Hei! Olen saanut masennusdiagnoosin vuonna 2005. Olin silloin vielä työelämässä, tein maatalouslomittajan töitä. Diagnoosiksi tuli silloin keskivaikea masennus ja kuukausi sairaslomaa. Jaksoin lomittajan hommissa vuoteen 2009 jolloin mut irtisanottiin työstäni. En kuulema pärjänny fyysisesti enkä henkiseseti ja olin epäsiisti ja ylimielinen. Nämä sanat todella satuttivat vaikka parhaani tiloilla koitin tehdä ja hammasta purren esittää iloista vaikka sisältä olin ihan rikki. Olin tuolla hetkelllä myös parisuhteessa joka oli alkanut vuonna 2000. Parisuhteen ongelmatkin heijastuivat työhöni ja masennuskaan ei sitä helpottanut. Kunta ei antanut minkäänlaista ohjeistusta tilanteessani vaan mut oli helpompi heittää meneen. Tosin se oli mulle silloin helpotus. Päädyin sitten vuonna 2009 ympäristönhoitajakoulutukseen ja valmistuin 2012. Tänä aikana parisuhteeni päättyi, todennäköisesti masennukseni takia. Valmistuttuani koulusta menin kunnalle työharjoitteluun ja pääsinkin Tekniselle puolelle puistotyöntekijäksi. Olin niissä hommissa pari vuotta mutta masennuksen takia olin töistö pois 2 kuukautta ja en päässyt enää takaisin niihin hommiin.
Nyt olen ollut kaksi vuotta työttömänä. Yritin vuosi sitten opiskellakin laitoshuoltajaksi mutta ahdistus ja paniikki lopettivat senkin kesken. En pystynyt menemään vaadittuun työharjoitteluun.
Mun tilanteeni on nyt tämä että liiton päivät on kohta tullu täyteen ja tipun kelan päivärahalle. Olen myös velkaantunut eli hakenut pienlainoja ja kulutusluottoja niin monesta paikkaa etten enää muista määriä enkä paikkoja.
Kaveriksi masennukselle on tullut ahdistus ja viiltely.
Olen jo useamman vuoden miettinyt miten kertoa perheelleni tilanteestani. Tavatessani perhettäni osaan hyvin sujuvasti peittää arvet tai keksiä jonkun selityksen. Tämä vaan alkaa olla aika raskasta minulle kun joudun elään kaksoiselämää. Mulla ei oo kauheen läheiset välit mun perheeseen eikä me nähdä kuin kerran kaksi vuodessa jo väliumatkankin takia. He asuvat pääkaupunkiseudulla ja mä POrissa.
Äiti on koittanut mulle jankuttaa että pitäisi opiskella ja mennä töihin, en vaan pysty kertomaan et äiti mä en pysty enkä mä jaksa, oon ihan rikki sisältä. Mulla on myös soisaalisten tilanteiden pelkoa ja yleinen ahdistuneisuushäiriö ja vakava masennus ilman psykoottisia oireita.
MIten kertoa äidille kun se vaan tuntuu ajatuksenakin niin ahdistavalta. Puhelimessa en pysty kertomaan. Lähetänkö kirjeen ja kerron. Ja mua pelottaa se reaktio mitä sieltä tulee tuleeko ryöppy sanoja vai pelkkää hiljaisuutta. Mut mulla olis ainakin yks huoli vähemmän jos saisivat tietää. Mä en vaan jaksa sitä hässäkkää jonka äiti todennäköiseseti aiheuttaa kun saa tietää ja ei jätä mua rauhaan ollenkaan. JA mä en jaksa sille selittää miksi ja miten..
Mulla on nyt huono hetki menossa vielä. Ahdistaa ja masentaa koko ajan ja missään en enää käy, en siivoa enkä oikeen itstäni huolehdi. Oon jopa miettiny sitä viimestä vaihtoehtoa et tartun pilleripurkkiin ja vedän kaikki alas,niin loppuis tää vaikee elämä..
Mulla on myös kaksi ihanaa kissaa joiden takia tässä vielä olen. Mut ei nekään pidemmän päälle voi olla vaan syy elää, tarvitaan siihen muutakin kuin kissat.: 😞