Oletteko koskaan miettineet miten monta roolia teillä on ja mikä niistä on se todellinen minä? Itse olen alkanut epäillä että sitä ei enää ole, tai sitten en tunnista sitä vaikka joskus siihen törmäisin.
Aloitin roolien vetämisen jo koulussa. Olin hyvä oppilas. Kotona olin huomaamaton ja kiltti. Murrosiässä otin sankan kapinoitsijan roolin, kokeilin myös uskovaisen roolia sekä luonnollisesti tyttöystävän roolia taisipa siinä mennä joskus ajoittain rankemmat roolitkin päälle. Opettelin siis jo nuorena lukemaan sen mitä vastapuoli halusi ja otin käyttöön oikean roolin, myös negatiiviset roolit olivat tapa vaikuttaa vastapuoleen.
Nykyään olen äiti, vaimo, tehokas ammattilainen työssäni, ystävä jne. Tarpeen tullen minulla on varastossa nippu erilaisia yleispäteviä rooleja esim ystävällinen aikuinen, rokahtava hevari, nuorekas virkanainen, hyvin toimeentuleva keskiluokan konservatiivinen edustaja, auttavainen naapuri, pärjäävä tytär, romanttinen haaveksija, onneton vaimo, onnellinen vaimo, hoivaaja, vihainen ihminen yms.. Vaatekaapistani löytyy sopivat vaatteet jokaiseen rooliin ja ostelen niitä säännöllisesti lisää ja tarkkailen lehtiä löytääkseni oikeanlaisen pukeutumistyylin eri käyttöön. Olen huomannut ajoittain tarkkailevani itseäni ulkopuolisena ja tarvittaessa hienosäädän roolia uskottavammaksi, jopa yksin ollessani vedän jotain roolia esim kodin hengetär joka siivoaa ja puunaa kaikki paikat tai haaveksija joka laiskottelee nauttiskelee yksin olosta, tai trendikäs shoppailija. Oikeastaan en ole enää pitkään aikaan tiennyt mitä todella ajattelen tai haluan, tiedän vain mikä on missäkin tilanteessa minulle mieluinen tapa reagoida siihen ja usein mietinkin jotain tehdessäni jo mitä siitä tulen jälkikäteen kertomaan, tarvittaessa pystynä soittamaan mielssäni taustamusiikkia tapahtumille…. Kai tämä on alkujaan ollut tapa suojautua, kun täyttää muiden oletukset eikä koskaan ole tunteilla mukana missään roolissa, niin pääsee helpommalla, eikä ole niin helppo uhri ja nykyään näitä rooleja jo vaaditaan minulta, koska olen niitä niin pitkään vetänyt että kaikki luulevat tuntemansa roolin olevan todellinen minä.
Olisi kuitenkin kiva tietää millainen ihminen oikeastaan on. Ovatko nämä tunteet mitä minulla on aitoja vai tunnenko niitä vain siksi että ne kuuluvat asiaan😐
Heippa
Kannattaako sitä näytellä mitään rooleja ??? itsejään siinä vaan stressaa.
Hyväksyy itsensä sellaisena kun on.
Meissä jokaisessa ihmisessä on hyviä ja huonoja puolia.
Kuin myös jokaisella on heikouksia ja vahvuuksia
Nautitaan vaan tästä upeasta elämästä.
Kaunista syksyä sinulle
Itse asiassa kaikki ihmisen kanssakäyminen on eräänlaista roolipeliä. Meillä kaikilla on tiettyjä rooleja jotka vedämme päälle erilaisissa tilanteissa, tiedostaen tai tiedostamatta. Kukaan ei käyttäydy tilanteesta riippumatta täsmälleen samoin eri ihmisille. Uskon että se on tietyllä tapaa defenssi, kuten sanoitkin.
Sinulla tuo roolileikki näkyy olevan ylikorostunut ja tiedostettu asia. Voisit ehkä yrittää olla keskittymättä siihen niin paljon; unohtaa koko jutun, jos vain suinkin voit.
Kaikki mitä ajattelet ja teet, tekevät sinusta "sinut". Vaikka olisit kuinka oma itsesi, sekin on vain projektio sinusta, "sinun roolisi".
Kirjoitin ehkä hieman epäselvästi. Tarkoitukseni oli kysyä onko kukaan muu eksynyt jo lapsena aloitettuihin rooleihin niin, ettei omaa itseä ole varmaan edes olemassa. Olen huomannut sen, että jopa silloin kun olen yksin näyttelen roolia itselleni. En siis todellakaan näyttele tarkoituksella mitään roolia, se on vain ainoa tapa jolla pystyn mitään tekemään. Oikeastaan lähimmäs itseäni pääsen varmasti linja-autossa istuessani, kun tuijotan mitään näkemättä ja tekemättä tyhjyyteen pää tyhjänä kaikesta, heti kun jokin kiinnittää huomioni kehoitan itseäni suoristamaan ryhdin ja vilkaisemaan ympärilleni aurinkoisesti hymyillen.
Millä sen lopettaisit? Menemällä pariksi kuukaudeksi yksin metsän keskelle mietiskelemään kuka olet ja sen jälkeen takaisin ihmisten ilmoillle omaa itseään toteuttamaan... ompa toimiva vaihtoehto työssäkäyvälle, naimisissa olevalle äidille. Toki voisin myös mennä terapiaan, mutta terapeutit ovat ihmisiä ja ihmisiä tarkkailen kokoajan muokaten käytöstäni sen mukaiseksi mitä he odottavat ja kun sitä on 30-40 vuotta tehnyt ei sen läpi kovin helposti näe, ei edes itse.
Anteeksi suuttumukseni, vastaus vain vaikutti sellaiselta jota olisin odottanut teini ikäiseltä joka ei vielä tiedä elämästä mitään. No, antaa olla, olisinhan voinut alunperin olla selkeämpi ja oikeastaan jättää koko jutun kirjoittamatta.
Pyyhin tämän jutun jo kertaalleen pois ja luon viestin uudelleen, lisään yllä olevaan vain yhden asian. Ei, elämä ei ole upeaa, enimmäkseen se on odotusta, nöyryytystä ja kärsimystä. Kovalla työllä siitä voi kuitenkin saada siedettävää ja saada jopa pieniä lionhetkiäkin .🙂🌻
Onneksi on ihana valkoinen talvipäivä, nautitaan siitä ja unohdetaan murheet ja turhat mietteet.
Moikka!
Ehkä mä tajuan ton pointin, mitä sä ajat takaa. Onhan meillä eri rooleja. Työntekijänä ollaan erilaisia kuin esim. rakastajana.
Mullakin on usein paha olla, mutta yritän töissä kaupassa olla positiivinen ja iloinen. Eikä se tarkoita, että teeskentelis tai jotain. Etsijä hyvä toi sun teksti on. 🙂👍