Harri R kirjoitti 20.12.2008 4:5

Minulla on tälläinen tilitystarina nyt pursuamassa. Jostakin syystä en ole hakeutunut/hakenut mistään mitään tukea ongelmiini, mutta nyt ajattelin sieluani keventää. Silti ahdistaa tämän esillepano, kun pelko tunnistamisesta tulee aika vahvasti mieleen.

Elin nuoruuteni perheessä jossa tajusin vasta myöhään mädän kohdan olevan perheen isä. Hänelle ei ole diagnoosia tehty mistään kliinisesti, mutta omakohtasesti olen tuntenut kyllä narsistiset ja psykopaatin omaiset piirteet hänessä ja sitä kautta minussa. Henkistä alistamista kestin niin pitkälle (12v->20v)että ajattelin vakavasti päivieni päättämistä. Sain jopa ostettua aseen, niin vakavissani olin. Ja jos en olisi kotoa päässyt muuttamaan näin jälkikäteen tuo peruuttamaton hetki olisi arviolta tapahtunut vuoden sisällä siitä kun lensin pesästä. No nyt kuitenkin kun oma elämä on saatu seitsemässä vuodessa omiin käsiin, mutta jotenkin tuntuu että nuo katkeruuden arvet haittaa elämää kovin usein, vaikka olenkin niistä suurimmaksi osaksi ylitse päässyt.

Jokusia vuosia on mennyt työelämässä, jossa yhdestä löytyy aika psykopaatin ja narsistisen henkisiä piirteitä. Sama henkinen väheksyminen jatkuvasti ottaa todella sieluun välillä ja kestääkin aina oman aikansa että saa itsensä kasaan. Hänelle on niin ikään tyypillistä lapsellinen usko omiin kykyihin, hän pitää itseään muita älykkäämpänä, sekä hakee hyväksyntää erilaisilla panostavasti johdattelevilla kysymyksillä "enhän mä ihan paska tyyppi ookkaan" ja luonnollisestikkin sitten halveksuu minun tietämystäni asioista. Eniten näissä juurikin rassaa että hän ei tajua millään omaa täysin sosiaalisesti sortavaa käyttäytymismalliaan. Pahimpina oireina on jatkuva pätemisen tarve, esimerkiksi kun keskustelu jos viriää aiheeseen jostai kummallakaan ei ole varmaa pohjatietoa, kokeilee tämä sankari kepillä jäätä ja heittää jonkun aivan absurdin faktan pöytään, sillä riskillä että minä en asian oikeaa laitaa tietäisikään. "En tiedä" on hänen erittäin hankala sanoa. No muutamasta asiasta hän on narahtanut ja vain jokusesta olen oikean asianlaidan huomauttanut ja korjannut ja mykkäkouluahan siitä seuraa, kun itsetunto rapisee kadonneen uskottavuuden myötä ja hävettää niin kovin. Asioita pahentaa entisestään hänen huono parisuhteensa, jonka syitä lienee turha edes selvitellä.

Joku vuosi sitten olin vieläpä parisuhteessa, jonka ymmärsin lopettaa kun oireita alkoi näkymään. Vähättely sekä jatkuvat tarkistuspuhelinsoitot kun oltiin viihteellä eri paikoissa herättivät hälytyskellot. Kaikki luonnollisestikkin alkoi ihanasti, mutta joitakin arveluttavia piirteitä tajusin jo alussa, kun en hänen lähelleen tuntenut aidosti koskaan pääsevän. Myöhemmin tällä neidillä huonon itsetunnon oireet tulikin esiin juurikin pettämisen pelkona, josta hän sitten itse narahtikin ja tällöin suhteen lopettaminen onneksi oli luottamus pulasta johtuen ainoa järkevä ja väistämätön valinta.

Eniten minua riipii päivittäisellä tasolla juurikin tuo, että miten typeränä narsistit pitävät muita, samalla kun heidän ihmisanalyysi on niin läpinäkyvää, etteivät he tajuakkaan että he tuskin viisaimpia viimekädessä onkaan. Juurikin tuo lapsellinen ylimielisyys ja oma kaikkivoipuus on niin kuvottavaa, mutta onneksi nykyisin myös niin säälittävää.

Nykyisin olen saanut itseni omasta mielestäni hyvinkin kasaan, pidän itseäni aitona, rehellisenä, sekä avoimena, mutta en siltikkään niin avoimena tai kasvaneena kuin toivoisin olevan. Tuntuu että monet ihmiset ovat silti tunne elämältään paljon kehittyneempiä... Vierelläni on tällä hetkellä aivan mahtava tyttöystävä ja katkeruus näkyy kyllä työkaverin silmissä aina jos meidän onni näkyy. Tyttöystäväni on henkisesti vahva, hyvän itsetunnon omaava ja olenkin hänelle näitä asioita purkanut ja tukea saanut. Joka tapauksessa en haluaisi kaikkea kaataa aina hänelle, vaikka tiedänkin ettei siinä suurempaa ongelmaa olisi. Onneksi myös muutamia hienoja ystäviä olen onnistunut haalimaan.

Tarvitsi nyt vain tilittää jollekkin, vaikkei tässä elämänvaiheessa enää pahoja ongelmia olekkaan, toisin kuin 5-10 vuotta sitten. Olisi kai ihan hauska kuulla vastaavia kokemuksia ja niistä selvinneiden juttuja.

Eksyin tälle foorumille kait viikko sitten ja on todella lohduttavaa ollut huomata (joskin samalla valitettavan surullista) että myös muut ihmiset ovat painineet ihan samojen ongelmien kanssa. Toivon voimaa jokaiselle narsistin kanssa elävälle! Näitä lukiessa jostain syystä uskon alistettujen kohtalotoverieni henkiseen paremmuuteen, joten jaksakaa yrittää! Ja kiitokset tästä tilityksen paikasta!!!

Harri 27v

Hei
Kasvoin perheessä, joka on ollut kaikkien opettajien ja muidenkin mielestä kunnollinen perhe. Minulla oli siis asiat hyvin. Pieniä ihmeellisyyksiä löytyi kyllä
isästäni ja eräs sellainen oli se, ettei saanut olla heikko, piti olla rohkea. Luokka oli
välistä tosi ilkeä minulle. Muistan lapsuudestani esimerkiksi äänestykset koulu-
luokalla. Olin juuri menettänyt lähiomaisen , kun neljäs luokka alkoi. Ei siis ihme, jos en ollut iloinen, sillä suruvuosi oli raskas, enkä siitä kenellekään puhunut.

Luokka alkoi tuona suruvuotena hyvin ilkeäksi. Muistan luokanopettajan järjestämät äänestykset, joka viikko perjantain viimeisellä tunnilla. Opettaja oli saanut idean, että luokka äänestää joka viikko kilteimmän pojan ja tytön. Pojat olivat sopineet, että minä, jota monet kiusasivat, kun olin arka ja hikari koulussa, jään äänestämättä.
Pojat sopivat siis joka viikko ketä äänestetään ja minua ei äänestänyt kukaan. Kaikki muut vuorollaan loistivat siellä luokan edessä ja saivat pisteitä, mutta minä en saanut pistettäkään.Tuntui tosi pahalta. Luokka esti minua toipumasta lähiomaisen kuolemasta. Lähiomainen oli viety paareilla ennen koulun alkua viimeisen kerran kotipihasta sairaalaan. Hän oli huutanut :sattuu, sattuu. Sitten olikin vähän ajan päästä hänet laitettu nurmen alle nukkumaan ja kauniit kukat olivat haudalla. Kuolema tuli niin yllättäin ja aivan liian varhain.

Koulussa opettaja oli myös tosi kiva, mutta ei pitänyt luokkaa kurissa. Hän sairastui myös syöpään ja se oli surun aihe. Kerran kun opettaja oli sairaalassa leikkauksessa pelkäsin, että nyt opettajakin kuolee. Kun hän tuli takaisin itkin.

Luokkani oli saanut oppilaaksi tytön, jonka vanhemmista toinen oli murhattu. Tämä tyttö oli kovis ja kovetti itsensä. Se oli hänen keinonsa selviytyä. Toisaalta oli vihaa ja katkeruutta muita oppilaita kohtaan. Monien vanhemmat erosivat noihin aikoihin ja se
tuotti tuskaa. Murhatun miehen tyttö purki vihansa muihin luokalla. Hän olisi tarvinnut
psykologia, mutta ei hän sellaista halunnut.

Minut mollattiin usein aivan täysin. Muistan miten yksi tyttö kerran melkein hyökkäsi luokaltani päälleni, sillä minulla oli samanlainen hiippapipo kuin toisella tytöllä.
Sitten kerran äänestystunnin jälkeen eräs toisen luokan kovis odotti minua luokkamme pojan kanssa pihalla ja hän teki lumipesun, haukkui hirveästi ja sitten porasin. Vedin pipon silmille ja seisoin siinä vaan, kukaan opettaja ei koskaan sitten tähän tarttunut.

Muistan sitten yläasteelta miten eräs luokan kovis potkaisi veljeäni leukaan oppitunnilla. Silloin irvistin hänelle. Samoin luokka kiusasi vielä enemmän yhtä kivaa tyttöä ekaluokasta yhdeksänteen luokkaan. Minusta lukiossa sanottiin, että olen ruma. Tuolloin sain kompleksin ulkonäöstäni, kun sitä niin luokan pojat sanoivat. Pari tyttöä
pisteli minua neuloilla ruokalajonossa. Siitä ystäväni kanssa keksimme hänelle lempinimen "Raatelukynsi".

Kotona minua ei opetettu pitämään puoliaan, vaan minun ei tullut toisia lyödä, eikä kiusata. Olinkin tosi kiltti tyttö. Isä ei myöhemmin antanut meikata, eikä käydä nuorten huveissa. Seksikkyys oli meillä pahasta. Kun laitoin kiharat hän suuttui hirveästi. Korviksia en uskaltanut laittaa ollenkaan. Tupakkaa ja kaljaa en saanut käyttää yhtään. Minut pidettiin aina tuollaisena tyttönä, joka oli uskovainen.

Muuten oli perheeni ihana, mutta kärsin huonosta ulkomuodosta 20-vuotiaasta saakka.Sitten minusta tuli ihana nainen monista. Mutta muutos tapahtui, kun tapasin komean miehen, joka nai minut. Hän alkoi määräilemään minua ja sain turpiini pian häiden jälkeen. Mieheni antoi minun olettaa että olen hirveä läski, vaikka ennen olin kaunis ja hoikka nainen. Mieheni käytti minua hyväkseen ja puhutteli sanoilla: "Olet hullu ja mielisairas, mene hoitoon. "Hän ei puhunut minulle mitään , vaan pakotti tekemään mm. kotitöitä yöllä. ALuksi pidin puoleni, mutta sitten hän hyökkäsi kerran päälleni yöllä keittiössä ja sitten pakenin naapuriin. Hän löi niskaan ja selkään. Se oli kaoottinen aika elämässä. Pian olin ambulanssissa. Niitä oli monia kertoja kun hän pahoinpiteli. Lopulta oli oikeudenkäynti ja minä en ollut siellä nynny, vaan rohkea.

Nyt minä olen sitä mieltä, että koulukiusaus oli tosi vaikea aika ja se jätti haavat iäksi.
Avion aika oli kuitenkin tosi vaarallista, aivan kuin olisin käynyt talvisotaa elämässäni.
Mieheni on narsisti ja persoonallisuushäiriöinen, en minä. Häntä pitäisi hoitaa, mutta kun hän ei suostu siihen ja kieltää olevansa sairas. Kertomuksesi luettuani halusin kertoa myös tarinani ja varsinkin sen, että olen narsistin kanssa joutunut koville.
Perheväkivallan uhrit ansaitsisivat kunniamitalit kaikki. He eivät ole kovin pelkureita, vaan urhoollisia. Olen suojellut monia muita henkilöitä tältä narsistilta. Olen ollut terapiassa, mutta itken yhä usein.

Aisha

Minulla on myös kokemusta narsistisesti käyttäytyvästi isästä ja myös opettajasta. Hankalaksi tilanteen kotona teki myös se että isäni oli ensin alkoholisti ja sitten kiihko uskovainen. Kasvatus oli sen mukaista. Kaikki hauskanpito ja esim. rock musiikin kuuntelu ja tv:n katsominen oli kiellettyä kotona. Aina tuli selkäsauna, jos esim. kiroili tai muuten teki oman päänsä mukaan. Äiti oli asiassa mukana alistumalla tuohon eikä uskaltanut sanoa mitään vastaan. Salaa hän kyllä käytti alkoholia yms. kun isä ei ollut kotona. Tästä kaikesta sain hyvin ristiriitaisen ja kaksinaamaisen kuvan perhe elämästä. Asioita piti tehdä salassa.
Koulussa opettaja kiusasi minua niin että oli jatkuvasti sanomassa että joudun tarkkailuluokalle kun en esim. oppinut kertotaulua. Jälki istunnossa opettelin kertotaulua enkä päässyt kotiin ennenkuin osasin sen. Muutenkin opettaja jaksoi muistuttaa vanhempieni ammateista yms. Tunsin itseni huonommaksi kuin muut ja vetäydyin muiden seurasta. Välitunnit vietin mielummin yksin.
Päätin että heti kun saan koulun käytyä muutan pois ja kauas kotoa. Etsin itselleni miehen mahdollisimman kaukaa ja muutan pois ja niin kävikin. Onnekseni löysin miehen joka aidosti rakastaa minua eikä määräile ja alista kuten isäni. Nyt saan tehdä mitä haluan. Meillä on kaksi lasta joita olen kasvattanut niin että ovat saaneet valita oman tiensä mitä tekevät.
Kannattaa tutustua ihmisiin hyvin ennen kuin alkaa lähempiin suhteisiin heidän kanssaan. Narsistiset ihmiset osaavat näytellä päällepäin mukavaa ja käyttäytyvät hyvinkin ystävällisesti aluksi, mutta todellinen luonne paljastuu ajan mittaan. Elämä narsistin kanssa on helvetti maan päällä. Narsisti ei tunnista tai ei halua tunnistaa omaa narsistisuuttaan. Hänen mielestä vika on aina toisessa ihmisessä. Sellaisesta suhteesta kannattaa pyrkiä pois.

Mulla on kokemusta narsisti-alkoholisti aviomiehestä. On tässä useaman helvetin läpi kävelty. Helpolla en ole elämässä päässyt, mutta tässä olen pää pystyssä.
Paljon tsemppiä, aurinkoa ja jaksamista kaikille narsisitien uhreille. Te olette todellisia selviytyjiä!

Olipa ihanaa lukea, että edes jotkut onnistuvat löytämään parin joka ei alista tai alistu.
Antaa toivoa minullekin entiselle koulukiusatulle, perheväkivallan uhrille, työpaikkakiusatulle ym... Jatkuisi varmaan vieläkin ellen olisi päässyt irti niistä kuvioista, hankalaa on se uuden kuvion rakentaminen, kun pelko ja epäluulo on niin lähellä vielä ja aikakin kuluu niin että ehtiikö tulla vanhuus ennekuin uskon ihmisiin (pientä realistista uskoa on jo, uskon vain sen minkä näen, jätän sen minkä huomaan ilkeäksi).
Hyvä juttu tämä että annatte toivoa muillekin, kiitos!