Määritteleekö ahdistus todella mitä olen? Olenko päässyt elämässäni sinne mihin olen pyrkinyt? Olenko todella ainoa, joka omaa oireet jotka eivät sovi silti mihinkään. Silti ne sopii kaikkeen?

Nämä ovat kysymyksia joita olen itselleni esittänyt.

Tässä ensiksi kerron itsestäni.
Olen 28- vuotias (nuori) mies. Opiskelen hyvällä ja huonolla menestyksellä, vaihtelevasti (psykologiaa, niin koomista kun se onkin). Minusta tuntuu, että tämä sairaus on vienyt minun elämästäni kohta puolet, olen siis 16- vuotiaana sairastunut traumaattisten kokemusten pohjalta. Minusta tuntuu, kun olisin nyt vasta täyttänyt 22- vuotta, mutten ymmärrä miten papereissa voi olla ikää 28.

En moiti elämääni, jos jotain olen oppinut se ei auta. Se pahentaa tilanteita ja vie itsesääliin, mikä ei todellakaan ole hyväksi missään vaiheessa. Mielestäni elämäni on mielenkiintoista, siinä riittä tapahtumaa vaikka muille jakaa.

Onko minulla ongelmia, kyllä. Kenellä ei olisi? Minun ongelmani on vain vähän erilainen kun yleensä. Minä kärsin lääkäreiden mukaan yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä.

Diagnoosi on varmasti aivan oikea, itse lisäisin siihen vielä luulosairauden, jos ihan kansallisella termeillä sen kerron.

Onko tuttua? Huimaa kävellä, aina vain enemmän mitä kauempana koti on. Armias hiki on läsnä, se pukkaa itsensä otsasta, kainaloista ja milloin mistäkin. Tärkeintä on, että hän on läsnä.

Sitten alkaa heittää päässä, pyörryn? Saan epilepsiakohtauksen? Ai niin, minullehan tehtiin epilepsiaan liittyvät kokeet, ne olivat negatiivisia kaikki. Voinkohan silti luottaa niihin? Entä jos jokin rauhottava jota käytän, esti purkauksien näkyvyyden?

Voi ei, kädet tuntuu jäykiltä, selvä kouristuskohtaus. Nyt kieli ja puhekaan ei toimi oikein. Nyt olen jo yhtä märkä kun suihkusta tullessani. Ainoana erovaisuutena, en ole punainen lämpimän suihkun jälkeen, vaan vaalea kun kalkkilaiva. Olen kuoleman harmaa.

Kaikki kuitenkin tasaantuu, kun pääsen kotiin. Tai no melkein heti, meneehän siinä nyt tunti tasaantua.

Minulla ei tule hengenahdistuksia, sydämmeni ei lyö tuhatta ja sataa. En tunne tukehtuvani. Minusta ainoastaan tuntuu, että jokainen raaja (oikea käsi ja jalka) jäykistyy, eikä kieli enää toimi. Tämä ei kuulu ahdituneisuuden yleiseen kuvaukseen mitenkään.

Kysymys kuuluukin, miten sinä voit tänään? Miten sinä oirehdit? Osaatko sinä samaistua minun outoihin tuntemuksiini. Yllätys yllätys, epilepsia (kouristuskohtausta) en ole koskaan saanut, mutta entä jos?

Rakkaudella, Tero.