Miten elämästä voisi tehdä mielenkiintoisempaa?
Minä olen välillä todella kyllästynyt tähän elämän karuselliin. Ehkä jos jaksaisi tehdä töitä, niin elämästä tulisi mielenkiintoisempaa. Jos olisi enemmän harrastuksia. Ryhmiä johon mennä. Yms. Kaikki on toisaalta jaksamisesta kiinni. Mutta onko elämä oikeasti silloin parempaa, jos on koko ajan menossa? Ehkä. Pitäisikö vain polttaa itsensä loppuun? Täyttää kalenteri? Tällaisia asioita välillä mietin. Että mitä jos menisi ihan äärimmäisyyksiin? Mitä siinä toisaalta menettäisi? Toisaalta sitten toinen ääripää on se, että istuu koko ajan kämpässään ja mököttää. Tiedän että se lopullinen teko olisi kaikkein äärimmäisin. Mites muilla?
Työ ottaa tietysti oman osansa elämästä, mutta missään karusellissa en tunne olevani. On kai aloittajallakin jotain kiinnostuksenkohteita, joista saa lisää virtaa? Itse tykkään kuvataiteesta, elokuvista ja kirjallisuudesta sekä seuraan yhteiskunnallisia ja hengellisiä keskusteluja osallistuen niihin itsekin.
Yhdestä taidenäyttelystäkin saan virikkeitä pitkäksi aikaa, ei mun ole pakko juosta jatkuvasti erilaisten elämysten perässä. Olen pohdiskelijatyyppi ja tykkään syventyä asioihin. Lisäksi elän tällä hetkellä kaksipaikkaista elämää, maalla luonto on tärkeä virikeympäristö.
En piehtaroi sairauttani murehtien, mutta joskus jaksaminen on kortilla ja silloin voi joutua patistamaan itseään lähtemään ulos vaikka leffaan tai galleriaan tai vaikka lenkille. Yleensä aina on kannattanut lähteä.
No urheilu ja kirjallisuus kiinnostaa. Pitäisi vaan kiinnostaa vielä enemmän...
Lähinnä masentaa se, että elämällä ei tunnu olevan mitään syvempää merkitystä. Siis esim. uskonnollista. Että täällä maanpäällä vaan palloillaan aikamme ja siinä kaikki... Se ajatus jäänyt päälle, että mitään kuolemanjälkeistä elämää ei ole... En tosin tiedä onko se fakta, mutta jostain syystä tuo ajatus jäänyt kummittelemaan... Niin siitä tullaan sitten siihen, että mikä on ihmisen osa tässä maailmankaikkeudessa? Ja lopulta, mitä tässä elämässä sitten pitää tehdä, jos ajattelee että kuolema on totaalinen loppu? Ehkä sitten pitää vain syödä, urheilla yms. Huoltaa kehoa...
Eli se on mun ongelmani, että näen ihmisen olevan vain biologinen organismi. Ja siinä valossa mietin että mitä ihmisen pitää tehdä? Miten tulla onnelliseksi? Jos siis otetaan faktana että ihminen on vain biologinen organismi, eliö, eläimille sukua, eikä lopulta mitään muuta...
Ahaa, olet siis biologiasta kiinnostunut. Onkin hyvin mielenkiintoista ajatella, kuinka kauniisti ja tarkoituksenmukaisesti esim. metsien eliösysteemit ovat järjestyneet: puut, sammaleet, linnut, marjakasvit. Eliöt ne vasta ihmeellisiä ovatkin.
Lisäksi ihminen kykenee luomaan kauneutta ja merkitystä vaikkapa juuri taiteen kautta. Uskonasiat taas vaativat vähän omaakin vaivannäköä, vaikka perimmältään sanotaan, että usko on lahja.
minäitse89 kirjoitti:
Mutta onko elämä oikeasti silloin parempaa, jos on koko ajan menossa? Ehkä. Pitäisikö vain polttaa itsensä loppuun? Täyttää kalenteri? Tällaisia asioita välillä mietin. Että mitä jos menisi ihan äärimmäisyyksiin? Mitä siinä toisaalta menettäisi? Toisaalta sitten toinen ääripää on se, että istuu koko ajan kämpässään ja mököttää.
Olen tässä vanhemmiten oppinut, että jos jotain haluaa, niin se pitää järjestää itse. Se vaan ei aina ole niin yksioikoisen helppoa, mutta ilman omaa aktiivisuutta mitään ei tule tapahtumaan. Niinkin yksinkertainen asia kuin vaikkapa lenkille lähtö vaatii aina sen, että saa itsensä liikkeelle.
Sitä minä vaan en ymmärrä, että miksi tämä on mielestäsi joko-tai-kysymys? Itsensä loppuun polttavan kalenterin täyttämisen ja täydellisen toimettomuuden välissä on aikamoinen skaala erilaisen aktiivisuuden tasoja, josta voi hakea sitä itselleen sopivaa balanssia ja tapoja toteuttaa itseään.
Esimerkkinä ja pienenä menovinkkinä vaikkapa 18.5. oleva kansallinen museopäivä, jolloin moniin museoihin pääsee maksutta. 🙂
Olen muistaakseni joskus tämän jo tainnut mainita, mutta jos (kristin)uskon asiat kiinnostavat ja haluat sosiaalisia kontakteja, niin löytyisikö omalta seurakunnaltasi jotain tämän tapaista: https://www.helsinginseurakunnat.fi/tapahtumat/uskonnonfilosofinenklubihyvanpaimenenkirkolla_1
minäitse89 kirjoitti:
Eli se on mun ongelmani, että näen ihmisen olevan vain biologinen organismi.
Miksi koet tämän ongelmaksi? Kuten Friendly jo edellä sanoikin, niin ihminen on biologisena organismina(kin) ihmeellinen. Ainakin omasta mielestäni ulkoa annettu tarkoitus vain veisi sitä ihmeellisyyttä.
Tämä "vain"-ajattelu onkin toinen asia mitä en ymmärrä. Eikö kokonaisuus ole enemmän kuin osiensa summa? Muutenhan kirjallisuus olisi vain merkkejä (ellei peräti tahroja) paperilla, musiikki olisi vain värähtelyä, elokuva vain pikseleitä jne. Ja kuitenkin niistä saadaan irti paljon enemmän kuin vain niiden mekaniikan tai aineosat.
minäitse89 kirjoitti:
No urheilu ja kirjallisuus kiinnostaa. Pitäisi vaan kiinnostaa vielä enemmän...Lähinnä masentaa se, että elämällä ei tunnu olevan mitään syvempää merkitystä. Siis esim. uskonnollista. Että täällä maanpäällä vaan palloillaan aikamme ja siinä kaikki... Se ajatus jäänyt päälle, että mitään kuolemanjälkeistä elämää ei ole... En tosin tiedä onko se fakta, mutta jostain syystä tuo ajatus jäänyt kummittelemaan... Niin siitä tullaan sitten siihen, että mikä on ihmisen osa tässä maailmankaikkeudessa? Ja lopulta, mitä tässä elämässä sitten pitää tehdä, jos ajattelee että kuolema on totaalinen loppu? Ehkä sitten pitää vain syödä, urheilla yms. Huoltaa kehoa...
Eli se on mun ongelmani, että näen ihmisen olevan vain biologinen organismi. Ja siinä valossa mietin että mitä ihmisen pitää tehdä? Miten tulla onnelliseksi? Jos siis otetaan faktana että ihminen on vain biologinen organismi, eliö, eläimille sukua, eikä lopulta mitään muuta...
En tiedä mistä olet saanut päähäsä ajatuksen ettei kuoleman jälkeistä elämää ole ollenkaan, ja että ihminen on kuin jokin eliö, tai olio, joka on sukua elämille, mutta olen vakuuttunut siitä että uskossasi Jumalan kaikkivoipaisuuteen on toivomisen varaa.
Ei minua oikeastaan kiinnosta enää kristinuskon asiat, kun tiede on jo periaatteessa kumonnut sen että ihmisellä olisi sielu tai kuoleman jälkeen pääsisi taivaaseen. Ainut toivo tuntuu olevan että lähitulevaisuudessa ihmisen tietoisuus siirrettäisiin tietokoneeseen.
Se ihmisen ns. biologisuus on juuri sen takia ongelma, että ei ole mitään reittiä taivaaseen. Ja kuitenkin pitää kohdata loppu joskus hamassa tulevaisuudessa... Vaikka voihan sitä vielä salaa toivoa, että loppu ei ole loppu...
Niin, eliöt on ihmeellisiä, mutta samalla monet eliöt kärsivät. Ihmiset ja monet eläimet.
Minulla ei varmaan ole sitten sitä uskon lahjaa. Harmi kyllä. Elämä voisi olla parempaa, jos se lahja olisi...
Joko-tai fiilis tulee aina välillä. Haluaisi tehdä jotain radikaalia. Mutta ehkä parempi olla tekemättä...
Minusta tuntuu siltä, että mekin olemme "vain" ihmisiä. Ja kaikki on "vain". Siis jos ajatellaan juuri noita uskon asioita tai Jumalan olemassaoloa. Että siinä mielessä me ollaan "vain" ihmisiä, eliöitä, siis jos on niin että Jumalaa ei ole. Eliöitä eliöiden joukossa. Meillä vaan sattuu olemaan monimutkaiset aivot. Ja kehittyneemmät aivot kuin muilla eliöillä. Mutta silti me ollaan vain eliöitä. Eikä mitään jumalallisia olentoja. Ja samalla ihmiseltä viedään ainakin jossain määrin toivo... En ainakaan itse näe hirveästi toivoa elämässä, kun tiede on tehnyt meistä "vain" eliöitä eliöiden joukossa... Tai ainut toivo on nyt tässä hetkessä... Vaikka hetketkin pakenee...
En tiedä mistä olet saanut päähäsä ajatuksen ettei kuoleman jälkeistä elämää ole ollenkaan, ja että ihminen on kuin jokin eliö, tai olio, joka on sukua elämille, mutta olen vakuuttunut siitä että uskossasi Jumalan kaikkivoipaisuuteen on toivomisen varaa.
Ei minua kukaan pakota uskomaan Jumalaan. Ihminen saa valita uskooko vai ei... Minä olen seurannut tieteen kehitystä ja tehnyt omat päätelmäni...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: kirjoi
minäitse89 kirjoitti:
Mutta silti me ollaan vain eliöitä. Eikä mitään jumalallisia olentoja. Ja samalla ihmiseltä viedään ainakin jossain määrin toivo...
Tähän liittyy jokin ajatushyppäys jota en pysty seuraamaan, mutta jota olisi kiva ymmärtää paremmin. Miten ihmisen jumalallisuuden puuttuminen liittyy toivoon tai toivottomuuteen? Jos etiikka ja moraali ovat olemassa uskosta riippumatta, eikö ihan ilman uskoakin olisi mahdollista elää hyvää (arvojensa mukaista) elämää.
Elämällä on se merkitys jonka sille antaa. En näe ongelmaa siinä ettei sitä annettaisi ulkopuolelta käsin; päinvastoin, minulle on toivoa herättävä ajatus että jossain määrin pystyy itse päättämään mitä asioita pitää niin tärkeinä että niille haluaa antaa aikaansa
Uskon kokemus voi olla lahja, mutta usko itsessään on mielestäni ainakin jossakin määrin oma valinta. Vähän niin kuin puolillaan olevan vesilasin voi nähdä puoliksi tyhjänä tai puoliksi täytenä riippuen siitä, kumpaanko puolikkaaseen keskittyy. Jotkut matemaatikot puuhailevat käsittääkseni teoreemojen kanssa joiden mukaan aina jää jotakin mitä ei tieteen keinoin voi aukottomasti todistaa - miksei voisi yhtä hyvin ajatella, että jumaluus saattaa piillä sillä alueella johon tiede ei yllä, jolloin kysymyksen voi jättää rauhallisin mielin avoimeksi?
Hassua miten kaikki tuntuu sinun kanssasi puhuessa kiertyvän tähän (mitäpä jos kuitenkin lähtisit mieluummin vaikka sinne ulos raikkaaseen ilmaan, jos museopäivä-mahdollisuus jäi käyttämättä 😉). Ihan niin kuin haluaisit hirveän kovasti uskoa tai se toivo taivaspaikasta olisi ainoa asia joka estää sinua tekemästä itsemurhaa, mutta et pysty antamaan itsellesi lupaa siihen (tai ole valmis myöntää itsellesi että usko olisi jotain mitä toivoisit) koska tiede ei anna erityistä syytä olettaa että jumala olisi olemassa.
Siinä mielessä se liittyy toivoon, että jos ihmisen on pakko kuolla joskus ja ihmistä ei ole Jumala luonut, ja jos Jumalaa ei ole, niin silloinhan ihminen on aika epätoivonen olento. Tätä teemaahan on käsitelty kaunokirjallisuudessakin iät ja ajat. Dostojevski käsitteli näitä asioita melkein jokaisessa kirjassaan, Tolstoi, Hesse, Camus jne. Dostojevski kirjoitti, että: "Jos Jumalaa ei ole, niin kaikki on sallittua."
Niin, siltä kyllä tosin vaikuttaa että moraalin luo ihmisyhteisöt yhdessä. Että eri yhteisöillä on erilaiset moraalisäännöt. Että siinä mielessä Dostojevski voi olla väärässä. Onhan meillä valtionkin sisällä lait. Sitten on YK:n julistamia ihmisoikeuksia yms.
Mun mielestä, sitten kun tiede on ratkaissut tietoisuuden mysteerin, ja kyllä se varmaan joskus ratkaistaan, niin sitten mun mielestä uskonnoilla ei ole oikein enää mitään roolia. Jos siis todetaan, että tietoisuus on pelkästään aivojen luoma asia.
Jos todella uskoisin että kuoleman jälkeen pääsee paratiisiin, niin ehkä sinne sitten lähtisin. Mutta kun taas tullaan siihen että ei yksinkertaisesti ole mitään siihen viittaavaa. Kehosta irtautumisiakin on tutkittu, eivätkä nekään loppu peleissä viittaa siihen että olisi mitään kuoleman jälkeen. Aivot nimittäin voi luoda kaikenlaisia mystisiä kokemuksia. Sitä meinaan että jos todella olisi niin että paratiisi odottaisi, niin ei kuolemalla olisi mitään väliä. Että kuolemahan olisi silloin hyvä asia... Ihmisen mielikuvitus on luonut historian aikana vaikka minkälaisia asioita... Ja sitten niitä on alettu kirjoittamaan ylös. Ja on syntynyt Raamattu yms. Kun ihmiset ovat yrittäneet kieltää sen että kuolema olisi kaiken loppu... Siitähän Ernest Becker kirjoitti hienon kirjan: The Denial of Death. Siinä kirjassa Becker puhuu juuri siitä että kuinka uskonnot on luotu lähinnä kuoleman-ahdistusta varten. Voi olla totta...
Kaippa tästä pitää mennä kauppaan ja sinne kuuluisaan raikkaaseen ilmaan. 😀
minäitse89 kirjoitti:
Siinä mielessä se liittyy toivoon, että jos ihmisen on pakko kuolla joskus ja ihmistä ei ole Jumala luonut, ja jos Jumalaa ei ole, niin silloinhan ihminen on aika epätoivonen olento.
Mutta miksi kuolema tekee ihmisestä epätoivoisen olennon? Eihän se (tietoisuus kuolevaisuudesta) mitenkään pyyhi pois jos ei nyt ihan hyvinvointia, niin ainakin mahdollisuutta siihen ennen elämän päättymistä. Tai sen henkilökohtaisen hyvinvoinnin puuttuessakin omasta elämästä voi seurata jotain hyvää jollekulle muulle.
"Kaippa tästä pitää mennä kauppaan ja sinne kuuluisaan raikkaaseen ilmaan. 😀"
Niin sitä pitää, miunkin pitää yrittää ulkoilla tänään jos päänsärky iltaa kohden vähän hellittää. 🙂
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: Unohdus
En tiedä, mua vaan niin koko ajan ahdistaa se kuoleman ajatus. En haluaisi kuolla koskaan. Ja kun päähäni on pinttynyt se ajatus myös, että kuolema on totaalinen loppu. Ja kun ajattelen että koko ajan itsekin lähestyn sitä loppua. Päivä kerrallaan, niin se tekee musta epätoivoisen. Voi toki olla että läheskään kaikki ei koe sitä asiaa näin. Ehkei sitä voi sitten oikein yleistää, mutta voin vaan puhua miten itse asian koen... Että elämää loppujen lopuksi varjostaa aina se epätoivo.
Painotan nyt vielä sitä, että itse koen tämän kehon olevan ainut asia mitä minulla todella on. Ja koen tällä hetkellä, että vointini ei ole paras mahdollinen. En tiedä johtuuko se kehosta vai mielestä. Ja osaksi sen takia myös ajattelen niin paljon synkkiä ajatuksia. Ja samalla myös se asia on fakta että koko ajan tulee ikää lisää. Eikä se ainakaan kehon kannalta ole hyvä asia...
Ulkoilu on parasta lääkettä. 🙂