Mistä syntyy ihmisen oma elämänhalu?
Tätä asiaa on vaikea pukea sanoiksi. Yritän kuitenkin. Haluaisin kuulla muiden mielipiteitä ja olisin kiinnostunut tietämään, onko kenties muitakin, jotka painivat saman asian kanssa jatkuvasti.
Masennus vei minulta elämänhalun. Olen hiljalleen kuntoutumassa, mutta vaikka olen jo pitkään yrittänyt etsiä kaikkea itseäni kiinnostavaa ja mukavaa, silti en löydä elämänhalua. Kyllä minä elän, enkä minä itselleni mitään tee, mutta minulla ei ole omaa sisäistä tarvetta elää eikä omaa halua elää. Elän sen takia, että pitää elää ja sen takia, että minulla on tärkeitä velvoitteita elämässä: lapset. Rakastan lapsiani suunnattomasti ja teen kaikkeni heidän eteen niillä voimavaroilla, joita minulta löytyy, mutta siltikään minulla ei ole ikiomaa elämänhalua.
En enää suoranaisesti toivo kuolemaa, olen jo päässyt sairaudessani sen vaikean vaiheen yli, mutta junnaan tässä elämänhaluttomuuden tilassa, jossa en koe itselläni olevan itselleni mitään merkitystä. Onko tämä kenties jonkin sortin eksistentiaalista tyhjiötä vai mitä lie?
Elin kutakuinkin koko aiemman elämäni (ennen sairastumistani) muita varten. Kuin kameli kannoin taakkaa selässäni ja otin vastuuta muista, huolehdin kaikesta ja kaikista. Olin superhuolehtivainen ja monessa mukana. Nyt kun olen joutunut riisumaan muut asiat ympäriltäni pois ja etsimään omaa elämänhalua, sitä ei löydy mistään.
Olen jo kuntoutunut sen verran, että jaksan jo tehdä monenlaista, määrään itseni kuntoutumisen nimissä ihastelemaan kaikkea kaunista, kuuntelemaan linnunlaulua, tekemään mukavia asioita, ulkoilemaan, kuntoilemaan jne. Terapeuttikin on neuvonut tekemään kaikkea itseä kiinnostavaa ja muakavaa ja niin olen yrittänytkin tehdä.
Tunnenkin tekemisistäni jo hetkittäistä mielihyvää ja iloa, mutta silti en saa ollenkaan kiinni halusta elää. Yritän hokea itselleni, että jokaisen elämä on ainutkertainen ja jokainen ihminen on tärkeä ja arvokas. Yritän vakuuttaa itselleni myös, että kyllä se elämänhalu sieltä kohta löytyy. Mutta aika kuluu ja kuluu, eikä elämänhalua vain kuulu. Jos minulla ei olisi perhesiteitä, minulle olisi ihan yksi ja sama, elänkö vai enkö.
Tuntuu äärimmäisen tyhjältä ja turhauttavalta, kun oma, itsen sisältä lähtevä elämänhalu puuttuu kokonaan. Olen yrittänyt jutella asiasta puolison kanssa, mutta hän ei ymmärrä lainkaan, mitä minä höpisen. Ei tietenkään, koska hänellä on normaali elämänhalu. Ei tällaista olotilaa varmaankaan pysty ymmärtämään, jos ei ole sitä itse kokenut on tämä varmaan sen verran outo olotila, joskin minulle jokapäiväinen, mutta toivottavasti ei pysyvä.
Kertokaa, ystävät hyvät, ajatuksianne elämänhalun alkulähteistä. Mikä saa ihmisessä itsessään synnyttämään elämänhalun?
Minun elämänhaluni on syntynyt siitä kun tiedän ettei tämä ikuisesti kestä. Kuoleman jälkeen uskovaisena ihmisenä uskon, että alkaa ikuinen elämä. Entäs, jos se on vielä kauhiampaa kuin tämä maanpäällinen elämä, mie varmaan siellä kohtaan äitinikin. Entäs, jos taivaassa meidän välimme olisi yhtä huonot, kun oli täällä maanpäällä? Ja sitä vaan olisi ikuisesti kestettävä, taivaassa ei kai voi itsaria tehdä.
Parempi siis vaan yrittää elää tätä elämää niin kauan kun sitä saa elää.
Hei!
Hienon kysymyksen laitoit ja sait minut pohtimaan tätä asiaa. Luulen, että jokaisella on sisällään oma vastaus tähän kysymykseen.
Minulle elämänhalu on sitä, että haluan nähdä mitä nurkan takana on, vaikka tulevaisuus peloittaisikin niin siltikin haluan nähdä mitä siellä on odottamassa. Elämänhalu on ollut minulle sitä, että näytän, että tästä noustaan ja eteenpäin mennään, vaikka mikä olisi ja sen näyttäminen,että minua ei nujerrettu.
Näillekin vaikeuksille mitä tällähetkellä on voi nähdä tulevaisuudessa sen mitä siitä on oppinut ja miten on kasvanut henkisesti taas lisää.
Minä taas ajattelen kuolemasta niin, että seuraavassa elämässä/paikassa on odottamassa ne asiat, joita ei ole vielä oppinut.
Mutta mistä se elämänhalu syntyy? Ehkä se on uskoa siihen, että elämässä on hyvää, että elämä on elämisen arvoista, että elämässä on asioita, joita haluaa nähdä ja kokea. Jään vielä pohtimaan kysymystäsi, se pysäytti minut.
Elämänhalun salaisuus on mielestäni kauniisti kerrottu kirjassa
Juhani Pietarinen: Ilon filosofia🙂
Voin kertoa omasta kokemuksesta että kyllä se elämänhalu palaa takaisin.
Itse koin kaaottisen ja pelottavan masennuksen vuosia sitten, olin eronnut, työtön, lapset teki lähtöä omilleen, en oikein kuulunut enää mihinkään eikä kukaan tarvinnut minua.
Elämiseltä lähti pohja pois. Mutta luin paljon, juttelin paljon, menin kirkkoon, metsään milloin mihinkin ja rukoilin oikeaa suuntaa elämälle. Sitä vain jollakin selittämättömällä uskolla eli eteenpäin ja pikkuhiljaa sain jotain uutta. En tiedä mitä. En ole saanut takaisin mitään entisestä mitä oli, asun edelleen yksin, en ole työssä, ei ole paljon ystäviä, mutta jokin halu elää ja edes odottaa jotain antaa voimaa. Ja rukous on se mihin uskon, antaa rauhaa ja tasapainoa.
Minun elämänhalu nousee vaan uskosta.
Uskosta elämään.
Elämään.
Siitä, että saa luopua;
kaikkea ei tarvitse ottaa vastaan
eikä kaikkea pitääkään. Saa antaa jos on annettavaa.
Saa ottaa jos on jotain kykyä vastaanottaa.
Mitään ei täydy eikä pidä, mutta vain saa.
Kuulla itseäään; katoavat kilot,
palaa kevään soliseva
helisevä ilo;
onni.
Joka on jokaisessa itsessä, kun sisäänsä rohkenee sukeltaa.
Voi kiitos maanvaiva, vadelma, helene, Jatuli ja erakoksiko ajatuksia herättävistä vastauksistanne. Pitää lukea se kirja.
Vadelma kirjoitti: "Luulen, että jokaisella on sisällään oma vastaus tähän kysymykseen." - Juuri niin 🙂
Ja juuri nämä ihmisten ikiomat erilaiset kokemukset ja ajatukset elämähalun synnystä antavat palapelin paloja rikkinäisille ja tyhjäksi itsensä tunteville ihmisille, jotka yrittävät koota uudestaan elämänsä palapeliä. Jokainen näkökulma antaa virikkeitä ajattelulle ja auttaa pohdiskelemaan omaa elämää uudenlaisista näkökulmista.
Luen uudestaan ja uudestaan kirjoituksianne ja pohdin ja mietin ja etsin niiden kautta uusia näkökulmia elämänhaluun. On se vaan aika jännää, että tällä tavalla virtuaalisesti voimme olla auttamassa toinen toistamme rakentamaan parempaa elämää. 🙂👍
Jatketaan vielä keskustelua, tervetuloa kaikki mukaan 🙂
Minä luin tämän ketjun monta kertaa läpi. Hyvän ja vaikean kysymyksen olet ottanut esille Kamelinselkä. Itsekin olen miettinyt samaa asiaa monta kertaa elämäni aikana. Olen sairastanut masennuksen useamman kerran ja joka kerta siitä toivuttuani olen ollut iloinen hyvästä olosta ja elämänilon palaamisesta. Tässä kai pätee se sanonta, että hyvän huomaa vasta kun sen menettää.
Silti, minultakin puuttuu se aito oma elämänhalu enkä tiedä mistä sen löytäisin. Koen aidosti pieniä ilon hetkiä ja haluan olla elossa, mutta jotain puuttuu. Ihan rehellisesti sanottuna en aina tiedä miksi olen olemassa ja hengissä. Mitä ihmettä varten? Ja onko sillä mitään välilä?
Minulla on kuitenkin tulevaisuudelle suunnitelmia ja haaveita, jotka haluan kokeilla ja toteuttaa. Kai se elämänhalu lähtee siitä pienestä toivosta, että minullekin on vielä tulossa jotakin hyvää, jonka vuoksi kannattaa olla elossa. Toivon koko sydämestäni, että se "jokin" todella saavuttaa minut. Ettei sitten vanhana tarvitse tuntea eläneensä turhaan. Että voin lopulta keinutuolissa kissa sylissä ajatella: Sainpas sen.
Mitä "se" sitten onkaan.
Onpas puhutteleva aihe. Pysähdyin oikein ajattelemaan asiaa. Itselläni elämähalua ei myöskään juuri ole vaikka olisin hyvässäkin kunnossa. Jokin vain puuttuu. Enkä tiedä mikä. Sisältä tuntuu tyhjälle, usein päivät menee siihen että odotan iltaa että saisi mennä nukkumaan, vaikka päivä olisi kuinka ihana ja tuntisin itseni onnelliseksi. Varsinaista kuoleman toivoa minulla ei ole, mutta sellainen hälläväliä olo, mikään ei oikein kiinnosta. Minäkin olen toipumassa masennuksesta.
Minulle elämähalu kuitenkin on, kuten jo muutkin sanoivat, halua nähdä mitä siellä nurkan takana on tulossa. Ristiriitaista, koska tosiaan toisaalta minua ei kiinnosta, en usko että sieltä mitään sen kummempaa tulee. Kellä oikeesti on mitenkään kummosempi elämä. Kyllä se usein vaan sitä aikas samaa kaavaa menee.
Minua ärsyttää oma tapani odottaa jotain tapahtuvaksi. Eli elän "sit kun" elämää. Tahtoisin nauttia tästä hetkestä, tästä elämänvaiheesta, ja joskus toki nautinkin, mutta liian usein yllätän itseni ajattelamasta "sit kun" asioita. Joskus tunnen itseni mahdottoman onnelliseksi JUURI sillä hetkellä kun kävelen vaikkapa pimeässä metsässä koirien kanssa ja katselen tähtiä. Tai kun yöllä herään ja pehmoinen uninen lapsi on tullut viereeni nukkumaan. Tai kun näen miehestäni että hän oikeasti rakastaa. Huomaatteko, kaikki asiat joita listaan liittyy muihin ihmisiin... En siis omaa sitä omaa elämänhalua josta olikin puhe. Elän muiden kautta, elän muille. Pelkään mitä tapahtuu kun lapset kasvaa, mitä jos liitto ei kestä. Pelkään yksin jäämistä josta psykiatrikin minulle sanoi. No, nyt eksyin aiheesta! 😳 tulee vaan niin paljon ajatuksia päähän ja kaikki liittyy jotenkin kaikkeen.
Mutta siis, kaikesta huolimatta kuitenkin tahdon nähdä mitä elämä tuo tullessaan, olkoon se sitten ihan tavallista tylsää elämää tai jotain muuta. Elämää se vaan on. 🙂
Minulla elämänhalu kumpuaa puhtaasti lapsestani.🙂 Muutoin sitä ei luultavasti olisi nimeksikään...
Sillä en ole koskaan ollut mitenkään innoissani siitä, että olen elossa, päinvastoin.
Vaikkei se elämänhalu vieläkään missään huippulukemissa leijaile.. niin täällä sitä vielä porskutellaan, yhdessä.😋
Sitä voisi luonnehtia sellaiseksi "eläimellisen luonnolliseksi elämän tehtäväksi, ja sitä myöten tarkoitukseksi". Joka tuo mieleen ajatuksen: tästähän tässä elämässä juuri onkin kyse! (Lisääntyminen, eläimet, tietsä..😐)
Luulen myös, että jokaisen elämänhalu kirpoaa milloin mistäkin. Kuten onni ja ilo.😀
Silloin kun elämä hymyilee ja siinä on sopivasti esim rakkautta ja asiat ovat muutoinkin tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.. niin kyllähän se elämänhalua tuottaa varmasti ihan kenelle tahansa.🙂👍
Toisin kuin silloin, kun ihminen on vaikkapa yksinäinen ja masentunut eikä mikään luista ja kaikki tuntuu turhanpäiväiseltä, niin silloin se elämänhalu on luultavasti suuren kiven järkäleen alla.😭
Jolloin johtopäätökseni on se, että elämänhalu on omaa silloinkin, kun ja jos sen saa aikaan joku muu ihminen tai asia. Jos hän/se on osa sinun elämääsi, niin silloin se on myös elämänhalusi syntyyn vaikuttava tekijä.😟
Kun lapsi kasvaa ja muuttaa pois kotoa, niin sen jälkeen minun pitää ammentaa elämänhalua jostakin muusta
Elämänhalua kaikille, toivottaa 1näinen 🙂🌻
Hei taas!
Tuli mieleen pohtia tuota mistä halu elämiseen syntyy.
Onko kyse mielekkyydestä?
jos elämässä on mielekkyyttä - siä jaksaa elää toisin kuin silloin jos sitä mielekkyyttä ei ole.
Vai onko kyse tarkoituksesta?
Pohdituttaa miksi- kysymykset.
miksi elän?
miksi elämässä sen ja sen asian piti mennä niin ?
olikko tarkoitus että kaikki meni välillä aivan pirstaleiksi?
tai aivan elämän alussa?
kuten alle 5 v vanhana koettu perheen sisäinen seksulaalinen väkivalta isän taholta?
miksi piti joutua viettien viemän miehen urhiksi?
miksi piti menettää olemassaolon oikeus - ihmisyys - ihmisenarvo?
niin aikaisin?
Näitä tämänlaisia miksi-kysym yksiä voisi jatkaa loputtomiin kun ikää on mittarissa jo 48v.
Jos summaan otsikon kysymykseeen vastausta tänään tyttäreni 18v synt.pvänä, sanoisin että elämisen halu on minulla syntynyt siitä hetkestä kun kohdalleni sattui minua kunnioittava lesbo itsekin - joka ei halunnut käyttää minua hyväksi kuten kaikki aiemmin elämän aikana - jolla ei ollut niinsanotusti oma lehmä ojassa - jolla ei ollut tarve saada hyötyä minusta vaan joka halusi todella kunnioittaa ja arvostaa.
Joka oli itse siitä onnelisen taustainen että hän oli saanut kasvaa turvallisesti hyväksyttynä oman sukunsa keskellä. Häntä oli kunnioitettu, siksi hän kykeni kunnioittamaan.
siitä minun elämäni mielekkyys alkoi viritä.
Kiitos pohdinnoistanne Leijonamieli, Cella, 1näinen ja erakoksiko ja myös aiemmat vielä uudelleen. Niin paljon koen samaa kuin tekin. En näköjään ole yksin tämän peruskysymyksen äärellä. Lainasin sen Ilon filosofian, se on vielä kesken luvun.
Ihana, että te olette kirjoittaneet. Olen kuin aavalla merellä, välillä on aallokkoisempaa, välillä tyynenpää, mutta silti koko ajan ajelehdin rantaa näkemättä ja etsin oljenkortta, johon tarttua ja saada kiinni elämänhalusta. Teidän kirjoituksia lukiessani olen alkanut ajatella, että ehkä sellaisen kunnon tukkipuun etsiminen onkin minulla epärealistinen tavoite, vaan minun täytyy etsiä pienen pieniä korsia, joista sitten saan rakennettua isomman lautan. Sen lautan varassa voin ehkä pysyä pinnalla ja lopulta löytää rantaan. Ja te olette auttamassa niiden oljenkorsien löytämisessä ja lautan kokoamisessa. Kiitos teille kaikille. 🙂🌻
Jatketaan vielä keskustelua, jos teille vain tulee mieleen lisää ajatuksia. Minulle itselle tulee tällä hetkellä kovin vähän mielen mitään sellaista, joka kannattelisi minua juuri siksi turvaudunkin teihin.
minä ehkä vaan roikun mukana tässä ketjussa, mulla ei ole elämänhalua, kai. Onneksi sana kai on keksitty muuten tämä olisi netti-itsari.
haluan aamulla paistaa munia ja pekonia, keittää kaakoata, mennä koirien kanssa lenkille. Siksi minä syön vain iltalääkkeeni enkä yhtään enempää.
Aivan kuin aloittaja mäkin tunnen eläväni oljenkorsien varassa...elämänhalu on ollut kadoksissa, mutta silti on vaan jaksettava nousta joka aamu, kerättävä voimia jostakin. Lapset ja kotieläimeni ovat syyni elää, muuten tuskin jaksaisin☹️ Vähän lohduttaa että on muitakin samassa veneessä, voimia kaikille!
Ensinnäkin onnittelen sinua kun olet löytänyt arvostavan ja rakastavan kumppanin.
Sitähän me kaikki rakkauden kerjäläiset toivomme, ja niin usein petymme.
Myös minua on elämäni aikana kohdeltu niin huonosti että ihmettelen sitä että olen vielä elossa ja suhteellisen järjissäni.
Itse olen erakoitunut, luottamukseni ihmisiin on mennyt.
Onneksi olen yksin viihtyvää sorttia, elämän tarkoitus ja mielekkyys on vieläkin välillä hakusessa, vaikka ikää on jo reilut kuusikymmentä.
Välillä osaan nauttia kaikesta hyvästä jonka olen omalla työlläni ja sitkeydellä hankkinut.
Sitten tulee taas tyhjä olo, tekisi mieli karata kauas pois, vaikka samat ongelmat olisivatkin vastassa.
Olen kauan hoitanut sairasta omaistani, hän ei ole enää kiinni tässä maailmassa joten huolehdin hänen fyysisistä tarpeistaan, hoidan hänet hyvin ja melko mielelläni juuri siitä syystä että se luo elämälle tarkoitusta.
Tietenkin välillä väsyn ja haluaisin panna rukkaset naulaan.
Mutta ei minulle jäisi enää muuta kun kaukana asuvat lapseni ja lapsenlapset sekä kissa.
Sen olen pitkän elämäni varrella huomannut että raha ja tavara eivät todellakaan tuo onnea.
Se on kulunut klisee, mutta todellakin paikkansa pitävä.
Rakkaus on tärkein, mielekäs tekeminen ja innostus asioihin.
Minulta puuttuu kipinä joka saa innostumaan täysillä jostain asioista, niin on ollut aina.
Uskon että raskaat pettymykset ja hyljeksityksi tuleminen on saaneet varomaan.
Ei uskalla panostaa täysillä mihinkään kun sisimmässä on koko ajan pelko mollatuksi tulemisesta.
Mutta on meissä kohtalon kolhimissa myös sellaista voimaa jota ei saavuta ne joita elämä on kohdellut silkkihansikkain.
Kadehdin ihmisiä, jotka ovat löytäneet elämäänsä "sen jonkin". Jonkin sellaisen asian, jonka vuoksi he haluavat herätä uuteen päivään ja jonka vuoksi he haluavat olla olemassa. Sellainen työ, harrastus tai ihminen, joka antaa niin valtavasti voimaa, että jaksaa vaikka läpi harmaan kiven.
Minulla ei ole koskaan ollut sellaista. Aloitin hiljattain uudessa harjoittelupaikassa. Paikka ja ihmiset siellä ovat ihan mukavia ja viihdyn, mutta jotakin on pielessä. Näin on ollut kaikessa mitä olen tähän asti tehnyt tai kokeillut. Kyllästyn helposti. En jaksa samaa asiaa viikkoa pitempään. Ahdistun, tylsistyn, harmistun, masennun.
Mutta ei kai työtä tai opiskelua voi vaihtaa kuukauden välein aina kun tuntuu siltä, että nyt riittää? Jos sellainen työ on olemassa, kertokaa se minulle. Välillä mietin olenko vain laiska? Mutta ei, sillä haluan silti tuntea itseni tarpeelliseksi jossain ja täyttää päiväni uusilla asioilla. Eihän se toteudu kotona makaamalla. Vaikkakin rehellisesti sanottuna, jos minulla varaa siihen olisi, jäisin samantien kotiin. Lopettaisin koulun ja työn, pakkaisin tavarani aina kun tuntuu siltä.
Nyt joku sanoo tietenkin, että "kyllä se sieltä löytyy, odota vaan ja ole kärsivällinen". Kiitos vaan, mutta olen odottanut jo 30 vuotta enkä ole "sitä jotakin" vielä löytänyt vaikka monenlaista olen kokeillut. Enkö minäkin jo ansaitsisi sen? Taidan olla vähän katkerakin? En tiedä.