Miten luulosairauden kanssa voisi pärjätä?
Moi!
Tein aikaisemminkin tänne tyhjentävän keskustelun, jossa myös mainitsin jatkuvista peloistani, mutta haluaisin avata luulosairaudesta uuden oman keskustelun josko saisin vaikka hengenheimolaisilta vinkkejä. Olen siis ollut lapsesta asti enemmän tai vähemmän luulosairas. Muistan ensimmäisen ”diagnoosini” kun salatuissa elämissä eräällä hahmolla oli jokin syöpä, jonka oireena taisi olla pyörtyilyä ja yleistä huimausta noin muutenkin. Sen jälkeen olin aivan vakuuttunut että minullakin on syöpä. Tätä samaa vainoharhaisuutta on jatkunut tähän ikään asti enkä tunnu pääsevän siitä millään eroon, muuta kuin väliaikasesti hyvinä kausina saatan aivan täysin unohtaa oman kehon tarkkailemisen. Kärsin muutenkin ahdistuneisuushäiriöstä, joten ahdistun kaikesta muustakin jo ihan tarpeeksi omaan makuun.
Tällä hetkellä oman pääkopan tuottamina diagnooseina minulla on samanaikaisesti melanooma, rintasyöpä, jonkinlainen imusolmukesyöpä (onko tämä edes mahdollista, en uskalla googlettaa), luusyöpä ja aivosyöpä. Löydän jatkuvasti kehostani jotain poikkeavaa ja joskus kuvittelen löytäväni pattejakin jotka sitten lääkärikäynnin perusteella eivät ole edes olemassa ja olen vain roplannut kyseistä pistettä neuroottisesti niin paljon että se päässä tuntuu jotenkin epätavalliselta. Kaikista pelottavinta on, kun ei koskaan tiedä onko kyseessä vain minun pääni tuottamia oireita vai onko minulla oikeasti joku kokovartalosyöpä, koska se tuntuu sillä nimenomaisella hetkellä niin uskomattoman todelliselta. Vaikkakin nämä erinäiset vaihtelevat oireet ovat olleet kanssani koko ikäni eikä lääkärissä koskaan ole mitään löydetty, että järjen jo pitäisi sanoa että rauhoitu hyvä ihminen.
Olen jatkuvasti todella stressaantunut ja päivässä käytän kehoni tarkkailuun monta tuntia, pulssia mittaan valehtelematta satoja kertoja päivässä, vaikken siitä tiedosta saa mitään irti koska en uskalla googlettaa mikä on normaali pulssi. Kaipaisin niin kovasti sellaista elämää että voisin joskus painaa pääni levollisesti tyynyyn miettimättä että mihinköhän tautiin kuolen tänä yönä. Kerron näistä oireista aina jollekin, esim. siskolle, joka yrittää parhaansa mukaan neuvoa ja kertoa ettei ole mitään hätää. Olen myöskin yrittänyt ns. huumorin kautta jotenkin helpottaa oloani tai yritän väkisin ajatella jotain muuta tai tehdä jotain mukavaa jotta ajatus siirtyisi muualle, mutta aina löydän itseni tavanomaisesti tökkimästä kehoani. Lääkkeitä on kokeiltu, tällä hetkellä en mitään käytä, mutta olen kyllä alkanut harkitsemaan lääkkeiden uudelleen aloittamista koska tuntuu etten voi elää näin. En osaa enää nauttia mistään, koska päässäni jyllää vain jatkuva sairauden ja kuolemanpelko kaiken muun stressin ja ahdistuksen päällä.
Olisi lohduttava kuulla, jos joku olisi onnistunut tästä pääsemään yli tai ainakin helpottamaan jotenkin omaa oloaan. Pelkään, että eläkeiässäkin makaan vain paniikissa sängyllä peläten lähestyvää kuolemaa, jos edes jaksan taistella eläkeikään asti.
Kirjoititko aikaisemmin, että oot aloittamassa terapiaa? Luulen, että ammattilaisilla voisi olla jotain käytännön keinoja, millä sairauksista huolehtimista voi pyrkiä helpottamaan. Toi on kuitenki asia, joka koskettaa monia ihmisiä ja silloin on varmaan kehitelty jotain hoitomuotojakin. Toivon, että saat tarvitsemaasi apua! 🙂👍
Mikä sua eniten pelottaa sairauksissa ja kuolemassa?
Joie kirjoitti 3.3.2017 8:48
Kirjoititko aikaisemmin, että oot aloittamassa terapiaa? Luulen, että ammattilaisilla voisi olla jotain käytännön keinoja, millä sairauksista huolehtimista voi pyrkiä helpottamaan. Toi on kuitenki asia, joka koskettaa monia ihmisiä ja silloin on varmaan kehitelty jotain hoitomuotojakin. Toivon, että saat tarvitsemaasi apua! 🙂👍
Mikä sua eniten pelottaa sairauksissa ja kuolemassa?
Terapia olisi tarkoitus tosissaan aloittaa tänä vuonna, saattaa vielä venyä toukokuulle asti ellei pitemmällekin ja sinä aikana täytyy keskenään pärjätä. Toivoisinkin että terapeutiasta saisi jotain käytännön vinkkejä. Psykologeilta ja psykiatreilta olen lähinnä saanut "voi että, kyllä se siitä" kommentteja. Hankalinta on kun en osaa oikein edes itsekään kertoa miksi ne sairaudet ja kuolema on niin kamala ajatus, ehkä sitä pelkää kuolemaa tuntemattomana asiana. Varsinkin ajatus omasta olemattomuudesta kuulostaa tosi pelottavalta vaikka välillä ajattelisikin että kuoleminen olisi vain helpompaa. Itsekin toivoisin kovasti että se terapia alkaisi ja voisin näitä asioita vihdoin käsitellä kunnolla. Kiitos kun jaksat aina vastailla ja kannustaa 🙂
Nähtävästi minulla olikin kaksi eri käyttäjää tänne kun aina unohdan niiden nimet, siksi vastasin eri nimellä 😀 - Tyynynapero
höpöhousu kirjoitti 3.3.2017 9:46
Terapia olisi tarkoitus tosissaan aloittaa tänä vuonna, saattaa vielä venyä toukokuulle asti ellei pitemmällekin ja sinä aikana täytyy keskenään pärjätä. Toivoisinkin että terapeutiasta saisi jotain käytännön vinkkejä. Psykologeilta ja psykiatreilta olen lähinnä saanut "voi että, kyllä se siitä" kommentteja. Hankalinta on kun en osaa oikein edes itsekään kertoa miksi ne sairaudet ja kuolema on niin kamala ajatus, ehkä sitä pelkää kuolemaa tuntemattomana asiana. Varsinkin ajatus omasta olemattomuudesta kuulostaa tosi pelottavalta vaikka välillä ajattelisikin että kuoleminen olisi vain helpompaa. Itsekin toivoisin kovasti että se terapia alkaisi ja voisin näitä asioita vihdoin käsitellä kunnolla. Kiitos kun jaksat aina vastailla ja kannustaa 🙂
Niin, menee toki aikaa ennen kuin löytyy sopiva terapeutti ja tulee Kelan päätös... ootko etsinyt jo terapeuttia? Tuommoiset "kyllä se siitä" lausahdukset ei juuri auta. 😀 Ajattelin, että ongelma olis ammattilaisille tuttu, kun siitä kysytään erilaisissa mielialaa ja ahdistuneisuutta mittaavissa kyselyissäkin (että huolehtiiko jatkuvasti sairauksien mahdollisuudesta). Mutta ehkä sitten ei. Varmaan kuitenki löydät terapeutin, jolla olis enempi ymmärrystä asiasta.
On kyllä tosi ymmärrettävää, että sairaus ja kuolema pelottaa. Kai ne pelottaa jossain määrin melkein kaikkia ihmisiä. Pelottaa se, että itselle tapahtuu jotain (pahaa) mitä ei pysty hallitsemaan ja että jää yksin johonki loputtomaan pimeyteen. Jumalaan turvaaminen voi auttaa. ☺️❤️ Hänen kädet kantaa yli kuoleman rajanki.
Tyynynapero, sairaudenpelko teini-iästä saakka on tuttua tännekin, samoin kuolemanpelko. Toki neuroosit kulkevat osin suvuittainkin, mutta osasyyksi katsoisin varhaislapsuuden/vauvaiän turvattomuudentunteen, joka kantaa ikävää hedelmää vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Jos vauva joutuu esim. itkeskelemään liian pitkään nälissään, janoissaan tai muissa tarpeissaan ilman hoivaa, aivot kehittyvät stressiherkiksi - sitä ei siis usko myöhemminkään, että elämä voisi kantaa. Pienen lapsen kokemus välittömän hoivan puutteesta on elämän ja kuoleman kysymys, eikä vauva ymmärrä aikakäsitystä " ehkä kohta tai joskus saan hoivaa". Jos luottamus vanhempaan=hoivaan on hatara, niin luottamus elämään ylipäänsä kokee kolauksen jo elämän alkumetreillä. Mitä tahansa kamalaa voi tapahtua, ja mikä olisi henkeä uhkaavampaa kuin vakava sairaus?
Tulevaisuudenpelkoinen kärsii kahdesti: jo ennen todellisia tapahtumia, ja vähintään yhden kerran turhaan, jos mitään ikävää ei tapahdukaan.
Pelko on viheliäinen seuralainen, mutta sen syntysyiden tiedostaminen voi auttaa astumaan pelon ulkopuoliseksi tarkkailijaksi- ja terapialla voi siis saada tuloksia neuroosista irti pääsemiseksi. Erilaiset mieltä rauhoittavat tekniikat saattavat olla myös avuksi. 🙂🌻
Hei! Aloittajan kirjoitus on kun omasta elämästäni. Minulla on diagnoosina pakko-oireet/ajatukset. Eniten pelkään sairastumista, toisen vahingoittamista/loukkaamista. Syksyllä toivottavasti alkaa psykoterapia, minulla on taustalla turvaton ja ankara lapsuus. Pahimmillaan isä uhkasi tappamisella jos tein lapsena jotain väärin. Lääkityksenä meni setralin 50 Mg, jonka lopetin mutta varmaan aloitan sen pian uudestaan. Kokoajan melkein on jotku tutkimukset menossa koska muka oireilen. Kesällä minulla oli pukama vaivaa, ja menin heti lääkärille koska nehän voi olla oire suoliston syövästä :/ Oireilu on alkanut jo kolme vuotiaana, mutta pahentunut lasten syntymän jälkeen. Jos en murehdi sairautta niin sitten jotain muuta. Aina löytyy joku uusi pakkoajatus, missä pahimmillaan pelkään aiheuttavani jonkun kuoleman. On tämä välillä niin raastavaa mutta onneksi enemmän on hyviä päiviä.🙂👍