Miten hyvästellä oikein?
Olen kuukauden vakaan mietinnän ja tasapainottelun jälkeen tullut vain vahvemmin siihen tulokseen että tämä kesä on viimeinen elinaikanani ja vaikka pelkään niin muutakaan vaihtoehtoa ei enää ole.
Haluaisinkin kysyä että miten tehdä selväksi ettei poismenoni johdu kenestäkään tai että kukaan ei ole minua ajanut tähän tilanteeseen? Kirjoitanko kirjeen jokaiselle läheiselleni, jonka sellaiseksi itse koen vai lähdenkö mitään sanomatta?
Kirjoitukseni voi vaikuttaa erittäin epämiellyttävältä mutta en voi enää jatkaa elämääni näin.
Sarjana epäonnistumisia, yksinäisyyttä, surullisuutta, kaipausta ja kysymyksiä.
Ainoa asia mikä tällä hetkellä vielä minut on pitänyt tällä rankalla tiellä on työni, joskin siinäkin jatkuva virheiden tekeminen aiheuttaa oman tuskansa koska olen aina tarkka ja täsmällinen, mutta enää en jaksa edes vaivautua kuin mennä töihin ja päästä sieltä pian pois.
Vietänkö vielä aikaa sen rakkaimman ihmisen kanssa ja kerron hänelle kaiken hänelle sydämestäni kuuluvan ettei hän miettisi onko syy hänen? (kyseessä ei ole kumppani). Soitanko äidilleni ja kerron että ei kanna huolta?
Vai hyvästelenkö jokaisen mielessäni ennenkuin suljen silmäni viimeisen kerran?
Haluaisin vain ettei kukaan ajattele päätökseni olevan omaa syytänsä. Niin kai monet yleensä tekee? Syyttävät itseään toisten lopullisista teoista.
Lopuksi vielä haluan kertoa että tiedostan varsin hyvin olevani säälittävä, itsekäs ja erittäin pohjalla joten asiasta ei varmasti tarvitse kenenkään muun mainita erikseen..
Kiitos etukäteen jos joltain löytyisi jokin vinkki asiaan.
Ei kannata hyvästellä mitenkään tai hyvästele vaan mielessäsi kaikki.
Jos sinä soitat äidillesi, niin vasta hän jääkin miettimään miksei tajunnut sinun hyvästelleen ja tehnyt jotain.
Luulempa että hyvästelee sitten tai ei, niin jäljelle jääneet etsivät aina syitä itsestään.
Toivoisin että löytäisit vielä jonkin muun vaihtoehdon. Jokin muu radikaali muutos, esim. muutto eri paikkakunnalle tai jopa ulkomaille. No en tiedä elämäntarinaasi joten enpä muuta sano. Olisi kuitenkin kiva kuulla tarinasi, se mikä on sinut vienyt noihin ajatuksiin.
Entisen miesystäväni 18v poika teki yllättäen, kenenkään arvaamatta itsemurhan pari vuotta sitten. Monet elivät ja elävät vieläkin raskasta aikaa siitä johtuen. Minulla oli tuon tapahtuman jälkeen suuri huoli ettei miesystäväni, siis pojan isä, tapa myös itseään, sekä surun että itsesyytösten vuoksi, mutta eniten sen raskaan painavan surun vuoksi. Hänellä oli onneksi useita hyviä ystäviä tukenaan minun lisäkseni. Me kaikki kuoleman jollain lailla jo aiemmin läheltä kokeneita joten saimme tuettua häntä siinä määrin että ei lähtenyt poikansa perään. Suru ja kipu on silti ikuinen ja monen elämä muuttui tuon itsemurhan johdosta radikaalisti.
Mun on nyt pakko vastata tähän, että itsemurha on maailman itsekkän teko. Se aiheuttaa niin paljon surua ja murhetta läheisissä... Monet tsemurhan tehneden läheisistä syyttävät itseään asiasta koko loppuelämänsä. Mä olen sitä mieltä, että itsemurha ei ole mikään ratkasu mihinkään... Mä olen ollut niin pohjalla monesti, ja on käynyt mielessä että olisi parempi mulle että en jatkaisi enää tässä maailmassa, mutta se on jäänyt ajatuksen tasolle, koska en halua läheisilleni sitä tuskaa aiheuttaa.
Kyllä sieltä pohjalta pääsee, tiedän sen ihan omakohtasesta kokemuksesta.
Enkä sanonut tuota millään pahalla. Jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta toivon ettet päädy elämäsi päättämiseen. 🙂 Toivon sitä todella...