channah kirjoitti 9.12.2010 17:40

Elämä tuntuu nyt liian raskaalta mutta tuntuu ettei mistään enää saa apua. Olen jo nuorena aloittanyt yksilöterapian jota kävin 4 vuotta, ollut sairaalahoidossakin ja sen jälkeen asunut kuntoutuskodissa, nyt jonkun aikaa käynyt ryhmäterapiassa. Ongelmanani on siis ollut jo yli 10 vuotta masennus ja sosiaaliset pelot. Välillä olen kokenut voivani paremmin ja uskonut että pystyn vielä elämään normaalia elämää joskus. Nyt tuntuu etten enää jaksa.
Olen käynyt nyt viime kuukauden aikana kahdella lääkärillä, saanut uuden lääkityksen (cymbalta) ja ryhmäterapian lisäksi käynyt keskustelemassa psykologin kanssa. mistään ei tunnu olevan apua. Usein itken noiden käyntien jälkeen, tuntuu ettei kukaan ymmärrä miten pahalta minusta tuntuu. Ahdistus on nykyään joka päiväistä, kun herään vatsaa vääntää ja sydän hakkaa. Joudun ottamaan lähes joka päivä Diapamia, mutta sekään ei auta paljoa. Tänään ajattelin että jos ottaisin yliannostuksen Diapamia, mutten halua sairaalaankaan joutua. Minulla on sairaalasta pahat traumat, kokemus nuoriso-osastolla olosta oli niin hirveä etten näe enää osastohoitoakaan vaihtoehtona. Vaikka ajattelen usein itsemurhaa, en myöskään halua kuolla, niistä ajatuksista tulee vain kauheampi olo. Haluaisin vain olla onnellinen, päästä pois tästä tuskasta. Nukunkin aika paljon, vain unissa voi päästä tästä ahdistuksesta pois. En ole pystynyt toteuttamaan mitään haaveitani pelkojen ja masennuksen takia, esim. harrastuksia ei ole mitään, kaikki on aina jäänyt kesken tai kokonaan toteuttamatta näiden ongelmieni takia. Lopetin myös opiskelun avoimessa yliopistossa, motivaatiota ei ollut ja kaikki tuntui liian vaikealta. En siis opiskele tai ole töissä. Aika kuluu kotona tai miesystävän luona.
Parisuhteeni on ollut pitkään yksi tärkeimmistä voimavaroistani mutta nyt sekään ei enää suju. En ole onnellinen vaikka rakastankin miestäni ihan mielettömästi. En tiedä miten olisin jaksanut ilman hänen tukeaan. Olemme puhuneet avoimesti ja miettineet suhteemme tulevaisuutta. En tiedä ollenkaan mitä tehdä. Hän on tärkein ihminen mun elämässä mutta silti meidän suhteesta puuttuu jotain. Tietysti masennukseni on vaikuttanut siihen paljon enkä aina osaa sanoa mitkä tunteet johtuvat masennuksesta, olenko onneton suhteessamme vain siksi etten oikeasti ole onnellinen missään? Tuntuu että jos me päädytään eroon, mulla ei ole enää mitään. Mä en tiedä miten jaksaisin. Kun nytkään en meinaa jaksaa. Mä en osaa sanoa mitä mä haluan. En halua onnetonta suhdetta mutta en halua myöskään menettää mulle tärkeää ihmistä. Meidän suhteessa on paljon hyvää mutta sitten jotkut asiat ei vaan toimi, eikä me osata korjata niitä. Mä en olis ikinä uskonut että miettisin tällaisia asioita, kuvittelin että ollaan aina onnellisina yhdessä. Aloin seurustelemaan nuorena ja tää on mun ensimmäinen suhde, en voi edes verrata mihinkään aikaisempiin kokemuksiin. En osaa edes kuvitella itseäni ilman parisuhdetta, musta tuntuu etten kestäisi sitä.
Olen ihan hukassa mun elämän kanssa. Tuntuu ettei kukaan voi enää auttaa 😭 Ajattelin yrittää saada taas yksilöterapiaa kelan tukemana ens vuodeksi ja lopettaa tuossa ryhmäterapiassa mutta muuta en oikein ole keksinyt. Lääkkeitä on kokeiltu matkan varrella kymmeniä erilaisia ja sairaalahoidon uskon vain pahentavan masennusta. Hoitohistoriani on niin pitkä että toivo siihen että minua osattaisiin auttaa on jo aikalailla mennyt. Olen yrittänyt jaksaa ja välillä uskonutkin tulevaisuuteen mutta nyt tunnen vain epätoivoa. Olen todella yksinäinen parista läheisestä ihmissuhteesta huolimatta. Voiko minua enää auttaa? Mitä enää voi tehdä? Voimat ovat niin loppu, haluan vain pois tästä tuskasta.

ymmärrän sinua hyvin.

itselläni on ollut masennusta,ahdistusta ja paniikkia n.8 vuoden ajan,eikä loppua näy. myös huono itsetunto ja epävarmuus nakertaa. tuntuu etten saa mitään aikaiseksi,en ikinä ole tyytyväinen itseeni. huomaan vältteleväni ihmisten seuraa ja sosiaalisia tilanteita, ne jännittää ja tulee epämukava olo. mulla on myös käsien tärinää tuolloin ja se hävettää. eipä mulla sitten olekaan oikeastaan kuin 1 ystävä..

musta kanssa tuntuu ettei kukaan ymmärrä miltä tuntuu,se on NIIN turhauttavaa. enkä löydä aina oikeita sanoja kuvaamaan olotilaa,sekin turhauttaa ja vihastuttaa.mulla on kansssa pitkään jatkunut ahdistus,rinnassa on tosi ahdistava,pala kurkussa-tunne. ajatukset on tosi surumielisiä enkä jaksa hymyillä.aamuisin herääminen on tuskaa, mutta pakko nousta lasteni takia.

Et ole yksin (((halaus))) Toivotan Voimia,muuten en osaa sinua oikein auttaa.täytyy vaan yrittää uskoa ja luottaa siihen että kyllä se olo joskus helpottuu. ja vertaistuki on tosi tärkeää, samoin välittävät ja rakastavat ihmiset ovat voimavara.