Miten päästä menneestä yli?
Olen jo pitkään miettinyt, että miten oikeasti voisin päästä yli menneestä? Kaikista hirveyksistä, joita olen elämäni aikans joutunut näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Osaako kukaan auttaa minua? Taustastani sen verran, että siihen sisältyy pitkään jatkunutta vakavaa koulukiusaamista, vaikeita perhesuhteita yms. varjopuolia.
Käyn aika säännöllisesti juttelemassa psykiatrian poliklinkalla sairaanhoitajan luona. Lisäksi olen pitkään pohtinut psykoterapian aloittamista. Luen myös paljon nettikeskusteluja sekä psykologiaan liittyviä teoksia ja nettiartikkeleita.
Minulla on kissa, toisella paikkakunnalla asuva miesystävä ja liuta tuttuja, joita tapaan loppujen lopuksi aika harvoin. Käyn töissä ja harrastan monenlaista aina sen mukaan, miten jaksan. Haaveilen ja unelmoin paljon sekä krjoitan ylös ajatuksiani ja toiveitani.
Minua kiusattiin kolme vuotta Ylä-asteella. Kauheat muistot on siitä. Musiikki oli ainut pakopaikka silloin. Ylä-aste oli kyllä yhtä helvettiä. Onneksi lukio-aika oli ihan hyvää aikaa...
Ne muistot olen käsitellyt, mutta ahdistus on jäänyt. Ollut päällä jo melkein 20 vuotta.
Musiikki ja urheilu mut silloin pelasti. Onneksi siellä nyt ei hirveesti silloin hakattu, mutta henkistä väkivaltaa oli päivittäin. Ei ihmekään että on niin ahdistanut aikuisena.
Vieläkin tulee uniin ne tapahtumat välillä. Muistan yhden ihmisen, joka oli silloin kuin itse Saatana. Onneksi en ole häntä nähnyt Ylä-asteen jälkeen.
Soitin kerran poliisille ja olisin vaatinut tältä Saatanalta korvauksia, mutta kun niistä tapahtumista oli silloin jo yli 8 vuotta, niin kunnianloukkaus syytettä ei pystynet enää tekemään...
Tosiaan, kyllähän menneestä pääsee kai pikku hiljaa jotenkin yli, mutta kyllä nuo tapahtumat välillä kummittelevat mielessä. Pitää vain jotenkin jatkaa elämää...
minäitse89 kirjoitti:
Minua kiusattiin kolme vuotta Ylä-asteella. Kauheat muistot on siitä. Musiikki oli ainut pakopaikka silloin. Ylä-aste oli kyllä yhtä helvettiä. Onneksi lukio-aika oli ihan hyvää aikaa...Ne muistot olen käsitellyt, mutta ahdistus on jäänyt. Ollut päällä jo melkein 20 vuotta.
Musiikki ja urheilu mut silloin pelasti. Onneksi siellä nyt ei hirveesti silloin hakattu, mutta henkistä väkivaltaa oli päivittäin. Ei ihmekään että on niin ahdistanut aikuisena.
Vieläkin tulee uniin ne tapahtumat välillä. Muistan yhden ihmisen, joka oli silloin kuin itse Saatana. Onneksi en ole häntä nähnyt Ylä-asteen jälkeen.
Soitin kerran poliisille ja olisin vaatinut tältä Saatanalta korvauksia, mutta kun niistä tapahtumista oli silloin jo yli 8 vuotta, niin kunnianloukkaus syytettä ei pystynet enää tekemään...
Tosiaan, kyllähän menneestä pääsee kai pikku hiljaa jotenkin yli, mutta kyllä nuo tapahtumat välillä kummittelevat mielessä. Pitää vain jotenkin jatkaa elämää...
Tuo on vaikea vaikeus; kun ei voi selvittää kesken tai väärin kohdelluksi tullutta asiaa loppuun asti. Se sitten salpaa mieltä aina muistista puplahtaessaan pintaan. Omalla kohdalla vasta isän kuolema muutti jotain omassa asetelmassa. Nyt on edelleen välit selvittämättä osaksi, jäi selvittämättä, ja edelleen on siltä osin tilanne sama. Itessäni olen löytänyt jnknlaisen uuden vaihteen elämään tuolta osin; enää ei vaivaa 'pitäisi selvittää' -asenne, vaan jnknlainen luovuttaminen minussa on vapauttanut voimaa muuhun. Ja tässä tapauksessa kun toisen kuolemasta kyse, on kuin se kipeä kivi selkään viskottu olisi muuttunut ohi lentäneeksi. Jnknlainen anteeksiantaminen on tapahtunut, ilman sitä en ehkä olisi päässyt eteenpäin.
Niin. Kyllä minä meinasin silloin selvittää asian monella tavalla. Jopa väkivaltaisesti. Kuitenkaan en sitten tehnyt mitään radikaalia. Ja nyt siitä on jo liian kauan. Onneksi aika hyvin päässyt siitä yli.
Siitä ainakin sen oppi, että asioille on tehtävä aina heti jotain, muuten ne alkaa kummittelemaan mielessä vielä monen vuoden päästä.
Tuosta kuolemasta. Kaveri kun teki itsemurhan 7 vuotta sitten, niin se oli kyllä aikamoinen kolaus. Siinäkin asiassa, pitää varmaan vain antaa anteeksi.
Nuo kuolemat kyllä aina muuttaa kaiken. Onneksi niistäkin ajan kanssa pääsee usein yli...