Olen elämäni kovimpana hetkenä huutanut apua ja kohdannut vain käännettyjä selkiä. Selitys, etten viitsinyt vastata, kun tunnistin numerosi. Nyt olen miettinyt, etten tee sellaisilla ihmisillä mitään, jotka haluavat minut vain hyvänä päivänä.
Parempi yksin, kuin huonon ihmisen kanssa.

Kiitos vastauksestasi. Niin, uusia ihmisiä onneksi tulee elämään. Ne harvat ihmiset, jotka jäävät sitten elämään, ovat sitten niitä todellisia ystäviä. Eihän niitä kovinkaan paljon kenelläkään ole. Loukkaannuin todella, kun eräs tuttuni käänsi minulle selkänsä, kun en loppuunpalamisen jälkeen jaksanut nähdä häntä. Otin vähän aikaa sitten yhteyttä häneen ja kysyin jos voitaisiin nähdä. Hän katkaisi täysin välinsä, eikä ole enää vastannut viesteihini. Ei ollut parhaimpia ystäviä, mutta kuitenkin ihminen joka oli ihan mukava. Juuri tuo, että jos näkee numeronkin puhelimessa, niin ei viitsitä vastata puhelimeen. Olen kokenut siis saman mitä itse kerroit. Kyllä kaikki ihmiset voivat uupua. Itse en enää ole uupunut. Päätin alusta asti olla avoin uupumisen kanssa. Jotkut ovat osanneet suhtautua toiset eivät. Pahinta on se, kun ruvetaan vertailemaan, kuka on uupuneista parhaiten selvinnyt. Yhteiskunta, erityisesti korkeakoulut vaativat opiskelijoilta ihan liikaa. Mitä merkitystä on esim. maisterintutkinnolla, jos et aamulla herätessäsi jaksa edes hoitaa kotiasi? Kyllä uupuneen ihmisen pitää antaa olla.

Siinäpä kysymys joka mietityttää itseäkin. Enkä osaa vastata. Sitä sanotaan että tosi ystävät pysyvät elämässäsi oli sitten kuinka vaikeata tahansa. Pelottavinta on huomata että ihminen jota luulit ystäväksi kääntää sulle selkänsä. Yllättävintä on se hylkääjien määrä. Se hetki kun tajuat että sua on vedätetty. Aina on joku tekosyy sille että et pääse minnekään mukaan.

Vaikeinta tässä itsellä on se että yksin olo jatkuvasti on niin hirveätä että suostun mihin aikaan ja milloin tahansa tapaamaan näitä nk."ystäviä". Oon aina ollut tosi sosiaalinen(edelleen) ja yksin oleminen on hirveätä. Kaikki toki haluaa välillä olla yksin ja silloin siitä nauttiikin. Mutta se että joudut olemaan yksin ilman omaa syytä on niin hirveätä että rinnassa tuntuu järkyttävä ahdistus.

Tiedän etten kaipaa tuollaisia ihmisiä elämääni, mutta se jatkuva yksinäisyys on vielä pelottavampaa. On sitä tässä jo koettu niin kauan.

Olen jopa netin kautta etsinyt ja laittanut ystävä ilmoituksia, mutta kukaan ei koskaan vastaa☹️. Ilman nettiä ja tätä palstaa olisin ehkä jo kuollut. Kuulostaa brutaalilta, mutta tänne saan ainakin kirjoittaa mitä mulla liikkuu päässä ja miltä tuntuu. On ihanaa että jossain on ihmisiä jotka eivät tuomitse ja käännä selkäänsä. On ihmisiä jotka jollain tavalla välittävät vaikka eivät tunnekaan.☺️❤️

Tämä ei nyt oikeen vastannut sun kysymykseen mutta..niin..voimia☺️❤️

Kiitos vastauksestasi. Niin, eipä tuohon kysymykseeni olekaan varmaan olemassa mitään selkeää vastausta. Kuten sanoin, niin olen täysin toipunut uupumuksesta,enkä aio enää toistaa tekemiäni virheitä suorittamisessa yms. Eihän elämä ole mikään suoritus. En vaadi itseltäni enää niin paljoa. Mitä tulee selän kääntämiseen, niin se on mielestäni tosi raukkamainen teko. Kyllä uupumus on niin yleistä nykyään, että eipä pitäisi vertailla kuka on parhaiten selvinnyt. En enää edes mieti muutamia vuosia sitten tapahtunutta uupumista, vaan kuten kirjoitin, niin elän täysillä eteenpäin. En rasita vaan itseäni enää haalimalla liikaa tekemistä. Ei se, että uupuu opinnoissaan tai työssään yms. tee ihmisestä hyödytöntä saatika luuseria. Sehän on juuri yritteliäisyyden merkki, että on joskus ollut uupunut. Kun uupuu, on pakko hidastaa tahtia ja levätä. On tosiaan pakko lopettaa liika suorittaminen ja jopa alkaa rakentamaan identiteettiään ihan muun kuin huippusuoritusten varaan. Se, että antaa itselleen luvan olla on ainakin itseltäni vaatinut todella paljon. Olen silti tyytyväinen, että uskalsin. Minä selvisin kuitenkin. Mitä menetetyistä kavereista ja ystävistä. Eivät he olleet minun arvoisiani.

Kyllä se varmaan on niin,kun on.tosi uupunut,masentunut ja .muutenkin sairas niin vain ne tosi ystävät jäävät rinnalle. Muut keksivät syitä ettei tarvitse olla missään kontaktissa. Ei ole aikaa eikä kykyä kohdata ihminen,joka on vaikeuksissa. Olisipa sellainen tutka,ettei alunperinkään päästäisi sellaisia ihmisiä omaan elämäänsä. Vaikka kuinka vakuuttelee itselleen,ettei asialla ole väliä ja juuri se ihminen ei ole oikeastaan minkään arvoinen,ei ystävä ainakaan,niin silti se satuttaa.

Kiitos viestistäsi. Niin, kyllä se ajoittain silti satuttaa, että ihmiset ovat kääntäneet selkänsä. Juuri tuo, että keksitään aina tekosyitä miksi ei ole aikaa nähdä. Kyllä ystävyyssuhteita pitää hoitaa, ja aikaa voi aina järjestää. Itse ole aina arvostanut ystävyyttä, ja jaksan aika pitkälle kuunnella ihmisten ongelmia. Kuitenkin minua on loukannut se, että aina kun on ongelmia, niin ollaan minun kanssani tekemisissä, mutta sitten kun ongelmia ei enää ole, niin käännetään selkä. Kyllä vastoinkäymisissä juuri pitäisi osoittaa ystävyyden arvostus. Minua on käytetty kuin psykiatria omiin huoliin, mutta ei sitten huolien haihduttua enää olla tekemisissä eikä kuitenkaan anneta arvoa sille, että olen kuunnellut huolia. Opettelen parhaillaan sitä, että en ole enää tarvittavissa aina silloin, kun on huolia. Haluan tietää, että antamani aika on arvostettua. Tiedän, että vaadin ystävyydeltä aika paljon ja olen aika valikoiva. Jo nuorena jouduin pettymään ystävyysasioissa. Olen käynyt psykoterapiassakin osittain tämän vuoksi, mutta mitä auttaa jauhaa ikivanhoja ihmissuhde pettymyksiä, jos muut ihmiset eivät muutu?

Totta puhut. On olemassa ihmisiä,jotka kertovat laveasti ongelmistaan ja juuri sinä tunnut olevan se oikea henkilö kuuntelijaksi. Ja kun tilanne on ohi et enää kelpaakaan,vaan ne toiset "ymmärtämättömät" ovat taas etusijalla. On hyvä itse pitää rajaa,kun nämä hyväksikäyttäjät eivät edes ymmärrä tilanteessa olevan mitään väärää. Jos ihminen on itsekäs niin ihmiset ovat vain käyttötavaraa kulloisenkin tilanteen mukaan. Itse en ala enää tällaisten ihmisten olkapääksi,vaan odotan vastavuoroisuutta ihmissuhteissa niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä.

Kuulostaa niin tutulta. Ketään ei voi pakottaa olemaan sairaan ihmisen tukena, on todella rankkaa, mutta odotan että ystävät ovat tukena! Eikö se ole osa ystävyyttä. Vai missä vaiheessa mulla menny ystävyydessä jotain ohi.

Oon ite ollu sellanen etten ihan kaikkia synkimpiä juttuja oo kertonu, koska en halua kuormittaa ystäviä kaikella. Mutta kelpaan juuri tuohon että kun ketään muuta ei ole enää olemassa niin sitten kelpaan taas roskapöntöksi. Mä oon niin sairaan väsyny siihen että mua ei kukaan tue ollenkaan.
Ajattelin etten enää koskaan joudu tähän tilanteeseen.

Mulla oli paras ystävä 15 vuotta. Ala-asteelta asti. Tajusin vasta teininä mitä kaikkea hän teki mulle(en enempää viitti kertoa tai halua)ja päätin että kerään voimia ja lähden. Hän oli eristänyt mut muista, mutta yksi kesä kaikki aukesi kun alettiin liikkua yhdessä porukassa. Yhden ihmisen ansiosta sain niitä voimia ja uskalsin päästää irti.

Tein sen hänelle pahimmassa mahdollisessa paikassa. Mun oli tarkoitus olla häissä kaasona. Ilmoitin päivää ennen että en tule. En halua enää ikinä olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Ja toivon että se loukkasi häntä(joo kuulostaa hirveältä..mutta). Siitä meni muutama vuosi ja hän otti yhteyttä meilin kautta. Pyysi anteeksi ja kertoi että oli vasta nyt tajunnut mitä hän oli tehnyt mulle ja tajusi että oli onnekas kun olin hänen ystävänsä. Toivottavasti voin antaa anteeksi ja olla kaveri.

Kirjoitin takaisin: Että annan anteeksi, mutta kavereita tai ystäviä meistä ei tule enää ikinä. En halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Tottakai tuohon ystävyyteen mahtui myös niitä hienoja hetkiä, sitä en kiistä.
Mutta tuntui kuin elämä olisi alkanut uudestaan ja kivi vierähtänyt sydämeltä kun laitoin poikki lopullisesti.
Näen noiden juttujen läpi ja varottanu monia ihmisiä tollasesta käytöksestä. Valitettavassti sitä ei näe ellei ole kokenut asiaa itse☹️.

Huomenna näen kaveria...luulin ystäväksi...jonka viimeksi nähnyt 5 viikkoa sitten(mies sitä mies tätä, muuta ei elämään mahdu. Ei ole alkuhuumaa. Ovat asuneetkin yhdessä jo kauan). En tiedä miten reagoin, voi olla että suusta lipsahtaa kasa kaupalla ivaa tai sanon jotain niin rumaa, että toinen suuttuu. Toisaalta on tullut viikkojen aikana se fiilis että jos ei häntä kiinnosta niin miks mua pitäis.

Sitte se asia jota pohdin: Kumpi tuhoaa sisustaa enemmän. Se että kelpaan vaan aina välillä vai se etten ole enää yhteyksissä.
Siinäpä kysymys(huokaa raskaasti).