Mistä löytäisin mä ystävän
Hei 🙂
Olen nuori naisenalku (20v) Ongelmani on masennuksen lisäksi yksinäisyys. Okei, olen parisuhteessa, mutta kaipaisin myös ystävää. Tottakai rakastan avopuolisoani mutta kaipaisin silti muutakin seuraa, ymmärrätte varmaan.
Ala-asteella olin lievästi koulukiusattu mutta oli minulla pari ”kaveria” jotka tosin välillä syrjivät minua. Olen aina ollut sellainen jolle viimeiseksi soitetaan kun on hyvin tylsää ja kellään muulla kaverilla ei ole aikaa juuri sillä hetkellä seurustella tai lähteä mihinkään. En ole kenellekään tärkeä kaveri.
Ylä-asteellakin on aina ollut sama juttu ja olin ruma ettei edes kukaan poika kiinnostunut minusta. Sitten tapasin netissä viisi vuotta vanhemman miehen. Hän jotenkin manipuloi minut värjäämään hiukseni vaaleaksi ja opetti minut meikkaamaan ja pukeutumaan erilailla. Hassua kyllä. No sitten minusta tulikin yhtäkkiä ”suosittu” ja silloin taisi suoraansanoen kusikin nousta nuppiin yhtäkkisen miesten suosion vuoksi. No tein erinäisiä virheitä ja asioita tuossa muutama vuosi sitten ja nyt olen se mikä olen, edelleen blondi ja voin myöntää että kai mä oon sit ihan nätti ja miehet baareissa kiinnostuvat minusta lähinnä yöseuraa etsiessään.
Ja ongelmani onkin se että mielestäni olen nykyisin jalat maassa ja ihan jees tyyppi, mutta kuitenkaan kukaan naispuolinen ihminen ei jostain syystä viihdy seurassani. Ensinnäkin minun on vaikeaa tutustua esim. mieheni kavereiden tyttöystäviin. He tulevat keskenään kyllä aina juttuun mutta minut jätetään aina sivuun. Muutkin kaverini esim entisestä koulusta löysivät pian uusia tuttavuuksia ja taas jäin yksin ja olin se ongelma kun valittiin ryhmiä. Miespuolisistakin on vaikea saada kavereita koska aina he haluavat pian jotain enemmän. (ei siis miehet millään pahalla)
Olen miettinyt että mahdanko antaa itsestäni jotenkin ”leijuvaisen” kuvan tai jottain.. 😑❓ Olen kysynyt suoraankin näiltä väliaikaisilta ystäviltä jotka noin puolessa vuodessa vain katoavat, mutta en ole saanut vastausta tähän… Mikä minussa mahtaa olla vikana? Miksi kukaan ystävä ei pysy luonani? 😑❓
Moi,
minulla on ihan sama ongelma koulukiusaamistaustaa myöten. Olin aina se syrjitty, epäsuosittu ja ruma likka, joka otettiin porukkaan vain silloin kun piti saada joku tekemään likaiset työt. En edes ole ruma, mutta silloin pidin itseäni rumana...
Nykyäänkin tuntuu että ihmiset karttelevat. En tajua mitä teen väärin. En vaan ystävysty, tai siis minä kyllä ystävystyisin, mutta ne toiset eivät. Ehkä olen liian epätoivoinen tai jotain. Minulla on paljon tuttuja ja kavereita nykyään, mutta kaikilla on aina niin kiire eikä kukaan tule ikinä käymään meillä. Ehkä kerran kuussa joku soittaa minulle päin ja kysyy mitä kuuluu tai pyytää kahville. 🙄
On vähän mennyt jo usko ihmisiin... en ole töissä (vaan kotiäitinä) enkä harrasta ryyppäämistä tai baareissa istumista, joten kai se sitten johtuu siitä? Jos olisin töissä, olisi työkavereita, ja jos istuskelisin baarissa, seuraa kyllä riittäisi. Mutta kun ei jaksa innostua teinimäisestä sekoilusta. Haluaisin puhua fiksuja ja syvällisiä enkä lörpötellä ulkonäöstä/vaatteista/meikistä tai kuulla mitä salkkarien viime jaksossa tapahtui.
Kirjoittele toki lisää, surkutellaan täällä yhdessä 😀
Liityn joukkoon
Ystäviä ei myöskään ☹️ kotiäitinä olen ja lasten kanssa 24/7.
Mutta en pakosta, minulla olisi mahdollisuus käydä kahvittelemassa yms. Mutta eipä kiinnosta yksin.
Vielä jokunen vuosi sitten muutama todella hyvä ystävä minulla oli, mutta he katosivat jostain syystä elämästäni, enkä ole saanut aikaiseksi kysyä miksi vaikka monesti on mieli tehnytkin..
Mut ajaa kait vastaamaan se, että itselläni on joitakin ystäviä, jotka pähkäilevät saman kysymyksen äärellä. Itse olen harvoin kokenut yksinäisyyttä elämässäni. Mutta kun katson joitakin tuntemiani ihmisiä, he itse ajavat ihmiset luotaan. Niissä kuuluisissa sivulauseissaan. Ja myös itsekeskeisellä käytöksellään tai sitten toinen ääripää asettumalla ovimatoksi. Eli jos jotain yhteistä heistä löydän, se on oman itsetuntemuksen puute ja itsearvostuksen puute. Jotkut yrittävät ystäviä hinnalla millä hyvänsä ja ovat valmiita tinkimään periaatteistaan sen vuoksi (itse tein samaa parisuhteissani). Mutta epätoivoinen etsintä karkottaa. Jotkut valittavat yksinäisyyttä, mutta eivät hakeudu ITSELLEEN mielekkäisiin paikkoihin, joista löytyisi samanhenkisiä ihmisiä. Jotkut pelkäävät avata itseään, antaa itsestään, sekään ei edistä ystävyyden luomista. On pakko uskaltaa olla satutettu ja hylätty, jos yrittää syvää yhteyttä luoda toiseen. On myös osattava antaa eikä vain odottaa aina saavansa toiselta. Joidenkin kanssa se on rasite, koska he eivät huomaa itse ripustautuvansa niin, että ystävä kuristuu. Käytän rajuja termejä, mutta ehkä ne selkeyttävät ajatukseni helpommin ymmärrettäväksi. Tuossa nyt jotain mitä tulee mieleen.
Totta kai helpointa on saada ystäviä silloin kun on valmis katsomaan maailmaa avoimin silmin. Mutta älkää vaatiko itseltänne liikoja, etsikää sitä, mikä teille sopii. Sillä tavoin itsekin olen lisännyt ystäväpiiriäni. Olen etsinyt toimintaa, joka on minun henkistäni ja löytänyt sieltä ihmisiä, jotka sopivat jakamaan matkaa kanssani. Ja ne paikat eivät ole olleet perinteiset tanssilava ja kapakka - sehän itsellänikin oli ongelmana joskus kun niitä en juuri jaksa harrastaa. Mutta huomaan, että kivoja ihmisiä on siellä missä on minulle kivoja harrastuksia ja töitä. Siis MINUN mielestäni, ei jonkun muun 😋 tätä läksyähän tässä olen kariutuneiden parisuhteiden myötä opeteltu. Että pitää rakentaa oma elämä, eikä etsiä kumppania rakennuspuiksi. Huomaan tehneeni sitä myös ystävieni kanssa ja joidenkin ystävieni yrittävän tehdä sitä minun kauttani. Vaan emmehän ole täällä täyttääksemme kenenkään TOISEN elämää, vaan se on meidän jokaisen oma tehtävä...
jokujossakin kirjoitti 22.6.2009 14:25
Ja myös itsekeskeisellä käytöksellään tai sitten toinen ääripää asettumalla ovimatoksi.
Totta, olen esimerkiksi omalla toiminnallani tuhonnut monta ystävyys- tai kaverisuhdetta, kun en ole viitsinyt pitää yhteyttä tai muuten vain olen ollut sen verran mahdoton oman käytökseni suhteen. Jos nämä suhteet eivät tähän olisi kaatuneet, niin lopulta ne olisivan tuhoutuneet valheisiini ja sen tietyn maskin ylläpitämiseen. En minä esimerkiksi koskaan pahalla näille ihmisille valehdellut, mutta oman rehellisen itsensä tuominen vain pelotti ja hävetti. Miesten maailmassa minut olisi luultavasti naurettu pihalle, jos olisin omia ongelmiani rehellisesti alkanut toitottaa. Tiedän aivan hyvin, että tämä tilanteeni on oman haudan kaivamista.
Eli jos jotain yhteistä heistä löydän, se on oman itsetuntemuksen puute ja itsearvostuksen puute.
Ei ihan näinkään. Vaikka toki häpesin itseäni ja omiani ongelmiani, niin silti näiden ongelmien esiintuominen olisi silloisissa kaveripiireissä tuonut vain pilkkaa ja lisää yksinäisyyttä. Sosiaalinen paine aiheutti ainakin omalla kohdallani sen, että oli pakko valehdella itseni "normaalimmaksi." Uskon myös, että monissa sosiaalisissa suhteissa tälläinen valehtelu on aivan normaalia, jos taustalla on noita mainitsemiasi ongelmia. Ei vain haluta erottautua negatiivisella tavalla joukosta. Minä syyllistyin tähän siinä mittakaavassa, että se valheen maski hallitsee elämääni päänsisäisten äänten lailla.
Jotkut valittavat yksinäisyyttä, mutta eivät hakeudu ITSELLEEN mielekkäisiin paikkoihin, joista löytyisi samanhenkisiä ihmisiä.
Kyllähän sitä voi mennä paikkoihin, jossa on samanhenkisiä, mutta se ei todellakaan tarkoita sitä, että siellä saisi mitään sen suurempaa syntymään. Samanlainen hiljainen törppö minä olen niissä tilaisuuksissa kuin normaalistikin. Toki minulle on luultavasti jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko, joka ilmenee täydellisenä tunnekylmyytenä tai jopa jonkinlaisena kusipäisyytenä, kun olen julkisissa tilaisuuksissa. Hassua sinänsä, että nyt vuoden kun olen ollut lähes erakko näissä ihmissuhdeasioissa, niin tämä tunnekylmyys on lisääntynyt julkisilla paikoilla. Jopa jonkinlaista ihmisvihaakin on mietteissäni ollut havaittavissa, kun olen julkisilla paikoilla tallustanut.
Se mikä tämän sanomani pointti on se, että yksinäisyys on niin monen asian summa, että tiettyjen suuntaviivojen läpivetäminen ainostaan toimii yhteen ryhmään, kun toinen ryhmä ei tunne sitä omaksi sitten millään.
Hei Adrienne ja muut 🙂🌻
Ymmärrän hyvin että sinä et lastesi vuoksi voi käyttäytyä miten haluat, juoksennella kapakoissa aamuun asti. Minulla ei taasen sitä ongelmaa ole mutta mielestäni olen jo käynyt tarpeeksi baareissa sun muissa riennoissa. Joskus tietysti on kiva poiketa jossain yhdellä tai kahdella mutta elämääni ei enää vain sovi jokaviikkoinen rellestäminen.
Ja kun tekstissäsi mainitsit että kyllä kavereita sitten riittäisi jos voisi juosta baareissa. No samoin, minullakin niitä kyllä varmasti olisi ja näkisin heitä viimeistään siellä baarissa, mutta ovatko he sitten oikeita kavereita jos muuten unohtavat? En myöskään halua enää pilata tämänhetkistä parisuhdetta käyttäytymällä niinkuin "nuorempana" kun tosiaankin kävin urakalla näissä paikoissa ja melkeinpä voisin sanoa että se oli tärkeämpääkin silloin kuin parisuhde. mutta nykyisin on toisin, olisi kiva tehdä jotain muutakin kavereiden kanssa esim. käydä kävelyllä, päiväkahveilla taikka rannalla kun ne helteetkin on tulossa. 🙂
Aurinkoisia päiviä ja jaksamista kaikille 😎
Moip!
Mulla on kanssa ollu vähän ongelmia ystävyyden suhteen. Siis on mulla ystäviä, mutta ne kaikki asuu aivan muualla. Mä muutin Helsinkiin työnperässä ja duunikavereina on kaks nuorta miestä. Kyllähän ne on molemmat mun hyviä kavereita ja toinen oikeesti tällä hetkellä varmaan paras frendi. Miehiin tutustuminen ei oo ollu ongelma koska no, ku tonne radalle lähtee tai facebookissa hengaa ni kyllähän sitä kaikennäköstä tyyppiä jutteleen. Mutta siinähän just on se ongelma et yleensä sit noissa paikoissa sitä etitään jotain muuta kun kaveruutta..
Ja siis mun ongelma on tää että missä ihmeessä mä tutustun naisiin? Kyllä mä viihdyn tosi hyvin miesseurassa, duunissakin oon ainut nainen ja usein lähen bilettää vaan miesten kanssa, mut mä kaipaan kovasti niitä naisfrendejä kenen kanssa käydä kahvilla, baarissa, ja juoruta ihan vaan naisten juttuja.
Mutta seon älyttömän vaikee tutustuu naisiin. Varsinkin kun just on se ongelma ollu et en oo hirveen helposti ennen tutustunu ihmisiin. Oon mä nykysin tosi paljon rohkaistunu mut vaikka tapaisinki tosi kivan tyypin jossain ni en osaa samantien kysellä että nähäänkö vielä, annatko puhelinnumeroa jne..
Tähän kaipailisin apuja. 🙂