Olen huomannut, että elämänhaluni yleensä menee samaan tahtiin kuin toimeentulo, kun ei ole varaa syödä kuin kerran päivässä eikä passaa missään käydä, soittaa tai tehdä oikeastaan mitään, mistä voisi mieliala nousta. Tarvisi ensin saada kuntoon sellaiset perustarpeet kuin ruoka ja asunto ennenkuin voisi ajatella tulevaisuuttaan tai harrastuksia. Ahdistaa niin mukavasti kun ei raha riitä ja velka vaan kasaantuu.

Leijonamieli kirjoitti 20.4.2009 20:50

Nyt joku sanoo tietenkin, että "kyllä se sieltä löytyy, odota vaan ja ole kärsivällinen". Kiitos vaan, mutta olen odottanut jo 30 vuotta enkä ole "sitä jotakin" vielä löytänyt vaikka monenlaista olen kokeillut. Enkö minäkin jo ansaitsisi sen? Taidan olla vähän katkerakin? En tiedä.

Myös minä haaveilin nuorempana siitä että saisin olla vain, mennä ja tulla mieleni mukaan.
Oli kuitenkin perhe, kaksi lasta ja aviomies, joka oli yksi hoidettava, mielialahäiriö+ alkoholismi.
Kyllästyin helposti työpaikoissani, mutta niissä oli pakko pysyä toimeentulon takia.

Nyt olen omaishoitaja, vapaaehtoisesti.
Se pitää elämässä kiinni kun joku tarvitsee ja on selvä päivärutiini.

Saisin nyt matkustella ja tehdä lähes tulkoon mitä haluan.
Mutta nyt kun se on mahdollista ei huvitakaan.
Olen koko talven tehnyt lähtöä "jonnekin", en vain ole viitsinyt lähteä.
Ensi Lauantaina otan viikon loman ja varaan äkkilähdön jonnekin.
Olen käynyt Maapallon toisella laidalla, molempiin suuntiin ja aurinkorannoilla olen käynyt useammin kuin muistankaan.
Minua harmittaa eniten se, etten päässyt silloin mihinkään kun olisin vielä nauttinut kaikesta.
Ei ollut rahaa, lasten koulutus ja muu elämä vei rahat niin tarkkaan että sai odotella tilipäivää mikäli jotain halusi.
Elämä on niin lyhyt, juuri kun oppisi elämään niin ikä tulee vastaan.
Olisi niin tärkeää että nuoret ihmiset voisivat elää täydesti ja olisivat onnellisia.
Tulen surulliseksi kun luen näitä kertomuksia, miten toivoisinkaan että pystyisin auttamaan.

Leijonanmieli ja muut kirjoittajat, uskon, toivon ja olen varma että elämäänne tulee vielä tarkoitusta ja iloa.
Olen kokenut hyvin raskaita masennuksen aikoja mutta aina selvinnyt niistä.
Jonkinlainen alakulo on näköjään pysyvä seuralainen melkein koko ajan.

Otsikon kysymys on mullakin usein mielessä. Siis kun sitä elämänhalua on välillä niin vaikea löytää.
Olen sairastanut masennusta ja olluut siitä kuntoutustuella monta vuotta ja jo vuoden eläkkeelläkin. Mikä antaa elämänhalun kun ei jaksa mitään vuodesta toiseen.Sitä vaan ihmettelee mitä täällä tekee? Kun elämä on vaan päivästä toiseen selviämistä. Välillä nykyään sentään vähän pidempiäkin jaksoja voi ajatella. Lapset on tärkeä asia mutta välillä tuntuu ettei sekään riitä olla elossa vaan siksi että on lapsia. Kun joskus vaan masentunut mieli valtaa niin täydelleen.
Ajattelen ,ja niin on neuvottukin,että pitäisi tehdä sitä ja tätä ja mennä sinne tuonne ja se auttaisi. Mutta ei ole helppo mennä ja tutustua ihmisiin ,puhua heidän kanssaan yms. Sosiaaliset suhteet ovat ain jännittämisen paikka. Välillä paniikki. Vaikea lähteä ,pelottaa,ovesta ulos.
Mutta ei kotonakaan saa tehtyä mitään. Siis esim. vois askarrella ,maalata tms. josta vois saada hyvän mielen. Ei kai siitä sit saa kun en sellaistakaan tee. Tv:tä katselen,liikaakin.Vaikka senkin tietysti voi ottaa positiivisenakin että pystyy keskittymään edes siihen.Ei van tunnu tälläisessa elämässä olevan mitään järkeä.. Vaikka jotenkin se elämänhalu tms. on kuitenkin kantanut tähän asti.
En ymmärrä mistä sitä sais lisää ja itsensä pois aina uudelleen syventyvästä masennuksesta.....
Lääkitys on ja kokeiltu kaikenlaista.Terapiassakin jonkun vuoden.Nyt tunnen jääneeni yksin kun,minusta tuntui että pudotettiin, pois mielenterveys poliklinikan potilaasta terveyskeskukseen ja terapia loppui myös.Tämä vaan tähän selvennykseksi.
Teki vaan mieli kirjoittaa kun niin ajatellut otsikkoa ja olisi ihanaa kun löytäisi siihen edes pienen ratkaisun.
En ole ennen edes uskaltanut kirjoittaa tänne,kun en osaa.Toivon ettei tästä kukaan pahastu.

Minua niin ilahduttaa, kun te kanssakulkijat olette kommentoineet. Kiitos niin maanvaiva, Despered, Woman, Leijonamieli, Moonclaw ja sarida kuten myös aiemmin kommentoineet.

Aloin koota itselleni luetteloa teidän kaikkien kirjoittamista asioista, että mistä se elämänhalu voi syntyä. Siihen tuli jo paljon asioita. Erikoista tilanteessa on se, että itse en osaa ideoida listaan vielä oikein mitään. Tilanne on itselleni uusi ja hämmentävä, koska yleensä aiemmin - siis terveenä ollessani - minulle pulppusi ideoita asiaan kuin asiaan. Tämä oman itsen tyhjyys on niin outoa. Mutta onneksi te olette auttamassa. Tämä keskustelu tekee hyvää. Harmi, että tämän pääni tyhjyyden vuoksi olen hyvin passiivinen keskustelija. Paljon ajatuksia risteilee päässäni teidän kirjoitusten pohjalta. Vie varmaan kuitenkin jonkin aikaa, ennen kuin omat ajatukset jäsentyvät. Odotan kovasti, että saisin ajatuksiani selkiytymään.

Jos vain teillä herää lisää ajatuksia, kirjoittakaa ystävät hyvät. Niistä on apua varmasti monelle muullekin kuin minulle. On myös lohduttavaa huomata, että meitä kanssakulkijoita löytyy. Voimia kaikille 🙂👍 Hyvää Vappua 🙂🌻

Öinen tervehdys teille, kohtaloToverit tai Kohtalokaverit tai kuinka vaan meitä nimitetäänkään.

Pimeää ollut tämä kevät.

Liikaa valoa.

Elämän ristiriitaa lähes joka elämän alueilla.

Kaamokseen tottuneena - vai onko se mielen alakulon maisema jossa synkeyteen taipuvainen lannistuva mieli on tämän kevään ajan elinvoimaa etsinyt -?

"Mistä syntyy - ihmisen - oma - elämän - halu - ?"

Näin burnout-tilaisen kevään jälkeen tuo halu on alkanut viritä kaiken menetyksen jälkeen. Voin luetella asiat jotka menneet rikki tai syvästi solmuun, mutta niitä on varmaan jokaisella omanlaisensa määrä, joten en edes yritä avata omaa pimeää aikaani sen enempää. Koneelle en ole päässyt moneen kuukauteen.

Vastausta tuohon en löydä muuta kuin elämän yksinkertaistuminen.

Odotuksissaan periksi antaminen... Kun elämä avaa hiukan liikaa asioita, ihmisiä, tapahtumisia, saa löystää kun ei ole voimaa olla jäntevä. Siitä alkaa viritä uuden tulevan ajan toivo. Tästäkin: meillä täällä tukinetin tällä puolen - ei avunantopuolella - vaan avun kysyvien puolella - meillä on toisistamme välittyvä tsempin kaipuu ja synty.

Kiitos uudesta voimasta ...

" elämä alkaa taas..."
(Tytti Jäppisen - nykyinen Issakainen - laulu)
1970-luvulta

jos joku teistä olisi sattunut niitä sen aikaisia Tytin lauluja kuulemaan -

ovat tosin pääsiäiseen liittyviä -

pääsiäinen on kiirastulen aikaa -

itse nyt oman kevään kiirastuleni läpi kulkeneena koetan koota itseä kohti uuden syksyn toivoa -

voimia sinullekin joka luit nämäkin rivit - v o i m i a

Olen miettinyt tätä aihetta siitä asti, kun Kamelinselkä sen aloitit. Minusta vaikea kysymys vastata ja vaikka oikein perusteellisesti olen sitä yrittänyt miettiä, en ole oikein löytänyt vastausta itsestäni. Kerran jo aloitin vastaamisen tähän, mutta kun olin vähän kirjoittanut, huomasin, ettei vastaus vakuuttanut edes itseäni. Minunkin elämästä elämänhalu puuttui tosi pitkään. Kymmenen vuotta uin pimeissä vesissä ja ponnistelin eteenpäin ajatellen, että tänään en vielä kuole. Että huomiseen jaksan tai seuraavan tunnin jaksan ja katson sitten taas uudestaan. Välillä ajatuksissa oli hetkestä toiseen vain yksi ajatus: EN HALUA ELÄÄ. Välillä jaksoin sen ajatuksen avulla, että annoin itselleni luvan lopettaa oman elämäni siinä pisteessä, kun en jaksa seuraavaa tuntia. Ajattelin, että sitten saan kuolla, kun en oikeasti enää jaksa. Ja kun tiesin, että saan myös lopettaa halutessani tämän kärsimyksen, yllättäen jaksoin aina sen vaikean tunnin tai vaikean päivän ja tuli sen verran helpotuksen hetkeä, että jaksoin taas vähän eteenpäin. Ne helpotuksen hetket olivat hetkiä, jolloin tuska vähäksi aikaa katosi. Luonnossa, kirjoittaessa, siskon lasten kanssa...

Muutaman kerran mulle tuli niin suuri tuska, että istuin lääkekasa vieressäni pöydällä ja ajattelin, että nyt on se hetki kun en enää jaksa. Siinä istuessani, kun vielä viimeisen kerran harkitsin, että onko tämä tosiaan se piste etten enää jaksa, päätin antaa itselleni vielä kymmenen minuuttia ja sen kymmenen minuuttia käytin siihen, että otin puhelimen käteen ja soitin ystävälleni. Hän kuunteli ja kehotti soittamaan ammattilaiselle. No, annoin itselleni toiset kymmenen minuuttia ja soitin taas. Ja siinä puhuessa tuska helpotti sen verran, että annoin itselleni tunnin lisää ja taas tunnin ja sitten kohta pahin helpotti ja sain taas levätä. Mutta elämänhalusta ei kyllä ollut kyse. Vai oliko sittenkin? Alitajuisesti? Muutenhan olisin sen lääkekasan niellyt? Mikä se oli, joka piti minut hengissä? En tiedä edelleenkään.

Nyt mun elämäntilanne on toinen ja elämänhalua ja jopa -iloa on paljon, paljon.
Mutta mikä sen sai palaamaan? Erakoksiko sanoi yhden sanan, johon pysähdyin. Yksinkertaisuus. Tuntuu, että se saattoi olla mulle avain onneen. Yksinkertaisuus. Ensin se lähti siitä ajatuksesta, että pakkoa ei ole mihinkään elämässä. Ei ole pakko toipua, ei ole pakko parantua, ei ole pakko mitään. Kukaan muu ei voi määrittää, millaista minun elämäni pitäisi olla. Kukaan ei voi sanoa, millaisista asioista minun pitäisi löytää iloa. Kukaan ei voi pakottaa minua ylipäänsä nauttimaan elämästä tai olemaan "reipas". Opettelin luopumaan kaikista vaatimuksista itseäni ja elämääni kohtaan, sekä omista että muiden. Itseasiassa eniten vaatimuksia oli minulla itselläni.
Se oli pitkä pitkä tie, mutta lopulta aloin huomata yksikertaisia pieniä asioita, joiden takia oli mukava elää aina hetki eteenpäin. Huomasin, että pidän lapsista. Huomasin, että pidän aika paljon vaaleasta leivästä. Huomasin, että oikeastaan olen perusluonteeltani aika laiska ja pidän löhöilystä, musiikista ja lukemisesta. Siispä aloin viettää yhä enemmän aikaa siskon lasten kanssa, aloin syödä vaaleaa leipää ruisleivän sijaan, aloin löhöillä, aloin lukea (mutta lopetin kirjan kesken, jos se ei ollut tarpeeksi kiinnostava tai jos muuten vaan en jaksanutkaan lukea, ennen aina pakotin itseni lukemaan loppuun...). Aloin katsoa sitä ympäristöä ja elämää, jossa milloinkin olin ja kertoa itselleni mielessä asioita, joista siinä pidin ja jotka tuottivat iloa sen sijaan, että olisin keskittynyt siihen, mitä siitä puuttui ja mitä olisin halunnut siihen vielä lisää.

Ja niiden pienten asioiden takia elämänhaluni alkoi vähä vähältä palata. Ei se ole nytkään jatkuvaa. Aina tulee hetkiä, jolloin ei kiinnosta mikään, ei huvita mikään, ei eläminenkään. Mutta ne hetket menee ohi ja niitä on vähemmän kuin ennen. Ja olen opetellut ajattelemaan, että ne kuuluu minun elämään. Ei sen tarvitse olla ainaista auringonpaistetta. Vain sen verran, että olen keskimäärin tyytyväinen ja elämänhalu voittaa. Aika usein huonona päivänä/hetkenä pelkään, että nytkö se masennus taas tulee. Se on sellainen pieni peikko jossakin koko ajan, ei se ole kadonnut ainakaan vielä mihinkään. Välillä tuntuu, että se vaanii puun takana ja odottaa hetkeä jolloin hyökätä taas. Mutta nyt on ollut niin pitkästi jo hyvää aikaa, että jos se tulee, tiedän, että siitä voi selvitä uudelleen. Ja ehkä se joskus katoaa kokonaan....? Ehkä.

Tässä nyt minultakin jotain tähän aiheeseen. Ajatuksia vaan, ei vastausta. Kiitos tästä ketjusta, se on tärkeä.

🙂🌻

Hei kaikki

Hieno aihe ja monia puhutteleva...moni ystäväni pohtii aihetta tavalla tai toisella. Itse olen sitä pohtinut varmasti koko elämäni...kun itsetuhoisuus on ollut uskollisin kumppanini. Kun olin syvimmillä vesillä masennuksen ja työuupumuksen kourissa meni viikkoja, että joka ilta kävin itkien tyynylle pistäen kädet ristiin, ettei tarvitsisi enää aamulla herätä. Kaksi kertaa elämässäni olen miettinyt aika yksityiskohtaisesti, kuinka itsemurhan tekisin. Ja sitten kuitenkin jokin sai taas minut eteenpäin. Itselleni iso huomio oli se, jonka löysin kirjoista, eli että olin monien muiden tavoin elämän matkalla kadottanut kosketuksen itseeni. En elänyt itselleni, omia tarpeitani ajatellen. Minulla oli niin kiire tyydyttää toisten tarpeet, että unohdin siinä sivussa, kuka olen ja mitä toivon tai haluan. Elin muiden kautta. Ja minuuden uudelleen löytäminen on ollut kipeä tuskallinen prosessi, ja aikaakin siihen on suttaantunut kiitettävästi vuosia...Mutta nyt koen eläväni elävämpänä kuin koskaan elämässäni - kiitos siitä myös monille tukijoilleni, joista yksi iso nippu on ollut kanssakulkijat täällä. On ollut hienoa pähkäillä niin monien ihmisten kanssa yhdessä tätä ihmislapsen elämää. Monilta eri kanteilta ja monin eri näkemyksin. Nyt koen löytäneeni oman itseni, ja matka tuntuu niin paljon omemmalta ja paremmalta. Kuuntelen itseäni, asettelen rajoja itselleni ja muille. En vaadi enää itseltä jatkuvaa huippusuorittamista enkä toisiltakaan. On oppinut olemaan lunkimpi. Toki siihen on vaikuttanut elämän kolhutkin. Ei jaksa enää kaikkia lillukanvarsia noteerata. Ei ainakaan silloin kun muistaa tyydyttää omat toiveensa. Heti, kun tanssii jonkun muun tahdissa, alkaa kummasti lillukan varretkin jalkapohjiin takertua 😀 Koen ihan uudenlaista sisäistä rauhaa, kun kysyn itseltäni, millainen minun elämäni MINUN mielestäni pitäisi olla. Mitä MINÄ haluan päivän aikana touhuta. Mikä MINUT tekee iloiseksi ja onnelliseksi. Kummallista kuinka noin yksinkertaisiin kysymyksiin on ollut niin tukala vastata...vaan en usko, että voisin olla onnellinen oikeasti, ellen olisi noihin kysymyksiin etsinyt sisulla vastausta. Kaikkii vastaukset eivät ole vielä pöydällä eikä päivän valossa - nehän muuttuvatkin mokomat elämän varrella 🙄 ettei menisi liian helpoksi...mutta matkalla ollaan, ja hyvemmältä tuntuu.

Kivoja löytöretkiä teille toivottaa
ystävänne jokujossakin

Tommy Hellsten luennoi taas ja tällä kertaa aiheeseen liittyen läsnäolosta. (www.ihminentavattavissa.fi). Mä meen kyllä kuunteleen vaikka viimesillä roposilla. Musta toi äijä on niin ihanan ujo esiintyjä. Vois ajatella että sitä pelottaa enemmän kun innostaa, eli miksi se tekee tota? Kai se välittää siittä, että elämänhalua pitäis viritellä täällä Suomessa.

Oon jo liian väsynyt kirjoittaakseni tähän elämäntarinaani, mutta muhun pätee jokseenkin sama kuin aloittajaan eli pahimmasta masennuksesta ja tappamishaluista oon pääsyt eroon mutta elämänhalua ei vain näy ja kuulu. Elän ja yritän muita varten, siksi kun kuuluu. Ja joskus onnistun jostain jopa hiukan nauttimaan - kuten lukuisista harrastuksistani - mutta eivät ne riitä elämänhaluun. Elän vanhempieni halulla. Ja minuakin kiinnostaisi tietää mistä ja miten se löytyy?

Olen / tai täällä ollaan aiemminkin juteltu sivuavista aiheista ja aina vastaukset koostuu pitkälti tyyliin ; tulin uskoon, rukoilin , uskon ikuiseen elämään tyyppisistä vastauksista. Mutta eikö muka ole muuta tietä? Mä en usko, en kuulu kirkkoon, kukaan perheessäni ei oikestaan usko. En usko että pystyisin edes uskomaan. Mä tiedän että me maadutaan ja silläsipuli. Tää ei tarkoita sitä etteikö musta olisi hienoa jos toiset saavat turvaa ja lohtua uskostaan, mutta mä en siihen pysty. Mun mielestä uskot (varsinkin kristinusko) on ihan perseestä!!!!! Niin mitä vaihtoehtoja? Vai onko tää sitten nyt niin että meille ei uskovaisille se helvetti on jo maanpäällä? Siltä se ainakin välillä tuntuu??

Minun elämänhaluni taitaa syntyä vain siitä että en halua kuolla, vielä.
Mikään ei olisi kammottavampaa kuin kuolla jättämättä jälkeensä mitään. Elämänhaluni taitaakin siis syntyä kunnianhimosta. Mikä kuulostaa todella ironiselle, koska hirveästi kunniaa tämän sairauden kanssa ei tule koettua. Lukuun ottamatta pieniä hetkiä, jolloin olen hirveän ylpeä itsestäni. Silloin kun olen jotenkin parempi kuin muut.

Äärettömän itsekeskeinen syy elämänhaluun, mutta onko sillä väliä jos se estää mut ottamasta liian monta kertaa liian isoa annosta?

Minä en ole koskaan halunnut tai yrittänyt tappaa itseäni, enkä halua nytkään mutta
ei minun elämän halulle silti taida juurikaan mitään pohjaa olla. Mitään en ole tehnyt
millä olisi ollut mihinkään mitään merkityksellistä vaikutusta, enkä usko että tulen
koskaan mitään tekemäänkään. Ei ole perhettä, ystäviä, harrastuksia, töitä, ... ei
mitään. Eikä mikään kyllä oikeastaan kiinnostakkaan. Ei minulla taida oikeen olla
mitään mitä elämäksi voisi kutsua. Herään, katselen tv ohjelmia ja elokuvia, selaan
nettiä ja menen nukkumaan. Mutta kaikesta huolimatta en ole koskaan ollut siinä
tilanteessa että olisin silloin halunnut kuolla.

Ajatuksia kuolemasta ja itsemurhasta pyörii kyllä välillä päässä, joskus päivittäinkin
mutta ei ne koskaan ole ollut missään suunnitelma tai harkinta asteella. Lähinnä on
ollut mitä jos sitä ja tätä niin entäs silloin, mietiskelyä.

Kamelin selkä kirjoitti 26.3.2009 18:7
- -
Kyllä minä elän, enkä minä itselleni mitään tee, mutta minulla ei ole omaa sisäistä
tarvetta elää eikä omaa halua elää. Elän sen takia, että pitää elää ja sen takia, että
minulla on tärkeitä velvoitteita elämässä: lapset. Rakastan lapsiani suunnattomasti ja
teen kaikkeni heidän eteen niillä voimavaroilla, joita minulta löytyy, mutta siltikään
minulla ei ole ikiomaa elämänhalua.
- -
junnaan tässä elämänhaluttomuuden tilassa, jossa en koe itselläni olevan itselleni
mitään merkitystä. Onko tämä kenties jonkin sortin eksistentiaalista tyhjiötä vai mitä
lie?

Tervehdys.

Olen 30-vuotias alkoholisti, lopetin juomisen kuluvan vuoden alkupäiviin ja siitä alkaen
olen opiskellut elämää raittiina. Tilanteeni ei siis ole sinällään vertailukelpoinen
kanssasi, mutta masennus ja merkityksettömyyden tunteet ovat sen verran tuttuja
minullekin, että ajattelin kommentoida jotain.

Mielestäni elämän mielekkääksi kokemisessa tärkein juttu on se, että ihminen oppii pikkuhiljaa tuntemaan itsensä löytää ja paikkansa tässä maailmassa. Tuo "eksistentiaalinen tyhjyys" on hyvä termi kuvaamaan omaakin oloani juoma-aikoina. Aiemmat raitistumiseni eivät kestäneet kovinkaan pitkiä aikoja kohmeloiden jälkeen, kun en osannut loppujen lopuksi elää selvin päin mielekästä elämää. Lopulta, kun join itseni sinne omaan pohjaani saakka ja lopettaminen onnistui ehdoitta, elämän tarkoitus alkoi löytyi elämästä itsestään: niistä asioista, joita minulla jo oli, mutta joista en ollut pystynyt nauttimaan. Masennuksella oli osansa, aivokemia oli sekaisin juomisen takia ja mielihyvän kokemukset usein vähissä.

Tässä yhteydessä sanottakoon, että ihmisen vakaumuksellakin on varmasti merkitystä siinä, miten elämään suhtautuu. Itse ateistina, vapaa-ajattelijana tms. tunnen, että ihmisen elämällä ei ole sen kummempaa ylevää tarkoitusta: ihminen etsii elämän tarkoitusta aikansa kunnes huomaa, että se löytyy kun lakkaa etsimästä, ja alkaa elää.

-- bu79