Miten saada suhde ruokaan ja painoon normaaliksi?
Äh, ongelmani lienee aika pitkä.
Kaipaisin siis kotihoito-ohjeita näin alkuun vääristyneeseen ruokasuhteeseen.
Lapsesta saakka olen syönyt aika kehnosti. Perheessäni lapsena kunnon ruokaa ei juuri laitettu, oli jotain valmista kaupasta ostettua ja enemmän välipalatyyppistä kuten lihapiirakoita tms. Olin lapsena ja teininä aika hoikka, mutta kun kasvoin aikuiseksi, aloin lihota. En syönyt sen enempää kuin aiemminkaan, mutta alkoholinkäyttöni oli niin hallitsematonta että se lihotti minut aivan järkyttävään kuntoon.
Lopetin alkoholin käyttämisen jo vuosia sitten kun aloin vähän aikuistua. Mutta edelleenkään, en ole saanut painoa pudotettua. En tiedä, miten syödä. Olen jatkanut sellaista välipala-napostelulinjaa. Kun muutin muutama vuosi sitten saman katon alle hyvän ystäväni kanssa, homma alkoi mennä vähän sellaiseksi karkinsyönniksi. En syö paljoa, mutta kaikkea epäterveellistä.
Sitten tulee se ongelma.
a) Sairastan fyysisen puolen sairautta joka hankaloittaa elämääni niin, että töiden ja koulun sekä eläimien hoidon jälkeen saatan olla parhaimmillaan niin kipeä, että en pysty lainkaan seisomaan. Silloin pitää vain levätä jotta seuraavana aamuna jaksaa taas. Tämä menee aika kausittain, joten en saa minkäänlaista rutiinia ruoanlaittoon.
b) Olen nirso ja suutuntuma on minulle tärkeä. Pahimmillaan olen heittänyt täysin hyvää ruokaa (kämppikseni piti ko. ruoasta) pois, koska yksinkertaisesti se oli vain niin pahaa.
c) Käsitykseni siitä, mikä on paljon, on aivan vääristynyt. Tämä on kaikista isoin ongelma jota en saa kuriin.
Luonamme on oleillut nyt useamman kuukauden eräs ystävämme, jolle olen jutellut syömisongelmastani. Omasta mielestäni syön tajuttomia määriä, mutta hänen mielestään en paljon mitään. Oloni tuntui todella harhaiselta, kun olin aivan täysin varma että olin vetänyt napaani pussillisen sipsiä ja toisen pussillisen karkkia, mutta ystävämme väitti minun vain maistaneen – en kuulemma syönyt enempää, sillä en pitänyt kyseisistä karkeista ja sipseistä. Näin jälkeenpäin ajateltuna: en pitänytkään. Silti olen edelleen satavarma, että olen syönyt kyseiset herkut yksikseni.
Uskon, että c-kohtaan vaikuttaa äitini vääristynyt suhde herkkuihin. Hän soimasi meitä aina mistä tahansa herkusta, vaikka se olisi sitten ollut yksi suklaapatukka viikon sisään. Hän oli myös ylipainoinen ja söi salaa meiltä lapsilta. Meille ei koskaan äidin toimesta ostettu herkkuja. Ne olivat suoraan saatanasta ja aivan kamala soimaus ja syyllistäminen tuli, kun itse osti omilla rahoilla.
Luonamme asuva ystävä on koettanut nämä kaikki kuukaudet tolkuttaa, että tilanteeni sairauden kanssa on sellainen että sille ei voi mitään ja ei saa vaatia liikaa, jotta mielenterveys ei mene.
Mutta. Syyllistän itseäni aina kun syön, mitä tahansa. Olen mielestäni oksettava läski eikä minun pitäisi koskaan enää syödä. Kun tuo ystävämme kysyi, paljonko olen omasta mielestäni lihonut talven ja syksyn aikana, vastasin ihan rehellisesti että noin 50 kiloa. Hän ei ole tällaista huomannut, näytän kuulemma ihan samalta kuin syksylläkin. Minusta tuntuu että paisun jatkuvasti. Ystäväni mielestä stressaan syömistä niin paljon, että se saa kroppani sekaisin ja yhdistettynä mitättömään (hänen mielestään) syömiseen, menen säästöliekille ja paino ei laske.
Arvioin ja vertailen kroppaani jatkuvasti muihin. Pahimmillaan olen ajatellut, että vuoden päästä olen niin lihava, etten pääse sängystä enää ylös (olen katsellut liikaa niitä ohjelmia joissa on 300-kiloisia ihmisiä ja totta puhuen uskon näyttäväni sellaiselta). Viime talvi on kyllä ollut tajuttoman raskas sairauden kannalta, että josko sekin kirvoittaa näitä ajatuksia.
Olen koettanut lakata stressaamasta esim. työtä ja koulua, mutta tässä asiassa en ole onnistunut. Itken aina syömisen jälkeen ja asiaa ajatellessani. Vaikka jokin tässä mättää: joko olen oikeasti todella harhainen tai sitten ystäväni valehtelee.
Ixma, voisitko ajatella pitäväsi ruokapäiväkirjaa? Sellaisen kanssa voisit yrittää päästä ravitsemusterapeutille tai ainakin sairaanhoitajalle. En ole mikään asiantuntija, mutta ystäväni on päässyt eteenpäin tällä tavoin ja on kyennyt muuttamaan ruokatottumuksiaan. Ruokapäiväkirja saattaisi helpottaa myös sinua tarkistamaan, mitä tuli syötyä (kun kirjaat asian ylös heti ruokailtuasi). Voit siten turvautua päiväkirjan faktoihin sen sijaan että miettisit, valehteleeko ystäväsi.
lxma kirjoitti 3.3.2016 20:39
Itken aina syömisen jälkeen ja asiaa ajatellessani. Vaikka jokin tässä mättää: joko olen oikeasti todella harhainen tai sitten ystäväni valehtelee.
Tämä kirjoituksesi loppu oli koskettava ja kuvasi minulle syömiseen liittyvää hätääsi. En ole ollenkaan ekspertti näissä syömisasioissa, mutta tuo Rinan ehdottama ruokapäiväkirja vaikutti minusta hyvältä asialta ja sellaiselta, jonka voisit toteuttaa nopeastikin. Onkohan sinulla jokin hoitokontakti esim. psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka kanssa voisit pohtia syömisasiaasikin. Jos ei ole, kannustaisin Rinan tavoin miettimään esimerkiksi terveysaseman terveydenhoitajaan yhteyden ottamista vaikka sitten kun sinulla on jo ruokapäiväkirjaa kertyneenä.
Ravinnosta vielä sen verran, että ainakin minä uskon aika paljon ravitsemuksen ja mielenterveyden yhteyteen niin, että jos ravitsemus koostuu lähinnä karkeista ja epäterveellisistä välipaloista, niin se ei muodosta hyvää pohjaa hyvälle mielenterveydelle (esim. ahdistukseen vaikuttaa mitä syö ja juo). Toisaalta tunnen empatiaa sinua kohtaan, koska et ole ilmeisesti kotoasi oppinut terveellista ruokailutapaa. Koskaan ei kuitenkaan ole myöhäistä tehdä edes pieniä myönteisiä muutoksia.
Minua rassaa, että en oikeasti koskaan tiedä mikä on totta. Eilen olin aivan täysin varma että olen syönyt kaapista karkkipussin. Muistan sen aivan varmasti. Mutta kuitenkaan en löytänyt pussia itseään mistään, en roskiksistakaan. Lopulta pussi löytyi täytenä kämppikseni laukusta.
Mikä ihme minua vaivaa? Ehkä pidän itseäni niin oksettavan näköisenä että mieli temppuilee.
Miten ruokapäiväkirja toimii jos keksin sinne omiani tähän tapaan? Hoitokontaktia ei ole psykiatriselle puolelle.
Kirjoitit, että sulta puuttuu hoitokontakti psykiatrisen puolelle. Jos epäilet, että mielesi temppuilee, niin voisitko ajatella puhuvasi siitä ammattilaiselle? Ehkä alkuun voisit kääntyä täällä tukinetissä tukihenkilön puoleen, ja kysyä hänen mielipidettään. On kuitenkin paljon parempi, että sulla itselläsi on epäilyksiä mielen temppuilemisesta kuin että mieli temppuilisi, eikä sulla olisi mitään hajuakaan siitä. Olisi joka tapauksessa hyvä, että pääsisit eteenpäin, liittyipä huolestumisen syy ruokaan, syömiseen tai mieleen.
Minulla ei ole tosiaan mitään sen suurempaa syytä hoitokontaktille - ahdistuksen ja stressin olen saanut parannettua ihan kotikeinoin ja osaan hoitaa oireitani sekä niiden syitä. Voisin ehkä puhua tästä asiasta omalle lääkärilleni joka hoitaa fyysisen puolen ongelmiani, jospa hän saisi jotain tolkkua asiaan tai osaisi ohjata eteenpäin. Tuntuu vain niin inhottavalta vihata itseään ja omaa kroppaansa jatkuvasti ja samaan aikaan olla valtavassa ristiaallokossa sen suhteen, että mitä tekee väärin vai tekeekö mitään.