilmaisemaan itseään kunnolla tai sanomaan asioita suoraan. Sanoi soittavansa uudelleen tänään. Olin puhelun jälkeen niin sekaisin, että menin keittiöön, otin terävän veitsen ja viilsin muutamia naarmuja käsivarteeni. Ystävättäreni tarkkaili vieressä ja otti veitsen pois. Hän pysyi koko ajan aivan rauhallisena. Keskustelimme tilanteesta, hän halaili ja lohdutti minua. Sanoin, että selviän kyllä. Nehän olivat vain pintanaarmuja ja kirvelivät vähän. Mutta olo oli surkea. Onneksi minulla oli noin hyvä ystävä hädässä, joka osasi toimia menemättä itse paniikkiin!
Tänään olen hurjan väsynyt, mutta kuitenkin pystyssä ja töissä. Olo on ankea, mutta työkaverit ovat kivoja ja lohduttavat. Mietin, pitäisikö minun luopua suosiolla tästä suhteesta ennen kuin on liian myöhästä. Ajattelin kyllä, että pyydän miesystävääni vielä käymään ja yrittäisimme keskustella tilanteesta. Minun täytyy sanoa hänelle, että tämä ei voi jatkua näin. Ensi kerralla voin viiltää syvemmälle. Hän pahoittaa taatusti mielensä ja tiedän, että hänelläkin on ongelmia. Haluaisin auttaa häntä, mutta en voi, jos hän ei anna siihen tilaisuutta.
Tekisi mieli kysyä suoraan, että eikö olisi hauskempaa harrastaa seksiä kuin viiltelyä. Olisipa kiva nähdä, mitä hän siihen vastaisi. Olemme kyllä seksiäkin vähän harrastaneet, se tuntui taivaalliselta. Mutta nytpä tuli sitten taas takkiin ja kunnolla. 😭
Aina sanotaan, ettei naisia voi ymmärtää, mutta kukahan noita miehiä nyt ymmärtäisi? Helppo olisi myös sortua siihen tavanomaiseen "kaikki miehet ovat sikoja" -tyypittelyyn, mutta en kuitenkaan tee niin. Käsitän, että tuossa on takana ongelmia, mutta mitä minä oikein voin tehdä? Olen itse avoin ja suora luonne, ja jos minua jokin vaivaa, niin sanon sen ja yritän etsiä ongelmaan ratkaisua.
Hän tietää oikein hyvin, että olen rakastunut häneen, mutta tästä itsetuhoisuudestani hän ei sentään tiedä, ehkä vain jotain aavistaa. Uskon kyllä, että hänelläkin on tunteita minua kohtaan, kyllä sellaisen vaistoaa. Ymmärsin jotenkin, että takana on monia pettymyksiä. Ehkä hän ei vain halua pettyä enää uudelleen. Minullakin on ollut paljon surua miehistä, mutta silti haluaisin häntä enemmän kuin mitään muuta tai siis niin ainakin tällä hetkellä tuntuu. Olemme kummatkin erittäin herkkiä ja intuitiivisia ihmisiä, mikä antaa tälle suhteelle oman erikoisen, (katkeran)suloisen leimansa.
Puhuisin mielelläni jonkun terapeutin kanssa tästä, mutta kun minnekään ei pääse, niin kirjoitan tänne palstalle. Toivon, että joku vastaa jotain minulle ja erityisesti toivon, että joku mies vastaisi ja osaisi neuvoa, mitä minun naisena pitäisi tai kannattaisi tehdä. Helpointa olisi tietysti vain ottaa ja jättää, mutta sehän on tunnetusti vaikeaa, jos sattuu rakastamaan jotakuta. Ja minä nyt satun rakastamaan häntä, mikä on kurja juttu, mutta minkäs sille oikein voi. ☹️
Annan kuitenkin tässä vielä yhden kirjavinkin kiinnostuneille. Minerva Kustannus Oy on julkaissut psykiatrian erikoislääkäri Jukka Turtosen kirjoittaman kirjan Mielenterveyden ongelmat - mistä apua? Siinä käsitellään lyhyesti, kansantajuisesti ja selkeästi yleisimpiä mielenterveysongelmia, terapian lähtökohtia ja lääkehoitoa. Kirjasta saa myös asiallista tietoa yleisimmin käytetyistä psyyken lääkkeistä, joiden käyttökokemuksia ja vaikutuksia monet tällekin palstalle kirjoittaneet ovat kyselleet. Suosittelen!
Hei Etsijä!
Kysyit aiemmin, miten mieheni on suhtautunut masennukseeni... onhan meillä ollut vaikeeta. Aluksi mieheni oli ihan neuvoton ja hajalla sen vuoksi, kun ei tiennyt miten voisi auttaa. Sen jälkeen hänen neuvottomuutensa näkyi siinä, että hänestä tuli kireä, kärsimätön ja hermostui minulle ihan pienistäkin asioista. Ehdotin pariterapiaa. Aluksi mieheni ei suostunut siihen. Myöhemmin kun riitamme olivat ihan päivittäisiä, uhkasin erota, jos hän ei lähde pariterapiaan. Sit hän suostui ja siitä olemme saaneet paljon apua. Välillä on edelleen vaikeeta, mut missäpä parisuhteessa ei olisi joskus ongelmia....
Sinun kannattaa ehdottomasti puhua miehellesi tunteistasi. On totta, että hän saattaa ahdistua,mutta luulen että hän kuitenkin haluaisi sinun olevan hänelle rehellinen. Toimiva parisuhde kuitenkin vaatii sen,että tunteistaan puhutaan avoimesti. Varmasti sinuakin ahdistaa tuo epätietoisuus siitä mitä miehesi haluaa. Eikä se ole reilua sinua kohtaan, että hän ottaa etäisyyttä kun pelkää sitoutumista (?) Parempi olisi, että hän kertoisi avoimesti mihin on valmis ja mitä haluaa suhteeltanne. Ja joskushan käy niin,että kahden ihmisen unelmat eivät kohtaa ja he odottavat elämältä ja parisuhteelta niin erilaisia asioita,että suhde ei onnistu. Mutta et voi tietää tuleeko teistä kahdesta mitään ennen kuin puhutte avoimesti. Ota vain rohkeasti asiat puheeksi! Voimia sinulle! 🙂
Hei Meebu!
Olet ilmeisesti pitkässä avioliitossa ja ihmissuhdetaitojakin sinulla on. Tosi hienoa, että sait yleensä miehesi lähtemään parisuhdeterapiaan, kaikki miehet eivät todellakaan halua edes kokeilla. Suostumus siihen on varma merkki siitä, että hän rakastaa sinua. Hienoa, onnittelen!
Pikku riidat eivät muuta tuota perusasetelmaa. Muistelen lukeneeni jostain pariskunnasta, joka on ollut naimisissa viisikymmentä vuotta. Vaimolta kysyttiin, mikä on heidän pitkän liittonsa salaisuus. "Riitelemme joka päivä", vaimo vastasi. No, ehkä riitely tarkoitti tuossa vain asioiden selvittelyä. Riidalla ja riidallakin on eroa.
Minun tilanteeni on kyllä aivan erilainen. Olen tämän miesystäväni kanssa vasta tutustumisvaiheessa. Olemme tosin vanhoja tuttuja jo vuosien takaa ja meillä on yhteisiä harrastuksia. Silti olemme nyt vasta lähemmin tutustumassa. Suhteemme on epätasapainoinen, koska minä olen niin rakastunut ja hän on vain vähän kiinnostunut. Keskustelimme eilen taas ja selvisi, että olin ymmärtänyt väärin hänen tarkoituksensa. Tuokin on aika tyypillistä, kuulemma suurin osa avioeroista johtuu kommunikaatiovaikeuksista. Me olemme kyllä molemmat hyvin verbaalisia tyyppejä. Mutta tässä vaiheessa ei siis vielä voi tietää, millainen suhde tästä kehittyy ja tuleeko siitä mitään. Se on tietysti hyvin jännittävää! 😉
En ole ikinä ajatellut, että rakentaisin elämäni toisen varaan. Mutta rakkaus on pienimuotoinen psykoosi. Kirjassa Hullu rakkaus - selviytymisopas kerrotaan, että järjettömästi rakastuneella ihmisellä on yleensä aina takanaan väsymys- ja uupumistila ja toive tulla pelastetuksi. Etenkin nykyaikana kun maallistuminen on edennyt ja moni on luopunut uskonnosta, aivan järjettömiä odotuksia kasataan parisuhteeseen.
Vähän kärjistäen: ennen uskottiin, että Jeesus pelastaa, nyt on siirrytty epäjumalien kuten Madonnan palvontaan ja uskotaan, että seksi pelastaa tyypin kuin tyypin. Kun ennen laskettiin rukouksia, nyt lasketaan orgasmeja! Luin taannoin erään aikakauslehden palstalta 17-vuotiaan nuoren tytön pelonsekaista valitusta, ettei hän varmaankaan kykene saamaan orgasmia poikaystävänsä kanssa, vaikka itsetyydytyksellä kyllä onnistuu. Terapeutti vastasi hänelle jotenkin niin, että kannattaa ottaa rauhallisesti: seksi poikaystävän kanssa tuntuu kuitenkin aivan toisenlaiselta kuin itsetyydytys. Voi elämän kevät, ajattelin minä. Itse mietin kyllä 17-vuotiaana vähän muitakin asioita, toivottavasti tämäkin nuori tyttö innostuu myös jostain muusta kuin orgasmijahdista.
Voihan tosin olla niinkin, että elämä ja erityisesti työelämä kohtelee nuoria niin kaltoin, että ihmissuhteet tuntuvat ainoalta alueelta, josta voi etsiä turvaa. Ikävä kyllä ihmissuhteetkin elävät ja muuttuvat joka hetki. Me itsekin muutumme. Uskonnollisena ihmisenä koen, että pysyvyyttä pitää etsiä ilmiöiden takaa, Jumalasta. Seksi on luonnollinen osa elämää, mutta ei se pelasta ketään. Ei toinen ihminen voi koskaan yksin pelastaa sinua, koska sinun pitää itse pelastaa itsesi, toinen voi vain auttaa siinä.
Tässä pätee se kultainen sääntö: Rakastaa Herraa, Sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta mielestäsi ja lähimmäistäsi kuten itseäsi. Jokainen lähimmäinen voi tarvita toisen apua ja auttaa voi monella tavalla: olemalla ystävällinen, kuuntelemalla toista, tekemällä palveluksia... lista on loputon! Kaikki me tarvitsemme toisiamme ja voimme aina antaa rakkauttamme muille.
Luen parhaillaan Patricia McCormickin kirjaa Viilto. Se kertoo 15-vuotiaasta Calliesta, joka päätyy psykiatriseen laitokseen, koska lakkaa puhumasta ja viiltelee itseään. Kaikki nuoret siellä ovat ongelmaisia: yhdellä on anoreksia, toisella valtavasti ylipainoa, kolmas käyttää huumeita... Laitokseen saapuu myös uusi tyttö, joka on todella kovaksikeitetty nuori, ruumis täynnä viiltoja ja jopa kirjoitusta. Kohtaaminen toisen viiltelijän kanssa muuttaa Callieta.
Kirja on erittäin mukaansatempaava ja valitsin sen, koska halusin tietää lisää niistä psykologisista mekanismeista, jotka ajavat ihmisen vahingoittamaan itseään. - Itse en aio toistaa kokeiluani. Yritän löytää ahdistukselleni muita kanavia. Eräästä psykiatrian kirjasta olen lukenut, että mielen defensseistä eli suojamekanismeista vain kaksi on tervettä: mielikuvitus ja huumori. Viljelkäämme näitä! 🙂
Oon ollut naimisissa melkein 2v,tuntenut mieheni 7 vuoden ajan, eli ei kuitenkaan oo kovin pitkästä liitosta kyse 🙂 Ehkä meidän suhteen vahvoja puolia on se, että puhumme avoimesti. Tosin mieheni jättää välillä jotain kertomatta, koska pelkää liikaa pahoittavansa minun mieleni. Masennukseni saa hänet välillä sulkeutumaan ☹️ Mutta uskon kuitenkin, että pariterapiassa saadaan apua tuohonkin ongelmaan.
Hei Meebu!
Kiva, että teillä kuitenkin pystytään puhumaan ja kommunikoimaan avoimesti. Se taitaa olla varsinainen parisuhteen kulmakivi, jos terapiaoppaita on uskomista. Keskusteluyhteys ei toimi kaikilla ja silloin jämähdetään karille ennemmin tai myöhemmin.
Oma tilanteeni on taas vaihteeksi aurinkoinen: suhteemme etenee hyvin ja rakkaus syvenee päivä päivältä... Totta kai on aina jotain ongelmia, se kuuluu olemassaolon luonteeseen. Mutta elämäni on muuttunut niin paljon aurinkoisemmaksi että täytyy osata olla kiitollinen.
Saamme rakkautta osaksemme jos osaamme antaa sitä. Jos haluamme rakkautta, pitää opetella rakastamaan ensin itse. Se edellyttää itsetutkiskelua ja jatkuvaa itsekasvatusta, -kuriakin. Tässä suhteessa tilanteeme on vähän erilainen kuin parisuhteessa yleensä eli minä haluaisin kiihkeästi seksiä ja mies haluaa vähän odottaa ja kypsytellä suhdetta ennen kuin tekee varsinaiset päätökset. Yleensähän se lienee pikemminkin päinvastoin.
En voi kuin todeta, että "tosi rakkaus odottaa", heh heh. Aika huvittavaa kyllä, kun ollaan molemmat viisikymppisiä. Vähän myöhäistä teeskennellä neitsyyttä, puolin ja toisin. Mutta ehkä kyse on vain suojautumisesta, siitä, että ei halua kokea tuskaa, jos takana on jo traumaattisia suhteita. Niitä on kyllä minullakin ja lisäksi vielä pitkä, ahdistavan pitkä selibaatti. Mutta eläväthän syvästi uskonnolliset ihmiset selibaatissa vuosikymmeniä, jotkut koko elämänsä, joten kyllä se kestettävissä on.
Tsemppia Sinulle ja kaikille muillekin, jotka luette tätä! Elämä on taistelua. Ei pidä koskaan luovuttaa. 🙂