Miten selvitä masentuneen nuoren kanssa?
En tiedä mistä aloittaa…
Tytär 14 v. on sairastunut vaikeaan masennukseen (johon liittyy itseetuhoisuutta) ja yleistyneeseen ahdistushäiriöön (johon liittyy paniikkihäiriö, OCD ja pelkotilat) pikku hiljaa tämän vuoden aikana ja nyt ollaan saavutettu pohja. Olen itse ihan loppu.
Masennuslääkitys on aloitettu viime viikolla ja itsetuhoisuus on nyt huipussaan. Tytär ei tiedä, että minä tiedän viiltelyistä, enkä uskalla ottaa asiaa puheeksi, ettei homma lähde ihan käsistä. Tytär on likipitäen katkaissut välinsä kaikkiin sosiaalisin kontakteihin ja haluaisi vaan olla yksin huoneessaan. Koulunkäynti on erittäin haastavaa mukautetusta lukujärjestyksestä huolimatta.
Minusta tuntuu, että minulla on jälleen pieni vauva, jota pitää vahtia koko ajan, ettei mitään pahaa tapahdu. Tytär tukeutuu ilmeisesti minuun, sillä en voi mennä mihinkään edes viideksi minuutiksi ilman, että hän tietää missä olen. Jos tulen myöhässä kotiin tmv., niin OCD-oireet ottaa heti vallan.
Kuitenkin kaikki mitä sanoin tai teen on väärin. Tytär on myös sanonut, että hänen sairastumisensa on minun vikani. Tätä en tietenkään usko, sillä se ei voi olla mitenkään minusta johtuvaa, mutta kummittelee silti päässä koko ajan, että ”Entä jos?”.
Tuntuu, etten pysty enää hengittämään.
Mies on matkatyössä ja koen hirveää syyllisyyttä siitä, että vanhempi tyttäremme (17v.) jää täysin paitsi kaikesta huomiosta ja tuesta opiskeluissaa, sillä minulla ei yksinkertaisesti riitä enää voimavarat.
En tiedä enää mistä hakisin itselleni apua. Enkä edes uskaltaisi hakea, sillä minusta tuntuu, että jos nyt itse romahdan, niin tytär ei voi parantua koskaan ja pahimmassa tapauksessa toinenkin tytär alkaa oireilemaan.
Onko kukaan muu ollut samassa tilanteessa? Voiko tällainen tarina saada onnellisen lopun? Edes vuosien päästä. Pienikin valonpilkahdus auttaisi taas tunnin eteenpäin. 😭
Hei!
Minulla on sellainen tilanne etä noremmalla lapssta on todettu jo pienenä määrittelemätön laapsuusajan tunne häiriö. Kävi neljä vuotta terapiassa. Koko aaikana ei ole ongelmat hävinneet ja nyt täyttettyyä juuri 18 vuotta hakeutui uudelleen itse hoidon piiriin. Olen kovin huolissani ja ollut surullinenkin asian vuoksi.
Itse sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä niin ainaa tuppaan syyttämään ongelmista itseäni ja perinnöllisyyttä. Mutta yhtä tärkeää on huolehtia omasta jaksamisesta kuin lapsen jaksamisesta. Minä olen saanut paljon apua, lääkärit, psykologi, psykoterapeutti, sairaanhoitaja, päiväosasto ja viimein myös sairaala.
Olemme avoimesti puhuneet minun sairaudestani ja myös lapsi pelkää että on perinnyt kaksisuuntaisen mutta saa nyt onneksi hoitoa ja uskaltaa puhua mulle ongelmistaan. No ei varmaan kaikista mutta osasta ainakin. On joskus huonolla tuulella syyttänyt mua kaikesta mutta mä tieän tehteeni parhaani. Isä oli todella et'äinen ja nyt ollut kuvioista possa seitsemän vuotta, Sitä tukea jos mitä ois tarvittu.
Sitä mä vaan että hae ajoissa apua itsellesi. Se auttaa myös sun lasta. Tseppiä raskaassa ja joskus surullisessakin asiassa.
Moikka! En ole itse ollu samassa tilanteessa, mutta kans suosittelisin nopeasti hakemaan apua ja tukea. Esimerkiksi Finfamin kautta löytyy varmasti, käy tutustuu heidän nettisivuilta teidän paikkakunnan järjestöön.
Mietin sitä että minkä takia koet ettei tytön viiltelystä voi puhua hänelle? Miksi se tilanne menisi pahemmaksi jos ilmaiset, että olet huolissaan ja välität hänestä?
Kaikkea hyvää ja voimia! 🙂🌻
Tarvitset aikaa itsellesi ja toiselle tyttärellesi. Mutta miten onnistuu tuossa tilanteessa. Oletko kysynyt avuksi perhetyöntekijää kaupungilta/kunnalta ?
Onko paikkakunnallasi vertaistukiryhmiä masentuneiden omaisille, kuten esim.mielenterveysseuralla tai seurakunnalla ?
Onko tytöllä läheisiä turvallisia aikuisia, kuten mummoa tai kummia joka voisi auttaa?
Onko tyttäresi aikaisemmin harrastanut jotain ? Mistä hänet saisi vielä tuossa mielentilassa kiinnostumaan ?
Ja onhan niitä vertaistukiryhmiä nuorille itselleenkin.
En voi luvata milloin on valoa tunnelin päässä. Mutta 14-v. on haastava ikä kenelle tahansa ja silloin on pelkoja ja mielialan vaihteluja ns normaalilla nuorellakin. Joten ehkä tässä muutama vuosi vielä menee epävakaudessa.
Meillä vielä auttaa harrastukset ja esim. oman idolin konsertissa käynnit. Mutta yläkouluun siirtyminen ja murrosikä pelottavat minua, sillä lapsellamme on pakko-oireita ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
Voimia ja jaksamista sinulle🙂
Hmm.. tuli kanssa mieleen sama mitä edellinen keskustelija laittoi, eli joku idolin konsertti taikka jotain muita pieniä "valopilkkuja" sinne tänne lähitulevaisuuteen jotka saa edes hetkeksi viheliäiset pakkoajatukset katkolle?
Puhun kokemuksesta, kärsin niistä itse nuorena ja voivat vallata mieltä pitkäänkin. Mutta lohdutuksena: ne menee ohi. <3 Luin jostakin että on nimenomaan nuorten piina joka ajan mittaan hellittää. Voisiko tästä mainita tytölle? Jos se toisi vähän lohtua.
Toivon sinne armoa ja lohtua <3
Musta tuntuu että mun äidilläkään ei ole ollut helppoa kanssani kun itsekin taannuin osittain aikanani nuorena mt-ongelmieni kanssa niin että hän joutui hoitamaan minua että sain ruokaa ja unta. On varmasti paljon stressiä ja taakkaa siinä, etenkin vaiheessa jossa lapsen olisi aika pikkuhiljaa alkaa luottaa omiin siipiinsä.
Mutta päivä kerrallansa ja aika aikaa kutakin. Itse nousin pikkuhiljaa pahimmasta alhosta kun löysin töitä joihin tartuin.