Olen nyt 30 ikävuoden ylittänyt mieshenkilö jolla on parisuhdeongelma, nimittäin se että mitään parisuhteita ei ole. Muutama lyhyt on ollut ja niistäkin on jäänyt tunne että kelpasin kun ei parempaakaan ollut juuri sillä hetkellä saatavilla ja minut hylättiin kuin vanhat rukkaset heti kun se parempi sattui kohdalle.

Olen omasta ja muiden mielestä varsin normaali. Käyn töissä, harrastelen, pidän huolta itsestäni ja muutamasta lemmikistäni. Välillä tosin olen vähän hiljainen ja mietiskelevä. Ystäviä löytyy ja suhteellisen paljon nimenomaan naispuolisia ystäviä joiden kanssa tulen hyvin toimeen.

Mutta ystävyyteen se aina jää. Jos vähääkään yrittää jotain fyysistä läheisyyttä tuoda mukaan tai ehdottaa, tulee näitä epäluuloisia katseita, kummasteluja siitä miten miehet aina vaan ajattelee ”sitä” tai kertomuksia siitä miten seksi vain pilaisi kaiken.

Useat naispuoliset ystävät ihmettelee miksei minulla ole tyttöä kainalossa kun olen ”niin mukava”. Mutta kukaan näistä ei tunnu voivan itseään ajatella minun kanssa olevan. Yksi kaunokainen valittelee siitä kun miehet kohtelee häntä kuin pelkkää lihanpalaa ja sitten jättävät. Mutta suorastaan loukkaantui kun ehdotin seksiä meidän kesken koska ollaan kuitenkin tunnettu vuosia ja varmasti pitäisin hänestä muutenkin kuin lihamielessä. Yksi itkee minun olkapäätä vasten siitä kun paska poikaystävä taas kerran petti. Mutta viikkoa myöhemmin tyttö on taas tämän saman poikaystävän kanssa muhinoimassa ja minä olen kirjoittamassa tukinettin.

Mikä vikana? On toki hienoa että voin olla hyvä ystävä ja tuki monelle, mutta välillä tuntuu että olisi kiva itsekin joskus saada jotain. Lämpöä, rakkautta, läheisyyttä. Tunnetta siitä että olisi jonkin toisen ihmisen hyväksymä. Kerran viidessä vuodessa, ei kai olisi liikaa pyydetty? ☹️