Hei,

Olimme katselleet useita vuosia uutta asuntoa puolisoni ja lapsiemme kanssa. Paikkaa johon asettua. Meillä oli poikkeuksellisen tarkat kriteerit siitä mitä haluamme, minulla erityisesti. Monen asian oli loksahdettava kohdalleen. Vihdoin, viime vuoden lopulla se tapahtui, tällainen asunto tuli myyntiin. Siis juuri se, mitä olimme odottaneet, kaikki palaset oli kunnossa. Ajattelin, että nyt vihdoin voi lopettaa stressaamisen, rakentaa tulevaisuutta, asettua aloilleen. Kyseinen asunto oli jo hyppysissämme, mutta jostain ilmestyi aivan viime metrillä toinen ostaja, joka muutaman käänteen jälkeen vei asunnon. En voinut uskoa sitä todeksi, olin jo mielessäni muuttanut sinne. Asia oli valtaisan suuri pettymys, erityisesti minulle henkilökohtaisesti, koska olin stressannut asiasta niin paljon.

No, ostimme keväällä toisen asunnon, joka nyt on kotimme. Alueelle on nyt tarkoitus asettua ja lasten aloittaa koulutaival. Asuntolaina on iso ja tästä on vaikea muuttaa poiskaan. Koti on periaatteessa hieno ja toimiva. Ulkopuolisen silmin varmasti kaikki on upeasti, ja niin haluaisin ajatella itsekin. Mutta en vain pääse ylitse. Vertaan jatkuvasti tätä asuntoa ”siihen toiseen”. Siihen joka meni sivu suun. Löydän jatkuvasti pieniä asioita, jotka tässä on pielessä, ja jotka siinä toisessa oli täydellisiä. Yritän väkisin keksiä, miksi se toinen ei olisikaan ollut hyvä meille. Mutta en meinaa keksiä. Minua ahdistaa kaikki asiat jotka siitä muistuttavat. Minua ahdistaa liikkua kyseisen alueen ohitse. Toivon vain, ettei kyseinen asunto olisi koskaan tullutkaan tarjolle.

Ymmärrän, että meillä on periaatteessa kaikki hyvin ja minun pitäisi olla tyytyväinen siitä mitä minulla on. Mutta jostain käsittämättömästä syystä en pääse millään yli tästä pettymyksestä. Juttelin asiasta aikanaan puolisoni kanssa, mutten halua enää tartuttaa häneen tätä samaa ajattelutapaa. Loppukeväästä alkoi vähän helpottaa, mutta nyt taas tämä aihe iski rajusti tajuntaan, meinaan tulla hulluksi pääni sisällä.

Miksen voi hyväksyä tapahtunutta? Miksen pääse yli? Onko tämä tosiaan asia, joka hallitsee elämääni näin vahvasti? Muita samankaltaisia kokemuksia tai ratkaisumalleja?