Momolle haluan sanoa että vihan "löytäminen" vain lisäisi tuskaasi! Yritä sen sijasta ajatella todella rauhallisesti ja realistisesti mitä oikeastaan on tapahtunut. Jos kokemuksesi on oikea, sinun on pyydettävä itsellesi kärsivällisyyttä ja levollisuutta kohdata ero sillä sen tuottama tuska menee ohi ajan kanssa. Ihan varmasti.
Hyvää syksyä sinulle!

Momo kirjoitti 31.10.2011 7:36

Olen hiljattain eronnut pitkästä ja kuluttavasta parisuhteesta. Ongelmani on se, että vaikka tiedon tasolla tajuan, että vikaa on toisessa osapuolessa vähintäänkin yhtä paljon kuin minussa (ja enemmänkin..), niin EN LÖYDÄ VIHAANI, josta saisin energiaa irrottautumiseen.

Olen alkanut katua lopullista eroa, on ikävä toista jne. Ja kuitenkin tuossa suhteessa tapahtui sellaista, mikä vei lähes mielenterveyteni enkä mitenkään olisi siinä jaksanut enää jatkaa. Ihan kuin ikävät asiat pyyhkiytyisivät pois ja hyvät asiat nousevat pintaan.

Minulle tulee kaaosmainen olo enkä oikein tiedä, miten päin olla. Käännän syyt itseäni vastaan ja painun masennukseen...Onneksi esim joku lehtijuttu tai vastaava saa välillä vereni kiehumaan, kun ajattelen miten toinen kohteli minua!!

Kertokaa miten olette löytäneet vihanne ja miten elätte sen kanssa - voiko vihasta päästä irti? Millainen prosessi se on?

Moi,

Kuulostaa tutulta. Olin kolme vuotta erittäin raastavassa suhteessa ja eilen päätimme taas erota. Ensimmäistä kertaa tuntuu että nyt se oikea ero on totta. Meillä oli on-off juttua melkein alusta asti ja tuntuu että vanhenin tuon kolmen vuoden aikana tuplasti. Aina palattiin yhteen, kun ei muka voitu olla erossa. Ja joka kerta kaikki paskat kokemukset vain lisääntyivät ja kärjistyivät. Viimeisen kuukauden aikana putosin jaloilleni ja tajusin toisen puoliskon motiivit suhteessa. Nyt on sellainen olo, etten enää edes pysty palaamaan takaisin, saati haluaisin. Jossain vaiheessa mietin; voi kunpa pystyisin vihaamaan toista, niin ehkä pääsisin eroon tästä kaikesta. Nyt tajuan ettei se viha mitään olisi auttanut. Totesin faktat ja kysyin itseltäni, mitä minä tästä saan muuta kun pahaa mieltä ja menetän mielenterveyteni sekä rahani. Jotenkin silmät avautuivat, vaikea selittää. Ainoa mikä oikeastaan pelotti jokaisen off kauden aikana oli se yksinjäämisen pelko ja nyt tajusin sen että pelkästään sillä ei suhdetta rakenneta. Vaikealta tämä vielä tuntuu, mutta joka kerran kun ikävä iskee, tsemppaan ajatukset niihin syihin, joiden vuoksi en halua enää seurustella kyseisen ihmisen kanssa. Tiedän että jos palaisimme yhteen, asiat eivät muuttuisi taaskaan mihinkään suuntaan.....sitä en kestä enää. Tässä taitaa olla kyse päättäväisyydestä, ainakin minun kohdalla. Asioiden täytyy muuttua. Toivotaan että pääset asian yli.

Itse en pelkäisi vihaa tai piilottaisi sitä, jos se on tulollaan. Kyllä viha auttaa irtipääsemisessä. Miksi kuitenkaan väkisin sitä itselleen jostain kaivamaan?

Olen sitä mieltä, että se tulee, jos sille on syy ja tarve. Joskus masennuksen takana on vihan tunteet, tai turhautuminen.

Itse olen kokenut isoison vihan, sellaisen, jota ei miltei pystynyt hallitsemaan. Se tuli aaltoina ja välillä yllättäenkin. Se oli joskus aivan kestämätön ja jouduin miettimään keinoja, millä saan sitä purettua niin, etteivät muut ihmiset kärsi ja miten pärjään sen kanssa. Aikansa sitä kesti ja sitten se vain viileni ja kuihtui pois. Ei sitä enää tarvittukaan.

Lähtisin siitä, että pitäisin hyvää huolta itsestäni. Sellainen sisäinen hyvä puhe ja helliminen itselle. Ja jos mahdollista, ehkäpä kosketushoitoa tms. Esim. Trager-kehoterapiasta on itsellä hyvät kokemukset. Elimistö kyllä hoitaa itseään ja toimii tarvittavalla tavalla, jos saa siihen mahdollisuuden. Pakottaminen kannattaa unohtaa.

Älä hyvä ihminen toivo tuollaista itsellesi, sillä omasta kokemuksestani tiedän, ettei mikään ole kuluttavampaa, tuskallisempaa ja itselle vahingollisempaa kuin viha. Tosin ymmärrän, mitä ajat takaa. Irrottautuminen on niin hirvittävän tuskallista, etenkin jos et vain vaihda partneria toiseen, vaan jäät ikään kuin tyhjän päälle. Mutta viha sitoo ihmisen toiseen yhtä lailla kuin rakkauskin ja kumpikin on toisen kääntöpuoli.

Hyvin osuvasti joku sanoikin, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan välinpitämättömyys. Mutta eihän juuri kukaan osaa suhtautua välinpitämättömästi ihmiseen, josta juuri äsken erosi! Eroon tarvitaan aikaa ja särkynyt sydän paranee hitaasti.

Mutta kuten runoilija Kahlil Gibran sen kauniisti muotoili: "Vain särkynyt voi tulla ehjäksi." Voisiko ero olla myös mahdollisuus johonkin uuteen? Voi tosin kestää, ennen kuin löydät sen, mutta jokaisella tyhjiöllä on pyrkimys täyttyä.

Pakko oli kirjoittaa tähän pyydän anteeksi jos loukkaan jollain tavalla mutta omasta kokemuksesta voin sanoa että jos vihan pitää sisällään / ei osaa kanavoida vihaa ulos, niin silloin niitä ongelmia tulee.
Toki vihaa ei mielestäni pidä purkaa toisiin ihmisiin.

Viha voi kohdistua itseen, ellei sitä voi ilmaista. On myös rakentavia tapoja kanavoida vihan tunteet. Mm. vihakirjeet, joissa ei välttämättä tarvitse yksilöidä nimellä ketään, vaan antaa kaiken väkivaltaisimmankin mteriaalin syöksyä paperille. Joko pidät ne kirjeet taikka tuhoat kun ovat tehtävänsä tehneet. Kyllä sinä ja Jumala tiedätte, keistä ne kirjeet kertoo. Itse tein toissapäivänä niin.🙂👍🙂👍🙂👍