Mistä motivaatio kamppailuun?
Hei kaikille jotka tämän lukevat.
Pähkinänkuoressa tarinani.
Yritän tehdä tästä mahdollisimman selkeän.
Peruskoulussa olin kiusattu ja yksinäinen mm. koin fyysistä väkivaltaa sukupuoleen katsomatta lähes kaikilta. Ala-asteella ”ihastuin” tyttöön josta mukavasti kehkeytyi uusi kiusan aihe, koska luokkatoverini olivat suunnitelleet hauskan leikin. Olo miltein koko ala-asteen oli hyljeksitty ja epätoivoinen kunnes eräänä päivänä istuin itkien pistooli suussa, miettien miksi en liipaise. Olin tuolloin 12 ja samana päivänä päätin etten itkisi vaan vihaisin.
Ylä-asteella sama meininki jatkui sillä muutoksella, että vihasin kaikkea mikä liikkui ja aloin urheilemaan.
Ammattikoulun aikoina lähinnä urheilin ja lintsasin. Koulusta pääsin läpi rimaa hipoen.
Koko tänä aikana en kyennyt luomaan kestäviä ihmissuhteita.
Nuoruuteni oli hämmentävää aikaa, pääasiassa ”kuolin” sisältä jokaisena päivänä ja yönä.
Itsetuhoisuus oli todella suuressa osassa elämääni ja se näkyi myös urheilumäärässä sekä halussa päästä muukalaislegioonaan. (Lievästi hävettää)
Elämäni muuttui kun loukkaannuin ja jouduin 8 viikkoa miettimään asioita.
Päätin kokeilla elämää ja aloin tekemään töitä ihmisten parissa.
Muutama vuosi menikin ihan ”mukavasti” hölmöillessä irtosuhteiden ja baarien välissä kunnes eräässä kahvilassa minua uhkailtiin fyysisellä voimankäytöllä. Voisin päätellä, että henkilöt eivät pitäneet minusta.
Otin etäisyyttä paikkaan jossa työskentelin ja aloin etsimään kadotettua unelmaani.
Treenasin entistä kovempaa ja ajatukset 5 vuotisen suunnitelman toteutumisesta (legioonaan) antoivat lisää voimaa kunnes uusi loukkaantuminen muutti suunnitelmia.
Pitkän sairaslomani aikana sorruin alkoholiin ja sekoiluun eri naisten kanssa mutta silti tapasin ensimmäisen ihka oikean tyttöystävän. Vihani muuttui rakkauteen.
Olisi voinut kuvitella suhteen muuttavan kaiken hyväksi mutta näin taitaa olla vain elokuvissa.
Seurustelin noin 4 vuotta jonka aikana itsetuntoni katosi.
Kouluaikainen nöyryyttäminen oli palannut mutta kotiin. Minua petettiin ja nöyryytettiin jopa muiden läsnäollessa. Onneksi ei kuitenkaan ollut pahemmin omia ystäviä niin heidän edessään sentään ei nöyryytetty.
Unelma legioonasta katosi kuntoni ja itsetuntoni myötä. Irtisanouduin silloisesta työstäni koska luulin auttavani suhdettani. Yksinäisenä ihmisenä haluan antaa 110% niille jotka luottavat ja ”rakastavat” minua. Semper fidelis.
Lopulta löysin itseni yksinäisenä, nöyryytettynä ja petettynä mutta itkua sentään irtosi ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen.
Nöyryytyksen tunnetta lisäsi se, että itse kärsin pitkään tilanteestani mutta rakkaani ja luottamuksen kohteeni vaihtoi heti seuraavaan.
Työt jatkuivat ja etenin urallani.
Henkisellä tasolla elämäni oli ja on edelleen yhtä laskua. Vaikka menestyin työssäni, olin kotona täysin yksin ja oloani lääkitsin alkoholilla sekä erilaisilla vahvoilla kipulääkkeillä.
Kuvioihin astui myös erilaiset irtosuhteet ja epäselvät kuviot joiden julkisuuteen tulemisen takia jouduin jättämään tehtäväni. Nöyryytys oli todella kova kun astelin viimeisen kerran esimieheni eteen kuulemaan tilanteeni.
Kaksi viimeisintä vuotta olen kulkenut varjoissa, päivittäisen selviytymisen kanssa.
Alkoholia, ahdistusta, paineita työtä tai sen puutteesta, masennusta, hieman huumausaineita, irtosuhteita ja yksinäisyyttä ripauksella itsetuhoisuutta sekä täysin järjettömiä ”peliliikkeitä”. Apua hain kahdesti mutta terveyskeskusessa minua pidettiin luontaisesti pahana ihmisenä.
Hetkellisen valon antoi todella mahtava nainen jonka tapasin. Hän halusi ymmärtää (tai ainakin oli ymmärtävinään) minua ja oli hetkellisesti huolissaan minusta yrittäen auttaa. Yksistään hänen ansiosta hain oikeilta ihmisiltä apua.
Nykyisin olen kahden alan osa-aikainen työntekijä ja hieman ennen kuin aloitin kirjoittamaan tätä sain esimieheltäni kuulla syyn miksi minulle ei anneta enempää töitä. Kukaan ei yksinkertaisesti halua tehdä töitä kanssani. Työnantajani mieluummin valitsee syrjivän käytännön kuin minun työllistämisen.
Viimeisen kuukauden aikana olen menettänyt tämän mahtavan naisen, koska hän ei yksinkertaisesti kestänyt minua. Kolautun työtehtävien yhteydessä pääni todella pahasti ja siitä jäljelle on jäänyt ajoittainen huimaus sekä päänsärky. Töitä minulla ei ilmeisesti kohta enään ole.
Jokaisena päivänä tuntuu paine päässä ja tekisi mieli oksentaa mutta on pakko yrittää… Vai onko?
Itkeminen ja urheilu on taas maistunut.
Hetkelliset aggression tunteet pilaavat yöni. Tekisi mieli hajoittaa paikkoja, koska tunnen itseni epäonnistuneeksi. Ruoka ei maistu mutta korvaan syömisen aminohapoilla ja proteiineilla.
Koska oloni on äärimmäisen huono ja häpeän tunne on päällimmäisenä, pyrin ruoskimaan itseäni urheilemalla. Parhaimmillaan urheilen 3 kertaa päivässä ja käytännössä kidutan itseäni salilla, koska siellä saa oksentaa eikä haittaa vaikka pyörryn. Lopetin alkoholin ja muiden nautintoaineiden käytön. Pidättäydyn myös seksistä täysin.
Paradoksaalista tässä on se, että nyt sosiaalinen elämäni entisestään hiljenee.
Yritin tosiaan hakea mahdollisimman nopeasti apua jotta voisin säilyttää suhteeni mutta turhaan.
Neurologi ja neuropsykiatri kertoivat minulla olevan mahdollisesti depressio, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja adhd. Lääkkeillä mennään vaikka ei niistä ole kyllä juuri ollut apua.
Mistä siis keräisin motivaatiota kamppailuun?
Pitäisikö pikkuhiljaa uskoa enemmän Anton Laveyn ”kuolema heikoille, rikkaus vahvoille” teksteihin ja hyväksyä olevani heikko?
Enimmäkseen olen aina uskonut Flavius Vegetius Renatuksen ”si vis pacem para bellum” ajatteluun mutta nyt kaikki tuntuu todella kaukaiselta.
Ei tämä nyt aivan pähkinänkuori ollut tai sitten pähkinä on aivan liian suuri purtavaksi.
Kiitokset jos olet jaksanut lukea ja anteeksi jos tekstini ärsytti. (Olen ärsyttämisen mestari)
Hei
Oletko miettinyt, mikä sinut on tuonut näin pitkälle? Vaikkei niitä omia syitään osaisi samantien listata niin täytyy olla tunne siitä jostain mikä on, vaikka sitten syvällä, motivoimassa.
Ehkäpä voimaa voisi tuoda myös se ajatus, että sinä olet tosiaan voittamaton koska olet näin pitkällä! 🙂 Muistan itsekin ne hetket ja sen tunteen kun oli ihan varma ettei kestä sitä, mikä oma tilanne on, mutta myöhemmin sitä katsoo taaksepäin. Näin voisit siis heittäytyä siihen luottamukseen että tämäkin olo ja tilanne muttuu, muokkautuu kokoajan ja on vain pala kokonaisuutta.
Omat negatiiviset uskomukset vie kovasti voimia asioiden parantamiselta ja näkemiseltä kauempaa. Vaikka urheilet liikaakin, niin on varmaan ihan hyvä että sinulla on joku keino kanavoida ulos virtaa sen sijaan että miettisit senkin ajan kotona tilannettasi 🙂
Onko sinulla haaveita, joita et ole vielä toteuttanut? Suosittelen vaikkapa perehtymään niihin!
Kiitos Vori kannustuksesta.
Minua on koko ikäni vienyt eteenpäin muutoksen halu ja "voiton" tahto.
Yksinkertaisuudessaan en voi tietää tulevaisuuttani jos päiväni päättyisivät ja samalla olen hävinnyt kisoista kovimman. Viimeisinä kuukausina ja viimeisten viikkojen aikana pahentunut tilanne sekä olo on vienyt tätä tulevaisuuden näkymien ajattelua.
Lapsekkaasti haluan uskoa siihen, että viimeisimmän suhteen päätös päivänä minulle kerrottiin kaiken olevan vielä mahdollista jos saan asiani kuntoon.
Oman kokemukseni mukaan näinä hetkinä ihmiset useimmiten valehtelevat helpottaakseen omaa ja toisen oloa... Mutta onpahan se ainakin saanut jalat liikkeelle muutoksen suhteen.
Todennäköisesti olen liian ankara itselleni mutta jos osaisin olla jotain muuta niin olisin sitä.
Kukapa haluisi olla yksinäinen ja masentunut? Vieläpä tämän jackpotin kanssa mitä minulla on.
Konkreettisia haaveita minulla ei juuri nyt ole. Tavoitteita on sitten huomattavasti enemmän.
1. oma pää kuntoon. 2. fyysinen kunto hyväksi. 3. työasiat kuntoon heti kun tavoite 1 saavutettu.
Mutta nyt kun ajattelin tarkemmin haaveena on vaeltaminen alpeilla. Eli olihan siellä se yksi haave jonka aion toteuttaa heinä-elokuussa 2012. 🙂
Kiitos vielä kerran kannustuksesta. Lämmittää mieltä kun voi toisinaan edes lukea jotain positiivista.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoisin, että paljon hyviä hetkiä ja onnentunteita olisi jäänyt kokematta jos olisin lopettanut kesken taistelun.
Jälkeenpäin olen jopa tyytyväinen kaikesta siitä henkisesti kuluttavasta, mitä olen joutunut käymään läpi. Nyt paremmalla puolella tiedän, että kaikista voimakkainkin tuska menee ohi, pieniksi ja suuremmiksi hetkiksi ennen pitkää, tarvitsee vaan odottaa. Vaikeina aikoina ei kannata vaatia itseltään liikoja, omien voimien kuuntelu ja tunnustelu kannattaa.
Hehkutan joka keskustelussa itsen ja tunteiden hallinnan opettelua, omassa tapauksessani tunnelukkojen/koukkujen avaamiseen avustava kirjallisuus on ollut merkittävässä asemassa mutta lukeminen tai tämänkaltainen ratkaisu ei tietenkään kaikille toimi. Kuvittelisin kuitenkin, että tunteiden hallinta helpottaa paljon oloa koska ei enää tunnu että hukkuu niiden alle, ei pysty tekemään huonojen päivien/ahdistuksen korjaamiseksi mitään jne.
Toivoisin, että jokaisella olisi joku jolle jutella ilman että tarvii suodattaa itseään. Toisten piristäminen ja kaikenlainen positiivinen tekeminen tuo hyvää mieltä myös itselle 🙂
Kaikki mitä teet tavotteidesi eteen on pienen kehaisun arvoista.
Alpeilla vaeltaminen kuulostaa upealta! Luonnossa oleilu on mitä parasta tuohon ensimmäiseen tavoitteeseesikin avuksi. Tuleeko sinulla oleiltua luonnossa muuten paljon?
Kiinnitin huomioni siihen, että tekstisi on hyvin selkeää ja eriteltyä. Kyllä se jotakin minulle kertoo ihmisestä.
Vaikutat todella hyvinkin kontrolloivalta ja tiedostavalta itsesi suhteen. Se lienee oletettuakin, koska olet kokenut esim. kiusaamista.
Sinullahan on selkeästi tavoitteita ja minusta tuntuu, että motivaatiotakin. Yksi tavoite voisi tietysti olla (sen pään kuntoon laittamisen suhteen), että pitäisit sisäistä itseäsi hyvänä, olisit itsellesi armollinen. Olethan harjoittelun/treenaamisen mestari, niin mikset siinäkin onnistuisi? 🙂
Rauhallista oloa! Tässä mantra: "Vähä vähältä asiat järjestyvät. Olen hyvä näin." 🙂
Hei vaan Vori ja Eveny,
Toiminnan miehenä tilasin itselleni kirjallisuutta tunteiden hallintaan ja mielenkiinnolla odottelen kirjan saapumista. Yritän pitää kaiken kehityksen ainakin lähellä tervettä pohjaa.
Friedrich Nietzschen näin puhui Zarathustra saa jäädä kirjahyllyyn murjottamaan.
Lisäksi tilasin kaksi 6000 kelvinin polttimoa ja alan jollain aikataululla viemään kaiken mustan ja masentavan pois asunnostani. Maalaan seinät pirteillä väreillä ja pyrin rakentamaan keinotekoisen päivänvalon. Olen jostain lukenut, että kirkasvalohoito olisi tehokasta masennukseen.
Toisinaan toivoisin olevani täysin tunteiden yläpuolella.
Esimerkiksi tänään, aamun hiit sujui moitteettomasti, uudistin saliohjelman minkä avulla sain kunnon fiiliksen treeniin mutta kun mulle tuli asiaa exälleni... Kaikki muuttui.
Kuulin jo äänestä kuinka häntä ahdisti ja ärsytti jutella kanssani, mikä yllättäen tuntui todella pahalta. Ilmeettömästi ja tunteettomasti kävin keskustelun loppuun jonka jälkeen pidättelin murtumista. Onneksi kysymyksessä oli puhelinkeskustelu.
Vaikka ennen tätä olo ei ollut voittaja mutta sentään niin hyvä ettei tarvinnut suuria murehtia mutta P****LE. No ehkä en pura turhautumistani tänne enempää vaan käyn nyrkkeilemässä kaakeleiden kanssa ja vetäsen happolenkin. 🤕
Eveny,
En pelkästään ole kontrolloiva itseni suhteen vaan se on valitettava osa myös persoonaa. Yksi asia siis mistä pitäisi päästä eroon vaikka iän myötä kulmat ovat suoristuneet huomattavasti. En kuitenkaan juuri nyt aio siihen puuttua. Todennäköisesti siihen puuttuu ammattilainen kenen juttusille oletan pääseväni.
Vori,
Olen työskennellyt aloilla mihin olennaisena osana kuuluu luonto ja siksi myös pidän luonnosta mutta juuri nyt energia ei riitä oleskeluun tai kulkemiseen siellä.
Nyt setä lähtee pahoinpitelemään kaakeleita ja jalkoja.
Kiitos vastauksista.
Niitä on kiva saada ja lukea. 🙂
Lisäyksenä edellisiin,
Kuin varkain tuli uusia ajatuksia tämän pojan pääkopan sisäiseen toimintaan liittyen.
Sama henkilö joka aiheuttaa minussa vihaa, rakkautta, epätoivoa ja tyhjyyttä näki niin paljon vaivaa, että selvitti kohtuullisen perusteellisesti mitä on epävakaa persoonallisuushäiriö.
Eilen pääsin tutustumaan kaakeleiden mätkimisen ja oksulenkin jälkeen saamani linkin kautta aiheeseen.
Olo on hyvin hämmentävä.
Olen ehtinyt tutustua aiheeseen jo kohtuullisesti ja fiilis on kuin lukisi elämänkertaa mutta itsestään. Otan asian puheeksi lääkärissa.
Katsotaan mihin tämä johtaa mutta toistan, kaikki on hyvin hämmentävää.
Taisin saada yhtenä iltana aikamoisen kiitollisuudenvelan harteilleni.
Sulattelen kuitenkin asiaa vielä.
Hei Brutukseni.
Kuolema tulee kyllä kaikille ja rikkauttakin on jokaisessa, ei ehkä niin kimaltavaa mutta sitä todellisempaa.
Otsikon kysymykseesi mietin mistä tuolla kombinaatiolla - dgt - jokainen diagnoosi sisältää aika paljon - yksikö lääkäri muodosti noin kokonaisvaltaisen päätelmän voinnistasi? -
mietin mistä tuolla taustalla voi löytää kipinää elämään.
Joka mutkalla on ollut oma tarkoituksensa, kaikki mitä olet käynyt läpi, kun ei ole sinua tappanut, on sinua vahvistanut. Hetkittäin voit jopa tuntea vahvuuksiesi voimaa.
Kuinka niitä hetkiä voisi - venyttää? - lisätä? - vahvistaa?
Syvyyssukeltaminen on mieliharrastukseni, symbolisessa mielessä , sanottakoon sitä sitten kyökkipsykologiaksi tai vaikka eteisen. Siirtymätilanteissa on impulssit herkimmillään, tai sanotaanko ennen siirtymistä.
Temperamentillakin on oma osuutensa. Jumiutuneessa elämäntilanteessa voi kokea lamaa konkreettisesti. Käyt kuntosalilla ja huollat kehoasi punteilla - mutta onko se huoltamista vai se kun lakkaat punnertamasta ja palkitset itsesi pullakahveilla tai mitä se sinulle mielihyvää tuottava tapa onkin? Lama voi olla totaalinen tai vaan vaan tuntua totaaliselta. Kumpaa itse miellät sen olevan?
Adhd viittaa aina johonkin erityislahjakkuuteen. Kuinka sinut olet omien kädentaitojesi kanssa esim.? Verbaalisesti lahjakas olet, entäpä jos mielenkiintosi herää yhteisten asioiden vaikuttamiseen? Luet hiukan tarkemin lehden/lehdet joita sinun on tapana? Kirjoitatko itsesi koostamiseksi? itsellesi tarkoitan?
Elämässä 'takkiinsaaneena' on kokemusta menetyksistä, pettymyksistä, toivottomista tilanteista. Ne läpielettyinä on monin taidoin viriilimpi edessä olevia vastuksia voittamaan.
Alunperin ajattelin kysyä sinulta kysymään itseltäsi kuinka kohti kestät olla itsesi kanssa?
Mitkä seikat estävät näkemästä sitä hyvää mitä sinussa on? Seuraavan kerran itseäsi tarkastellessa sulje silmäsi niiltä kohdilta ja katso mitä on sinussa niiden takana - aina ollut ja yhä on - kuin unohdettuna, kypsymässä olevina - mutta yhä olevina. Kiinnitä ajatuksesi aina ajoittain yhä uudelleen niihin ja anna itselle tilaa ja - lupa - rakastaa sinua. Toimiva lähimmäisen rakastaminen lähtee terveestä itsen rakastamisesta. Mitä sinummin tulet toimeen myös oman varjopuolesi osion sinua kanssa, sitä sinummaksi voit tulla tulevan kumppanisi kanssa jos elämä sellaisen sinulle suo. Mitä sinumpi olet itsesi kanssa, sitä helpommin olet lähestyttävissä ja sitä halutumpi olet. Kun koet sisälläsi balanssia - vapautta menneiden painoista ja riippuvuuksista - sinun kanssasi on hyvä olla. Myös sinulla itsellä itsesi kanssa.
F.S.Fitzgerald: "Elinvoimamme ei tule ainoastaan kyvyssämme pysyä sitkeänä vaan myös kyvyssämme aloittaa alusta."
Huomenta Erakoksiko,
Näin pyörityn yön jälkeen on hieman huono lähteä kirjoittamaan mitään, ainakaan objektiivisesti mutta yritän parhaani.
Tosiaan, olen vasta käynyt neurologilla sekä neuropsykiatrilla ja seuraavaksi yritän päästä terapiaan tai mihin vaan mikä voisi auttaa oloon.
Tuomio voi vielä muuttua diagnoosin suhteen, varsinkin kun tuo epävakaa persoonallisuushäiriö kuvasi vähän liiankin hyvin minua.
Pahinta tässä kaikessa on, että kirjoitin asiani pähkinänkuoressa ja pahempiakin asioita on kuten varmasti monella muullakin tänne kirjoittavalla.
Mielestäni kanava on väärä käsitellä aivan kaikkea mutta pyrkimykseni on kirjoittaa jotain jotta voisin purkaa pahaaoloani johonkin.
Olen äärimmäisen huono kirjoittamaan päiväkirjaa ja siksi mieluummin ensimmäisen kerran elämässäni valitsin tällaisen tien itseni hoivaprosessiin. Myös siksi, että haluan tehdä asiota oikein jotta voisin joskus tulla edes lähes terveeksi.
Elämäntilanteeni on sikäli pahin tähänastisista, koska en enään löydä vaihtoehtoja. Ennen löysin erillaisia vaihtoehtoja tilanteisiin mutta nyt olen jumiutunut. Voisin siis mieltää tämän olevan totaalinen.
Työt on vähentynyt, yritän hakea töitä niitä saamatta, suhde päättynyt mitä olen epätoivoisesti yrittänyt korjata mutta täysin turhaan, sosiaaliset kontaktit ovat lähes nolla eikä energia riitä niiden lisäämiseen. Haavoittuvuus eriasioille on erittäin suuri. Työssäni valitettavasti koen lähes päivittäinen väkivallan uhkaa ja sen terve "pelkääminen" on poistunut.
Tämä uhka kuuluu tosiaan työhöni ja välillä joudun käyttämään voimaa mikä ei ole kenellekään normaalitila. Toiset vain kestävät tällaista painetta helpommin.
Näin maalaisjärjellä diagnosoisin vaikean masennuksen itselleni.
Yleisellä tasolla hymyily ja asenteen muuttaminen positiiviseen suuntaan auttaa todella monessa asiassa. Vaikka itsetunto on nolla pääsee itsevarmuudella pitkälle.
Nyt vain ei jaksa.
Urheilusta saamani kipu tuottaa hetkellisesti elämänhallinnan tunteen ja siksi se on hyvin koukuttavaa. Varsinkin hetkinä joina en löydä mitään iloa mistään.
Mitä tulee adhd:n suhteen, en ole mitenkään ässä käsistäni, taiteellinen tai muuten erityisen lahjakas asioissa jonka voisi todentaa heti tässä ja nyt.
Vahvuusalueeni on aina ollut organisoinnissa, suunnitelmien tekemisessä ja vakuuttavassa esiintymisessä.
Nämä asiat ovat jotenkin olleet minulle helppoja, koska päässäni liikkuu 58000 eri ajatusta jatkuvasti ja samanaikaisesti. Monimutkaisen suunnitelman tekeminen ja toteuttaminen ei siis tuota tuskaa, koska ajattelen todella monta siirtoa eteen.
Shakissa olen erittäin huono kärsivällisyyteni takia.
Pää ei kestä jos pitäisi istua ja keskittyä yhteen asiaan. 😀
Vaikea selittää.
Yhteisiin asioihin vaikuttaminen kiinnostaa paljon. Voisinkin yrittää herätellä tätä kiinnostusta uudelleen henkiin ja vaikka lukea niitä lehtiä tarkemmin.
Olen miltein vuorokauden miettinyt tätä itseni kestämis kysymystä ja vaikeuksien kautta löytänyt jotain konkreettista.
Halu uusiutua ja luoda se oma "nahka" aina uudelleen on yksi syy tähän asti kestäneeseen elämään.
Tiedän olevani uskollinen ja kiltti, en lyö, juo tai muutenkaan tappele kuin korkeintaan itseni kanssa. Pääasiallisesti pyrin olemaan maltillinen ja suvaitsevainen, muita huomioonottava vaikka toisinaan syyllistyn kontrollointiin.
Mikä parasta ainakaan yrittämisen puutteeseen asiat eivät kaadu.
Suurin kaatuminen tapahtuu vasta epäonnistumisen jälkeen.
Tuiskussa, tuulessa, säryssä ja kuumeessa puolustan itselleni tärkeitä henkilöitä sekä asioita.
Nämä tekee minusta "erityisen" ainakin itselleni.
Kiitos kirjoituksestasi.
"If we are facing in the right direction, all we have to do is keep on walking."
- Zen Proverb
Hei Brutukseni.
Mikä vie motivaatiosi nolliin tai jopa miinuksille?
Huoli epävakaasta persoonallisuudesta -arvioko?
Masennusko?
Epäonninen elämäntilanne tai kokemusko?
Se, mikä kaataa elämää pystyssä pitävät pylväät?kuin dominot?ko?
Oman uusiutumisen halun unohtaminenko?
Missä määrin miinuksilla koet elämänhalusi nyt olevan?
Oletko sattunut koskaan lukemaan Pentti Haanpään ajatuksia?
En tiedä mistä kirjasta tämä on siepattu, mutta
hän sanoo, että "ihmisen on opittava sieppaamaan ilonsa pienistä turhista, jotta hänen elämällään olisi makua."
Voisiko motiivi olla se 'maku, jota kaipaat'?
Tai Oiva Arvolan ajatus,
"mitä tummempi taivas, sitä kirkkaammat tähdet"?
Tai Jouko Lehtosen,
joka tuumailee, että "hyvä onni on yhtä lähellä kuin huono tuuri"... ?
Marleena Autio pukee sen(motivaation?) näin..
"Sua kaulasta nyt otan ja
hiljaa rutistan
ja
kaikkein parasta
sulle toivotan."
Hei jälleen, 🙂
Motivaation vie täysin nolliin ajatus kuinka helposti ihmisiltä käy suhteen vaihtaminen toiseen kuin käytetyt lapaset. Itseltäni se ei vaan suju ei sitten millään.
Vielä enemmän tuntuu pahalta ne ikuiset jo kuullut sanat kuinka olet tärkeä ja niin edelleen mutta hetken päästä hyvä jos muistetaan nimeä.
Toisinaan mietin miksi viitsin nähdä vaivaa toisen ihmisen eteen kun kerta toisensa jälkeen kaikki on ollut turhaa. Viimeksi minulle kerrottiin ettei halua olla minun kanssa koska olen masentunut, enkä osaa olla onnellinen yksin. Eikö se riitä, että olisi onnellinen oikean ihmisen kanssa? No en jaksa avautua tästä.
Olen onnistunut viimeisen neljän vuoden aikana syrjäytyä aika tehokkaasti.
Niistä muutamista kavereista vain yksi jakaa vuorovaikutteisen ystävyyden kanssani.
Vanhempieni kanssa olemme 1-2 kertaa kuukaudessa yhteydessä ja viikonloppuna huomasin kuinka henkisesti rankkaa tämä on heille.
Yritin tosiaan avoimesti puhua heille tilanteestani mutta ikäväkseni huomasin kuinka asioiden käsittely oli hyvin kiusallista ja vaikeaa. Terapia taitaa olla ainut oikea ratkaisu minulle.
Eli ehkä tämän tervaskannon on kaatanut silmien avaus. Olen huomannut syrjäytyneeni lähes täysin sosiaalisesta elämästä, eikä tästä puuttuisi kuin päihdeongelmat niin jälleen voitaisiin kirjoittaa yksi surullinen tarina suomalaisuudesta.
Ainakin kaikki elementit ja eväät olisivat tähän surulliseen tarinaan.
Yritän jokaisena päivänä miettiä niitä onnistumisia elämässäni mutta en vain löydä montaa konkreettista onnistumista. Tulevaisuus tuntuu hyvin kaukaiselta.
Ostin kirjan jossa käsitellään tunteita. Kauhean kiva kirja tuntuisi olevan mutta mitäs sitten tehdään kun ei ole niitä läheisiä tai ystäviä jotka auttavat kuin kirjassa mainostetaan.
Tiedostan erittäin hyvin olevani vastuussa kaikista tunteistani ja käytöksestäni kuten kirjassa kerrotaan. Mieltäni vain ahdistaa muistot kun jouduin lähes päivittäin kokemaan näitä häpeä, viha, suru tunteita. Kaikista pudotuksista olen noussut mutta jokaisen kerran jälkeen nousu on tuntunut raskaammalta.
Viimeiset 2 vuotta on ollut erittäin raskasta aikaa.
Voimat ovat siis loppumassa.
Jokaista lihastani särkee ja päässä tuntuu pahalta mutta pahinta on se etten taida enään uskaltaa luottaa mihinkään.
Jokaiseen päivään olen lähtenyt motivoiden itseäni "Yksinäisen täytyy selviytyäkseen olla Leijona eikä vain Lammas."
Mainittakoon motiivista... Haluan saavuttaa elämän ilman tätä ahdistusta, rakastavan vaimon jota voin rakastaa ja hemmotella. Perheen.
Onko liikaa vaadittu? Taitaa nykyisin olla aivan liikaa.
"Vaihtelevan ja myrskyisen elämämme ainoa satama on tämä: että halveksit sattumia, seisot lujana, valmiina ottamaan vastaan kohtalon iskut suoraan rintaasi, ettet piileskele etkä käänny selin." -Seneca
Sinäkin, Brutukseni
Olen todennut, ettei elämä olekaan täydellistä, vaikka on perhe ja puoliso jota hemmotella. Kun omat ongelmat on selvittämättömänä vyyhtenä mielen kerroksissa, on täysin mahdotonta elää onnellisena, vaikka siihen olisi materiaalisesti mahdollisuudet ja tarvittavat ihmissuhteet. 😟
Kerroit että ostit kirjan, joka käsittelee tunteita, se on hyvä.
Entä jos omia tunteitaan ei tunnista, ei tunnista reaktioitaan eikä motiivejaan käyttäytymiseen, katsoo vain jatkuvasti samaan suuntaan eikä huomaa omaa osuuttaan pieleen menneisiin asioihin. On oppinut kuin Pavlovin koirat, että tuollainen käytös johtaa hyväksikäyttöön, ihmiset, jotka lopettavat puhelun "palataan", ovat epäluotettavia. Tähän tulokseen olen tullut omalla kohdallani. 🤕.
Eikö olisi mukava, kun voisi pyyhkiä nuo ehdollistumat ja pieleen menneet kiintymystavat pois? Tabula rasa.
Luin alusa pitkän pätkän sinun lapsuudestasi, ei ollut kaunista luettavaa, olet kokenut kovia. Minullakin on ollut kurja lapsuus, minua on kiusattu, lyöty, käytetty ym. ym. eikä sitä voi muuttaa kukaan muu muuksi kuin minä itse mieleni sisällä. Suhtautumiseni siihen täytyy muuttua. Se on kaiken uuden alku. Mutta siihen tarvitsee apua ja se maksaa... Vaikka lukisi minkä kirjan, täytyy olla melkoinen taikuri, että osaisi soveltaa sitä. Terapeutit on sitä varten, että ne laittavat ihmiset tekemään asioita, sellaisen kun vielä saisin. Tulisinko sitten onnelliseksi? Luuletko?😐
Voimia sinullekin.
Brutukseni.
Se, ettei halua olla toisen kanssa hänen masennuksensa vuoksi on yhden ihmisen mielipide. Jokainen ihminen ei valikoi tai hylkää kumppaniaan moisesta syystä 🙂
Oman kumppanini kainalosta uskallan huhuilla toivoa. Löysin kohdalleni ihmisen, joka antoi minulle aikaa käydä läpi kaikki tarvittavat vaiheet itseni vahvistamiseksi minua hylkäämättä. Motivaatio on yksi asia, mutta tosiaan sellaiset ihmiset jotka sinun tervehtymistäsi eivät tue, kannattaa pitää etäämmällä. Ja itseni puolesta ainakin voin sanoa että koska minua on autettu ja tuettu niin haluan omalta osaltani auttaa muita eteenpäin menossa.
Minä huomaan jälkeenpäin hakeneeni tietynlaisia vastakappaleita, sellaisia joiden kanssa asiat olivat lopulta niin huonosti että heräsin laittamaan ne oikein. Onni sinänsä, nyt kun sitä osaa katsoa oikeasta vinkkelistä. Jos ei olisi maailma pannut vastaan niin roimasti niin tuskin olisin koskaan kiukkuni voimalla noussut pystyyn sieltä maasta naamaltani ja huiskaissut pölyjä harteilta.
En tiedä onko elämä ilman ahdistusta mahdollista. Sekin lienee henkilöstä riippuvaista. Niin tai näin, niin voisi kai kuvitella että elämä, jossa ahdistusta voidaan sietää eikä se horjuta ihan sijoiltaan, on jo askel eteenpäin? 🙂
Sinun motivaatiosi/toiveesi kuulostavat kunnollisilta. Varmasti jonkun kanssa arvosi ja ajatuksesi menevät yhteen. Ajattele, että koska se joku on sinulle hyvin ainutlaatuinen, sen löytämiseen voi mennä tovi. Ei kävele ihan joka nurkan takaa 😉
Sosiaalisten suhteiden kariutuminen ja syrjäytymisen tunne ovat isoja kokemuksia; isoja siinä mielessä että ne lamaavat tehokkaasti elämisenhalua, kutistavat motiivaation herneen kokoon tai kokonaan olemattomaksi.
Omien tunne-elämään liittyvien ikävien kokemusten tai niitä sivuavien asioiden puhuminen on aika usein omanlainen riskiteema; jos haluaa tyrehdyttää jossain mielenkiintoiseksi kokemassaan ihmisessä havaitsemansa tai kokemansa kiinnostuksen itseään kohtaan, se onnistuu herkästi jos puheen sisältö on teemaltan myös kuuijalta voimia vievää. Siksi on aika hankalaa saada alulle hyvää ihmissuhdetta, jos on niin tukossa kovin monen elämän alueen osalta samaan aikaan.
"Jokaista lihastani särkee ja päässä tuntuu pahalta mutta pahinta on se etten taida enään uskaltaa luottaa mihinkään. "
Tuo on niin totta, pahinta on jos menettää luottamuksensa niihin ihmisiin, asioihin tai uskomuksiin, jotka ovat aiemmin pitäneet päätä pinnalla. Itseen luottamus tuntuu rakentuvan elämän aikana itselle tärkeiden ihmisten myötä. Jos menettää luoton niihin elämää pystyssä pitäviin kantaviin voimiin, silloin on itsenkin suhteen 'jolla kuin tuuliajolla'. Mitä sinun elämää kantavia voimia on, on ollut tai on yhä?
Ihmisenä on luotu yhteyteen, ei elämään totaalisessa yksinäisyydessä.
Jos ei ole mahdollisuutta kiinteään parisuhteeseen, voiko ajatella lisätä omia kanavia joiden kautta voi olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa? Yksinkin(konkr.yksin) voi elää hyvää elämää - jos on jonkinlainen oma paikka toisten kanssa jossain verkostossa.
Jokainen voi elämän aikana rakentaa oman 'turvaverkon' - oman verkoston, jossa on mukana itselle hyväksi katsomallaan panoksella(en tarkoita mitään rahapanosta), ja jossa olevat ihmiset ovat tavalla tai toisella mukana mahdollistamassa itse kullekin osalliselle hyvää elämää. Nämä oman verkoston ihmiset eivät välttämättä tiedä toistensa mukanaolosta turvaverkossa, yhteydet itse kuhunkin ovat elämän aikana jossain vaiheessa syntyneet ja jonkun osalta voi olla vuosia, joina ei juurikaan vastavuoroista yhteydenpitoa, mutta silti jokaisella heistä on oma osuutensa(vaikutuksensa) sille kenen turvaverkosta on kysymys. Oletko tullut tarkastaneeksi oman elämäsi turvaverkkoa Brutukseni?
Jos verkko on ollut jollain tavalla olemassa mutta huomaamattomissa, voitko sinä omalta osaltasi vaikuttaa sen 'eläväksi viriämiseen'? Onko elämäsi ihmisissä ketään jolla on sellainen tilanne jossa sinusta olisi hänelle jotain uutta puhtia tai ajatuksen kipinää? - Itse olen huomannut, mitä useammin suuntaan huomion(saati teen jotain) itseni ulkopuolella oleviin ihmisiin, sitä helpompaan suuntaan(itseni suhteen) ovat omat ajatukseni kääntyneet - olen nähnyt miten joku onkin itseasiassa keskellä omaa kriisiään vaikka on näyttänyt elävän niin harmonista elämää tms.
Jokaisella on omat sudenkuoppansa.
Lempeät Tuulet toi julki miten suhteellista elämä on, motivaatiosi ydin - oma perhe, kumppani, kenties lapsikin - ei takaakaan leppoisaa loppuelämää välttämättä, jos oma olo itsen kanssa on sietämätön. Nyt kun sinulla ei ole tuota perhettä, voit 'sata lasissa' satsata itsesi mysteerien ratkomiseen, jonka tehneenä vierelläsi on tulevalla kumppanillasi selkeämpi elää ja olla. Terapian järjestyminen on eteenpäin vievä askel, siinä voi täysin purkaa sisäistä maailmaa sotkevia elementtejä, jotka usein tiedostamattomina tehneet esteitä täydelle elämiselle. Lukeminen ja pohdinta, avoimuus asioiden käsittelemiselle, yksikseenkin, valmistavat tietä eteenpäin pois syvimmästä sudenkuopasta. Saati sitten, jos saa jotenkin elpymään oman kiinnostuksen ihmsiin, joiden keskuudessa elää, ei pelkästään niihin omien mysteerien murheisiin. Samanhenkisiä -liikunnasta tai yleiskunnosta huolta pitäviä- ihmisiä on paljon vailla ihmisiä heidän omaan 'tukiverkostoon'.
Motivaatiota mukaan menemisestä?
🙂👍
Hei vaan kaikille ja kiitos vastauksista.
En ole oikein jaksanut käydä sivustolla tai edes vaivautua kirjoittamaan vastineita vastauksille.
Töitä on tehty taas kohtuullisesti ja urheiltu on sitäkin rankemmin, haasteita on lisätty diettaamalla mutta hengissä ollaan vielä.
Olo on kehittynyt painostavaan tunteeseen pääkopassa ja osittaiseen luovuttamiseen.
Todennäköisesti suomalainen sikailusesonki (palvelualalla työskentelevä) on vaikuttanut huomattavan negatiivisesti suhtautumiseeni, joten kevättä odotellessa.
En vain jaksa ymmärtää miten voisin kääntyä/tervehtyä "normaaliksi" kun katselen ympärilleni.
Vaikka 120mg adhd-lääkkeitä päivässä auttavat hieman olooni ei ajatukseni tulevaisuudesta muutu valoisammaksi.
Juuri eilen kävin auttamassa entistä tyttöystävääni tavaroiden siirtämisessä/muuttamisessa jonka kanssa seurustelin noin 4 vuotta.
Pohjustuksena tarinalle kerrottakoon, että hän on kuin kuin monet 25-30 vuotiaat sukupuoleen katsomatta. Trendikäs, fiksu, kaunis, menestyksen kynnyksellä elävä 25 vuotias hyvässä ammatissa oleva verkostoituva opiskelija.
Häneltä onnistuu siirtyminen suhteesta toiseen muutamassa päivässä, koska eroa tehdään jo valmiiksi suhteen aikana. On siis ihan ok tutustua hieman "parempiin" koko ajan.
Hän jäi hetkellisesti asunnottomaksi, koska nykyinen entinen heitti pihalle pettämisen ja muista asioista johtuneen pillastumisen sekä eron johdosta.
Kuvio oli täysin samanlainen kuin miten meidän parisuhteessa kävi mutta sillä erotuksella etten heittänyt ketään pihalle.
Rakas entinen tyttöystäväni pitää minua täysin sivistymättömänä luuserina, joka on epäonnistunut elämässään ja tästä hän jaksaa muistuttaa myös ystäviään sekä tuttaviaan vieläpä 3 vuoden eron jälkeen. Näköjään apu silti kelpaa hädän hetkellä. 😀
Taas karkaa ajatukset sekä punainenlanka.
Haluaisin vain jotenkin kuvailla miten pidän stereotyyppisen city-ihmisen elämää tunteettomana ja raakana mihin en itse kykene. Henkilöt joita pidän city-ihmisenä pitävät minua sairaana ja epänormaalina.
Ongelmaksi muodostuu vain se, että minun epänormaaliudelle ja sairaudelle on konkreettista näyttöä. Monimutkaista...
Mun on silti vaikea muuttaa vahvoja tunteita vähemmän vahvoiksi, enkä kykene sosiaaliseen verkostoituvaan elämään.
Loppukaneetiksi pitkään ja sekavaan kirjoitukseen.
Miksi pitäisi elää elämäänsä kuullakseen olevansa epänormaali ja sairas ilman viimeisimpiä elämän "selviytymis"keinoja?
Säilytän vahvat tunteeni, uskollisuuteni ja harhaluuloni oikeassa olemisesta.
En halua elää elämääni epäillen itseäni ja mielipiteitäni, odottaen muutosten tapahtuvan.
Jos 30-vuotta ei ole muuttanut elämääni kovinkaan merkittävästi, en usko sen tapahtuvan tulevaisuudessakaan.
Tästä eteenpäin laitan niskan kiinni kaulukseen ja nostan leuan ylös, kunnioittaen itseäni ja kulkien näitä katuja ylpeästi yksin.