Lasinappi kirjoitti:
On vaikea pitää motivaatiota yllä, kun tulevaisuus tuntuu tyhjältä ja toivottomalta.

Ikävintä on, että on niin vaikea tehdä asioita, joista pitää. Vaikka minulla olisi niihin nyt aikaakin ja myös tarvittava välineistö. Ei vaatisi muuta kuin aloittamisen.

Sataprosenttisesti tämä!

Niin, mikä kumma siinä on, että vaikka tietää nauttivansa jostain, niin silti itsensä liikkeelle ja tekemään saaminen on niin vaikeaa? Olen koko talven katsellut hyllyssä olevaa kameraa ja miettinyt, että voisi kokeilla kuvata talipötköllä ruokailevia tirppoja, mutten ole saanut aikaan. Museon kiinnostavassa näyttelyssä sain käytyä vasta jatkoaikaakin saaneen näyttelyn toiseksi viimeisenä päivänä. Olen jo vuosikaudet kerännyt lukulistaa, vaikka saan luettua korkeintaan muutaman kirjan vuodessa, ja nyt samanlainen listan kerääminen alkaa jo ulottua Netflixin katsottaviinkin.

Miten mukavat asiat voivatkin olla niin nihkeitä toteuttaa? Tai kyllähän minä tunnistan ison liudan asioita, jotka nakertavat jaksamista, mutten osaa/jaksa tehdä niille mitään.

Päänsisäisten ongelmien, siis kaiken maailman tunnelukkojen, ahdistuksen ja olematton itseluottamuksen lisäksi motivaatiotani syö rotan lailla alituinen, jäytävä epävarmuus tulevasta. Se (ne) vie voimat. En tiedä miten minulla on töitä ensi kuussa, milloin töiden kesätauko alkaa ja milloin se loppuu tai miten paljon töitä sitten syksyllä on. Tuntuu, että jaksan juuri ja juuri selviytyä kuluvasta hetkestä, mutten pysty katsomaan elämääni sen pidemmälle. Miten motivoitua sinänsä kiinnostavista opinnoista, kun en tiedä miten työt menevät? En uskalla mennä vaikkapa jooga- tai kielikurssille, kun heittelevistä työtunneista ei koskaan tiedä, jos vaikka sattuvat juuri kurssin päälle. Tunnen itseni kuin kotiarestissa olevaksi vangiksi, jolla ei ole (saa olla) kodin ja työn ulkopuolista elämää. On vain se työ, se heittopussina oleminen.

Kaiken huipuksi motivaation puute on ainakin itselläni syvenevä spiraali, noidankehä. Kun en jaksa saada itseäni liikkeelle, niin tunnen asiasta syyllisyyttä ja häpeää, jolloin huonouden tunteen vuoksi se vaikeus tehdä jotain vain kasvaa entistään.

Eli mitä tehdä, kun moottori tehdä asioita puuttuu? En tiedä. Viisaammat kertokoon.

Lasinappi kirjoitti:
Elämä on vailla merkitystä. Minua ei tarvita täällä. Motivaatiota kasvattaisi, kun voisin olla muille hyödyksi ja käyttää taitojani yhteiseen hyvään. Tuntuu, ettei se ole enää mahdollista, tai jos olisikin, niin se olisi niin pientä puuhastelua pikkupiirin sisällä, että merkitys jäisi mitättömäksi.

Tätä voi olla hölmöä ehdottaa ihmiselle, jolla ei ole motivaatiota, mutta löytyisikö vapaaehtoistöistä mielekästä kanavaa hyvän tekemiseen ja hyödylliseksi itsensä kokemiseen? Naapuriapu, yhdistystoiminta yms.

Tein aikoinaan paljonkin talkoohommia, työttömänä kun oli aikaa. Tykkäsin kovasti. Oli mielekästä omien arvojen mukaista, yleishyödyllistä tekemistä ja kivoja talkootovereita. Ennen talkoita kuvittelin olevani sosiaalisesti kyvytön erakko, mutta niiden lomassa löysin itsestäni ihan uusia puolia ja opin paljon erilaisten ihmisten kanssa toimimisesta, mm. jutustelun taidon. Sitten talkooharrastus lakkasi, kun talkoiden kohde muutti toimintatapojaan ja minulta katosi samalla leijonanosa sosiaalista elämää.