Minulla on kans samanlaista kun sinulla perhe suhteet ovat vaikeeta, ja koulukiusaamista oli koko ala aste. Perhesuhteet kanssa oli kukaan ei tullut isäpuolemme kanssa toimeen. Paitsi äiti, koska hän rakasti sitä, mutta aina ei rakkaus auta, koko perhe oli ihan sekaisin, viisi tai kuusi vuotta,  aina oli kaikenlaista vääntöä, ja voisi sanoa että se oli perheen sisäistä kiusaamista.mutta nyt on elämässämme kääntymässä hyväkin puoli, ainakin jotenkin asiat on järjestyksessä, mutta toisaalta on hyvä että kirjoitat, ootko koskaan ajatellut jakavasi asioita jonkun kanssa, minulla oli pitkään koirani jolle puhuin kaikki asiat..

Kevätkissa, kysymyksestäsi tuli mieleen tämä sarjakuva https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/20/kuningatar-alkoholin-sarjakuva-prosessi. Siinä kuvattiin mielestäni hyvin sitä miten - vaikka kaikista traumoista ei välttämättä voi päästä kokonaan yli (siinä mielessä etteivät ne vaikuttaisi arkeen lainkaan), niiden kanssa voi oppia elämään.

Tarinasi kuulostaa vähän samantapaiselta kuin minulla, ja minun kohdallani (kuntoutus-)psykoterapiaan hakeutuminen oli yksi parhaista asioista joita olen tehnyt. Ehkä sieltä voisi saada työkaluja siihen miten menneisyyden vaikutusta nykypäivään voisi lieventää.

Kiitos viesteistänne. Kuntoutuspsykoterapiaa olen itsekin pitkään harkinnut - se voisi varmasti olla minun tapauksessani se tehokkain keino. Lisäksi puhun asioistani mm. isosiskolleni, rakkaalle kissalleni sekä kirjoitan ajatuksiani ylös. Yksin ei missään nimessä pidä jäädä raskaiden asioiden kanssa.

Psykoterapioissa on se hankaluus, että ne hinnoiteltu hintaviksi. Tai niiden kalleus lähinnä tulee niiden kestosta; syvällä olevat ongelmat vaatii pidempiä terapioita. Toinen vaihtoehto lyhytterapiat, joita myös useanlaisia. Ratkaisukeskeisiksi kutsuttuja lyhytterapioita voi kokeilla, niistä voi saada konkreettisemmin apua, tai ainakin voi paremmin hallita noita kustannuksia ja päästä pala kerrallaan elämästään parempaan selkeyteen.

Tulin tietämään tämän sarjakuvaksi tehdyn, jota kannattaa katsoa vaikka tarkemminkin:

Hyvää elämää
vaikeina aikoina
MAADOITA ITSESI VAPAUDU KOUKUSTA
KIRKASTA ARVOJASI ANNA TILAA
OLE LÄSNÄ OLE YSTÄVÄLLINEN
Pohjautuu hyväksymis- ja
omistautumisterapiaan
Kuvitettu opas
stressin käsittelyyn

Googlaa.. "Hyvää elämää vaikeina aikoina"

Minulla samankaltaisia asioita menneisyydessä. Kuinka kaikista ahdistavista muistoista päästä yli. Se on iso ja tärkeä kysymys. Liika yksinäisyys myös kuluttaa ja ajatukset jäävät päähän pyörimään. Lisäksi korona kaikkialla ja harrastukset ovat sen takia tauolla. Yksinäisyys lisää ajatusten kietoutumista kun ei näinä aikoina oikein mihinkään pääse tuulettumaan.

keskustelua kirjoitti:
Psykoterapioissa on se hankaluus, että ne hinnoiteltu hintaviksi. Tai niiden kalleus lähinnä tulee niiden kestosta; syvällä olevat ongelmat vaatii pidempiä terapioita. Toinen vaihtoehto lyhytterapiat, joita myös useanlaisia. Ratkaisukeskeisiksi kutsuttuja lyhytterapioita voi kokeilla, niistä voi saada konkreettisemmin apua, tai ainakin voi paremmin hallita noita kustannuksia ja päästä pala kerrallaan elämästään parempaan selkeyteen.

Jossain, taisi olla Ylellä, oli uutinen, jossa oli tästä. Vain hyvätuloinen kaupunkilainen työssäkäyvä nainen yleensä saa terapiaa, kun taasen maaseudulla ukkoutuva väestö ja pienituloiset jäävät ilman. Tämä on yleistys mutta tällaisia profiileja muodostuu uutisen mukaan. En nyt muista millä avainsanoilla tuon uutisen löytäisi. Tavalliselle kansalle jää vaihtoehdoksi vain some ja vertaistuki kuten Tukinet ja ehkä pääsy psykiatriselle hoitajalle muutamaksi kerraksi. Ilmeisesti tilanne on täysin kaoottinen ja vaihtelee täysin kunnittain ja kuka sote-viranomainen on tekemässä harkinnanvaraisia päätöksiä, millä tuulella hän on ja millainen suhtautuminen työhönsä ja ihmisten auttamiseen. Toivottavasti liioittelen.

Moi teille. Mie mietin edelleen samoja asioita: miten päästä eteenpäin, miten saada "ohjelmoitua" omat aivot niin, että lapsuuden traumat, henkinen väkivalta ja hylkäämiskokemuksista jääneet tunnejäljet eivät aiheuttaisi niin paljon tuskaa aikuisen ihmisen elämässä... Esimerkiksi ihan parisuhteessa oleminen tuntuu joskus niin vaikealta! On hylkäämisen pelkoa, mutta myös ahdistusta ja ocd-ajatuksia että itse lähden, vaikka rakastankin puolisoani.

Olen ollut psykoterapiassa 5,5 vuotta ja joskus tuntuu, että tunnelin päässä oleva valo onkin vaan juna. Viimeisin oivallus terapiassa on, että kasvatuksesta johtuen en osaa ilmaista tai tuntea vihaa. Vihakin voi olla oikeutettua, mutta minä sivuutan sen ja alan vaan empatisoimaan ja ymmärtämään tahoa, jolle pitäisi olla vihainen. Tämä aiheuttaa ahdistusta. Mutta niin aiheuttaa se vihan ilmaisemattomuuskin.

Kuntoutuspsykoterapiaan pääsee, jos jaksaa etsiä sitä psykoterapeuttia ja odottaa pääsyä sinne... Jonot on tosi pitkät, mutta mahdollisuus on! Ja jos kela korvaa niin jäiköhän itselle ekat 3v käynneistä joku 20-25€ maksettavaa. Se ei ollut vielä liian paha. Nykyään 85€/kerta. Olen toki onnellisessa asemassa, että voin tuolla edelleen käydä, vaikka hinta kirpaiseekin. Tsemppiä teille!

Niin Eieiei, toivottavasti tosiaan liioittelet. On noissa tilastoissa varmasti jotain perää. Tavallinen kansa tosin on hyvin laaja kategoria. Ja on varmasti totuutta myös tuosta, että jotkut kuntouttavaa psykoterapiaa tarvitsevat on paikallisten käytäntöjen ja päätöksentekijöiden armoilla. Tasa-arvo ei varmasti toteudu palveluntarjonnassa ja saatavuudessa. Haavoittuvat ja palveluja tarvitsevat ihmiset voi valitettavasti jäädä ilman asianmukaista tukea. Sotepalveluissa on potilas- ja sosiaaliasiamiehet, joiden puoleen voi kääntyä silloin, jos asiakkaana tai edes potentiaalisena asiakaana tuntee tulleensa kohdelluksi jotenkin epäoikeudenmukaisesti. Järjestelmä on jäykkä, ja sen rattaat pyörii hitaasti. Onneksi siihen on myös rakennettu tapoja asiakkaiden oikeuksia valvomaan ja ajamaan. Silloin, kun voimat on sairauden tai muuten vaikean tilanteen vuoksi vähissä, jäykkä palvelujärjestelmä tuntuu kohtuuttoman epäinhimilliseltä koneistolta. Vertaistoiminta on sille hyvä vastapaino. Ne täydentää toisiaan. Ja toivossa on hyvä elää, että palvelujärjestelmäkin olisi jonain päivänä inhimillisempi.

Kiitos Keskustelua ja Eieiei mielenkiintoisista ajatuksistanne.

Maanini kirjoitti:
Kuntoutuspsykoterapiaan pääsee, jos jaksaa etsiä sitä psykoterapeuttia ja odottaa pääsyä sinne... Jonot on tosi pitkät, mutta mahdollisuus on! Ja jos kela korvaa niin jäiköhän itselle ekat 3v käynneistä joku 20-25€ maksettavaa. Se ei ollut vielä liian paha. Nykyään 85€/kerta. Olen toki onnellisessa asemassa, että voin tuolla edelleen käydä, vaikka hinta kirpaiseekin. Tsemppiä teille!

Hinnat vaihtelee varmaan vähän paikkakunnista tai terapeutista riippuen, mulle jäi kelakorvausten jälkeen maksettavaa 15€/kerta (eli 15€/viikko) mutta mun terapeutti oli kyllä niin superkiva että en ihmettelisi vaikka hän olisi antanut pienituloisuuden perusteella mulle jonkinlaista alennusta.

Hakuprosessi on kyllä aika pitkä, mutta on siinä myös vaiheita jotka eivät välttämättä vaadi itseltä erityistä aktiivisuutta. Silloin kun hain, tarvitsin psykiatrilta B-lausunnon, jonka saamisen edellytyksenä oli muutaman (väh. 3?) kuukauden hoitosuhde, eli sinä aikana riitti pysyä sillä kannalla että haluaisi hakeutua terapiaan. Sen jälkeen kun terapeutti oli löytynyt, hän auttoi Kelalle tehtävän hakemuksen kanssa (neuvoi mitä kannattaa korostaa, jotta hakemus menee todennäköisesti läpi).

Olen varmaan lukenut Eieiei:n kanssa saman uutisen ja muistelen, että terapiassa käyvien välillä näytti tosiaan olevan tuollainen sukupuoli-tuloluokka-jako. Toivottavasti lukuja ei ollut suhteutettu hakemusten määrään (mun stereotypioihin liittyvä mututuntuma olisi, että hyvätuloiset kaupunkien naiset myös tekevät hakemuksia innokkaammin kuin maaseutualueilla asuvat vähätuloiset miehet?), olisi hälyttävää jos tehtyjen hakemusten hyväksymisessä olisi tuollainen ero.

Olin tuetussa terapiassa muistaakseni puoli vuotta, mitä ennen olin samalla psykologilla srh piirin kustantamassa neuropsykologisessa kuntoutuksessa. Tuettu terapia kävi minulle aivan liian kalliiksi. Näkyviä hyötyjä ehkä olisi myöhemmin tullut mutta minulle alkoi myös tulla olo että psykologi alkoi inhota minua. Kun sitten aloitin erään harrastuksen niin se antoi minulle voimia nollasta sataan sekä oli ainakin 20-kertaisesti edullisempaa.

Maanini kirjoitti:
Moi teille. Mie mietin edelleen samoja asioita: miten päästä eteenpäin, miten saada "ohjelmoitua" omat aivot niin, että lapsuuden traumat, henkinen väkivalta ja hylkäämiskokemuksista jääneet tunnejäljet eivät aiheuttaisi niin paljon tuskaa aikuisen ihmisen elämässä... Esimerkiksi ihan parisuhteessa oleminen tuntuu joskus niin vaikealta! On hylkäämisen pelkoa, mutta myös ahdistusta ja ocd-ajatuksia että itse lähden, vaikka rakastankin puolisoani.

Olen ollut psykoterapiassa 5,5 vuotta ja joskus tuntuu, että tunnelin päässä oleva valo onkin vaan juna. Viimeisin oivallus terapiassa on, että kasvatuksesta johtuen en osaa ilmaista tai tuntea vihaa. Vihakin voi olla oikeutettua, mutta minä sivuutan sen ja alan vaan empatisoimaan ja ymmärtämään tahoa, jolle pitäisi olla vihainen. Tämä aiheuttaa ahdistusta. Mutta niin aiheuttaa se vihan ilmaisemattomuuskin.

On niin moniulotteinen ihmisen elämä. Monessa asiassa kompleksista löytää helpotusta. Sanotaan, että vain muistamalla voi unohtaa; tarpeeksi märehditty selvitetty murhe alkaa menettää vaikutustaan. Terapian aiheet usein niin syvällä, että vie vuosia että se tunnelin päässä oleva valo ei olekaan tulossa oleva juna, vaan auringon kilo. Itsellä on takana 2+3+3 vuoden jaksot, kunkin välissä se 5 vuotta minkä Kela vaatii. Viimeisimmän aikana Kelan käytäntö muuttui niin, että aikuisetkin alkoi saada saman korvauksen kuin nuoret sitä ennen olivat saaneet.

Koen myös että kun on riittävästi märehtinyt murhettaan, aika kuluu ja tulee uusia asioita kohdalle, tällöin murhe painuu enemmän historiaan. Murhe muuttaa muotoaan, ei ole niin kohdalla enää. Se on muisto. Mutta tietysti pahatkin muistot pitää käsitellä. Siihen käsittelyyn voi hyvässä lykyssä saada ammattiapua tai sitten muuten keskustelua esimerkiksi täällä sivustolla. Kunhan pääsee murheensa kanssa sille asteelle että ensiksi hyväksyy sen että se kyseinen asia tapahtui omassa elämässä, mennyttä ei voi enää muuttaa. Sitten käsittelee asiaa, yrittää saada oikeutuksen tunteilleen jostain. Ainakin itseltä. Sitten on hyvä tuki, jos joku ammatti-ihminen antaa hyväksynnän murheesta kärsivän ihmisen tunteille. Sitten tietysti vertaistuki. Maailmassa on hirveä määrä kärsiviä ihmisiä. Itsellä yksinäisyys pahentaa murheita, ellei ole ketään kenen kanssa pallotella ajatuksia ja saada uutta näkökulmaa. Ammattiapu on itselle aivan liian kallista, sen vuoksi kaikki muut kanavat ovat ensiarvoisen tärkeitä. Viimeisin oivallus on ollut se että pyrkii keskittymään nykyhetkeen. Eikä elä jatkuvasti oman pään sisällä ja mieti menneitä. Ei kukaan jaksa sellaista.

Se onkin hyvä kysymys! Miten päästä yli menneestä, helpoiten sitä syyllistää itseään. Ensimmäinen askel on hyväksyminen hyväksy tunteet ja näytä ne, ei se helppoa, ole mutta syylistämisestä pääsee ajan kanssa aikaa se varmaankin vaatii, varsinkin jos joku syylistää sinua, minulla se on oma isäni, joka syylistää ja moittii minua, kun hän sen luota tavaroitani. Mä oikein päätän nyt vaikka itse kysyinkin omista henkilökohtaisista asioista, minä syytän isääni ja isä syylistää, minua kaikesta, menneisyydessä on ollut tapahtumia, jotka vaikuttaa tähän hetkeen...

Muistot ovat jokaisen ihmisen taakka tai voimavara...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Osa pois
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Parantelu