Hei. Olen aina ollut moniongelmainen, joskus ajattelen, että syy on ainostaan minun ja siten liioittelen kaiken. Suurimman osan aikaa kuitenkin olen sitä mieltä, että olen pudonnut johonkin ”epäonnen kuiluun”, selviän nippanappa päivästä toiseen, mutta kun aurinko paistaa täysillä, niin uudet pilvet ovat nousussa.

Tunnen tällä hetkellä suurta huolta, ahdistusta, masennusta, pelkoa ja kaikkea mahdollista poikani, jo kohta 39 vuotias, puolesta.

Hän on avioerolapsi, jossa isä ja hänen sukunsa hylkäsivät hänet, vaikka asuttiin samassa kaupungissa. Isänsä perusti uuden perheen ja unohti ensimmäisensä. Poika ei kuitenkaan unohtanut isäänsä, olihan hän jo kuusivuotias eron tapahtuessa. Asumme samassa pienessä kaupungissa.

Poika oli rankasti koulukiusattu koko kouluajan. Kävin 14 vuotta perheneuvolassa hakemassa neuvoja. Vaikka tämä kuulostaa oudota, en saanut poikaa vastaanotoille. Joskus yritin kantaa hänet ja polkupyörän tapaamaan terapeuttia, mutta ei onnistunut. Tai jos onnistui, hoidosta ei ollut mitään apua, koska poika ei ollut millään lailla vastaanottavainen. Silloin päätimmekin, että käyn siellä yksin ja yritän itse heidän neuvollaan auttaa poikaa.

Kuten arvaatte, pieleen meni. Pojalla alkoi viina- huume- ja ties mitkä kierteet. Itse kävin hänen täysikäiseksi tultuaan milloin missäkin ryhmässä. Välillä oli vaan kuitenkin niin vaikeaa ja pelottavaa. Hän muutti 18 vuotiaan pois kotoa ja sanoi, että ei koskaa palaa, no eihän se näin mennyt. Palasi aina, palasi ja oli väkilvaltainen. Ei kuitenkaan käynyt suoraan käsiksi, lähinnä heitti tavaroita, hajoittaen kodin useasti. Tää kodin hajoittaminen alkoi jo tuossa kahdeksan vuotiaana. Myöhemmin hänen ollessaan täysi ikäinen hän kohteli kolmea vaimoaan samoin kuin minua, vaimot olivat vammaisia. Itse yritän olla vahva, mutta miksi hän haluaa tuhota muut, nimenomaan häntä heikommat. Kuten hänelle koulussa tehtiin. Kostaa.

Omasta mielestäni olen aina ollut hänen elämässään, en puuttunut siihen, mutta olen yrittänyt tukea ja auttaa, kun hän on tarvinnut minua. Kiinnitin kuitenkin jo huomion siihen kun kävin huumenuorten äideissä, että muiden äitien lapset kuitenkin kunnioittivat äitejään, mä tunnuin olevan juurikin noiden tunteenpurkausten kohde ja suurin vihollinen. Onneton tilanne.

Tilanne tänä päivänä on se, että hän on yrittänyt tässä vuosin varrella ottaa itseltään hengen useasti. Teho-osastolta soitot olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Ette usko, että yritin kaikkeni. Joskus kun hän yritti tappaa itsensä ja sitten karkasi ambulanssista, olin hätäkeskuksen kanssa yhteydessä koko ajan.

Tää on vain pintaraapaisuja näistä asioista. Ette voi uskoa, että olen hakenut apua monelta taholta, mutta mikään ei ole auttanut. Kun hänen elämänsä on kunnossa, niin ei tarvita kun pari päivää, niin ollaan pohjalla jälleen.

Nyt sitten kävi niin, että tässä vuoden sisällä, hän yritti niin useasti itsemurhaa, että maksa sanoi itsensä irti. Tilanne on se, että jos hän juo ja ottaa lääkkeitä, niin henki menee. Tämän prosessin aikana hän tuli uskoon. On hän näin sanonut ennenkin, mutta nyt tuntui siltä, että tämä on totta. Kaikki meni siis hyvin. Hän osallistui seurakunnan tilaisuuksiin, oli ihan kun eri ihminen …. mutta nyt se on alkanut taasen. Hän ei juo, ota pillereitä, mutta on tullut minua kohtaan taas hyökkääväksi, ei niinkuin lapsi äidillen vaan huutaa minulle ja antaa neuvoja miten mun pitää elää. Voitte uskoa, että kun olen 25 vuotta pelännyt hänen puolestaan, niin haluaisin jo rauhan. Mutta ei. Tää vain jatkuu.

Hänellä on mielenterveysongelmia, mutta hän ei voi käyttää lääkitystä maksan takia. Eli kauhulla odotan joulua ja uutta vuotta, näitä muille niin rakkaita juhlapyhiä. Meillä ne on tai ainakin mulla ihan kauheita. Pelossa ja jännityksessä ei ole kiva elää. Pakko kerätä taas itsensä ja näytellä iloista, toimeliasta ja onnellista, vaikka pelkäisin kuinka. Näinhän olen toiminut ennenkin. Olen myös asettunut barrikadeille, että en ihan löysä ja nynny ihminen ole.

Tähän vielä haluan laittaa muutaman sanan näistä viime vuosistani; sain potkut työstä, joka oli kannatellut mua 35 vuotta. Viimeiset vuodet pomo haukkui, huusi ja raivos ja kohdisti kaiken kiukkunsa ja pätemättömyytensä minuun. Ennen se jaettiin muiden kesken tasaisesti. Olin siis sairausomalla, joka ei ollutkaan tarpeeton; kävin neljä leikkausta läpi selvitäkseni hengissä. Jäljellä on sydämen- ja kilpirauhasen häiriöt. Kävi myös ilmi, että olen niin ahdistunut, että puren yöisin hampaita niin, että ne ovat alkaneet halkeilla (kauneus menee tässä vanhetessa, hampaat ovat olleet monen kehun kohde ja nekin tässä murenevat). Olisin kaiketi saanut jatkaa työssäni, jos olisin muuttanut toiselle paikkakunnalle, mikä ei tilanteessani ollut mahdollista. Siinä työpaikka tuli vastaan ja en joutunut itse irtisanoutumaan, vaan minut irtisanottiin). Muutin tässä vaiheessa maaseudulle asumaan (uusi alku, jee), muuten meni hyvin, mutta sairaalan teholta soitettiin ihan samaan mallin) ja tietty eihän niitä ongelmia eroon päässyt. Monta kuukautta oli ilman rahaa, kun olin kuitenkin talon kirjoilla. Onneksi sain yhden kk:n toimeentulotukea ja minulle myönnettiin sairauseläke. Kaiken pitäisi siis olla kunnossa. Mutta ei. Kerroinko jo, että tässä kaiken keskellä saatoin äitini hautaan. Suruaika ei ole vielä ohi. Pahinta on se, että olen tukahduttanut aiemmin kaikki kausioireeni, mutta nyt sitten iski kuolemanpelko ja tietoisuus omasta iästä. Olen ollut aiemmin nuorekas, nyt sitten olen melkeinpä asettunut äitini kuolinvuoteelle.

Tähän haluaisin siis tämän kaiken vuodatuksen keskellä neuvojanne. Miksi lapseni, joka sanoo olevansa uskossa, asuu omillaan ym. ei voi olla niinkuin normaalisti. Onko kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman lääkkeitä sellainen juttu, että se voi aiheuttaa moisen vihan kaikkia niitä kohtaa, jotka ovat häntä tukeneet ja auttaneet. Tuntuu että hän on ihan sekaisin. Kaikki hyvin, mutta sekaisin. Pelkään, että hän käyttäytyy muille samoin kuin minulle 😭