Mulla on ihan mahdoton tilanne jo vuosien ajan. En vaan jaksa enää. Ei tästä pahasta olosta pääse ikinä eroon, traumat syö mut elävältä joka päivä uudelleen ja uudelleen. Mulla ei ole kavereita, ei puolisoa, ei mitään läheisiä. Yhteiskunnan tuki ei ole riittävää. En vaan pysty enää tähän.
Juopottelin eilen, että unohtaisin. Juopottelin ja itkin. Tänään vain itken. Egotripin sanoin: on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla pääse.
Mä vaan haluisin, että tää kipu loppuu. Miksei tää lopu?
Miten jotkut asiat voikin pilata koko elämän. Jos mä olisin elänyt nyt suurinpiirtein puolet elämästä ja se on ollut ihan paskaa, niin mitä voi olla enää odotettavissa? Miksei se riitä, että lapsuus oli paha, miksi siitä pitää kärsiä pitkälle aikuisuuteen? Mikä oikeus toisilla ihmisillä on tuhota toisten elämiä? Mikä oikeus niillä oli raiskata mua 😭
Oon niin väsynyt tähän p..kaan. Niin väsynyt.
Ja anteeksi teille kaikille tämä purkaus. Sattuu vaan niin hillittömästi.
Anteeks 😭
Jotenkin on taas viikonlopusta selvitty. Tänään kuitenkin kaupungilta kotiin tullessa olo romahti. Henkinen kipu sai kehonkin kipeäksi enkä ole jaksanut nousta. Miksei kukaan voi ottaa tätä kipua pois?
Kun olisi edes ystäviä, niin olisi vähän helpompaa. Tai mistä sen tietää, mutta näin kuvittelen.
Uuvuttaa ja sattuu.
Hyvää vappua silti ihmiset 🙂🌻
Koitetaan jaksella kukin tahoillamme.
Multakin on jo kauan ollu voimat loppu, mutta mulla on perhettä ja niitä tulee ajateltua aina siinä viimeisellä hetkellä. Pitäisi mennä päivystykseen/sairaalaan, mutta kun koen, että en saa apua ainakaan avohoidosta - tapaamisia on niin harvoin. Sairaalasta taas laitetaan ulos muutamassa päivässä, ellei samantien. Lopullinen päätös ikuisesta vapaudesta on jo olemassa, mutta sitä ennen on vielä muutama juttu, jotka haluan nähdä.
Hei, Nyyti78. Ei oo sanoja sinun tilanteeseen. Kirjoitit, että tilanne on ollut mahdoton jo pitkään ja ei vaan pysty enää kestämään. Itse oon samanlaisia miettiny viime viikkoina, että en kertakaikkiaan kestä, enkä halua kestää enempää, jotain täytyy muuttua! Yksinäisyydestä kärsin myös ja läheisten ihmissuhteiden puutteesta, kun en oo koskaan oppinu luottaan ihmisiin ja olemaan aidosti yhteydessä toisiin.
On surullista, että et saa sitä lohdutusta ja tukea mitä tarvitsisit ja kaipaisit niin kovin. Sellainen toivon ajatus on itsellä pilkahdellut mielessä, että joskus sietämätön tilanne voi olla sellainen uuden alku. Silloin, kun tie on kerta kaikkiaan loppuun kuljettu, saattaa aueta sellainen ovi, josta ei normaalioloissa uskaltaisi kulkea. Kun on kuitenki päivänselvä asia, että näin ei voi jatkua, ei oo muuta vaihtoehtoa ku epätoivoisesti tarttua siihen mikä eteen tulee.
No, en tiedä lohduttaako tämä. Kun kirjoitat, että olo ja tilanne tuntuu sietämättömältä, uskon hyvin että tarkoitat just sitä ja niin se on. Raamatussa sanotaan, että "pitkä odotus tekee sydämen sairaaksi; elämä elpyy, kun toive täyttyy."
Elämä elpyy, kun toive täyttyy.
...kuinka jaksaa odottaa, että toive täyttyy?
Voimia sinulle. ☺️❤️
Googlaamalla löysin tämän vanhan ketjun. Kysymys kysyy edelleen: Miten jaksaa elää, kun elämä ei ole elämisen arvoista ja kun elämä onkin muuttunut hitaaksi kuolemaksi? Onko silloin vastaus se, että ei elämää tuollaisessa tilanteessa jaksakaan elää. Onko siis oltava oikeus luovuttaa?
Ehkä ihmisellä on oikeus luovuttaa, mutta sitä ei katsota hyväksi tässä yhteiskunnassa.
Sartre sanoi aikanaan että ihminen on tuomittu vapauteen. Että käytännössä ihminen saa tehdä omalla elämällään mitä haluaa. Tietenkin kuitenkin lakeja pitää noudattaa...
Se vaan on ongelmana että ihminen on osa yhteiskuntaa ja yhteiskunta luo säännöt ihmiselle. Ja yksi säännöistä on että ei saisi luovuttaa. Mutta ymmärrän kyllä sen hyvin miksi jotkut luovuttavat. Siis kun elämä voi olla niin paskaa. Toki pitäisi elää kuin sankari. Sehän on se ideaali elämäntarina: Että ihminen eli elämänsä loppuun asti sankarillisesti. Ja siihen sankarillisuuteen kuuluu se että ei ole itsetuhoinen.
Toki sitten ihmisellä voi käydä paska mäihä. Että saa jonkun tappavan taudin. Ja siinä se koko elämä sitten menee, mutta ehkä sitten on niin että niin kauan kuin riittää voimia niin on pidettävä kiinni elämästä.
Jossain tv-ohjelmassa sanottiin hyvin että terveet ihmiset miettivät kuolemaa ja jostain sairaudesta kärsivät ihmiset miettivät elämää. Aika paradoksaalista...
jokainen tulee jossain vaiheessa / siihen vaiheeseen jossa / ei tarvita mitään vaihetta / ei tarvita aikaa / eikä ajatuksia / vaan ainoastaan tunne / tunteettomuudesta