Heippa
niin olen pahoillani sinun puolesta mitä olet joutunut kokemaan
lapsuuden tapahtumista.
Sillä lapsuus kuuluisi olla onnellinen ja turvallinen.
Mutta yritä olla miettimättä menneitä asioita ja katso eläämää eteenpäin
ja suunnittele tulevaisuutta ja rakenna parempaa ja onnellisempaa tulevaisuutta.
Minkäs ikäinen sinä olet ???
Onkos sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit iloja ja suruja kertoa ???
Kuinkas nyt olet jaksanut???
Kaunista kevättä sinulle

Hei,

Missä on kiltin tytön viha? Kiltti tyttö ymmärtää ja antaa anteeksi, eikö?

Mielestäni kiltin tytön tulisi nyt etsiä syvältä sisimmästään se pieni murunen, johon hän on paketoinut valtaisan vihansa. Sen murusen täytyy antaa kasvaa ja poksahtaa.

Pelkään, että muuten kiltti tyttö kääntää vihansa itseään kohti ja satuttaa itseään.

Oman näkemykseni mukaan voi antaa anteeksi todella vasta sitten, kun on saanut huutaa julki kärsimänsä vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden. Raivota ja vihata sitä, mitä aikuset tekivät lapselle. Vasta sitten voi toipua.

EI OLE VÄÄRIN VIHATA VÄÄRYYTTÄ!

Voi!

Miksi miksi lapsi aina kääntää toisten tekemät teot
omaksi syykseen....
Ehkäpä lapsen ajattelutavalla se on loogista.
Mutta kun kasvaa aikuiseksi, näkee miten paljon itseä on satutettu
loukattu ja nöyryytetty.
Vihatakin pitäisi uskaltaa, antaa itselleen lupa vihata
vaikka LÄKÄHDYKSIIN ASTI.

Ettei se jäisi tuonne sisälle piiloon, ja tekisi pahojaan,
saisi käyttäytymään itsetuhoisesti,
kuten aiemmin sanottiin, vahingoittamaan itseään vielä itsekin.
Koska siihen on tottunut??

Aloin itse lukemaan Dr Phillin kirjaa: Pidä huolta itsestäsi.
Ajattelin, että tämä on jotain jenkkiläistä löpinää...
Vaan 8 sivua sain luettua, ja sitten menikin yöunet...
Mutta positiivisellakin tavalla,
sillä tiedostin jo ennen, että MINÄ, oma ITSENI oli
koko elämän ollut hautautuneena muitten ihmisten odotusten
ja heidän tekemiensä määritelmien alle.

Kilttinä otin kaikki vastaan, hyväksyin ne pahatkin asiat,
kuvittelin, että niin kunnon tytön kai tulee tehdä!!

Mitä ROSKAA minulle onkaan syötetty...

Ja uskoin kaiken!

Nyt kyseenalaistan kaiken.

Paitsi itseni!

Jostain, toivon, sinun löytävän sen punaisen langan! Voimaa ja valoa sinulle ☺️❤️

Ensinnäkin kiitos vastauksistanne. En tajua mistä tämä pakollinen tarve kirjoittaa oikein alunperin tuli. Kaikki on vaan niin sietämätöntä.
Oman elämäni toinen luku sai alkunsa kun tuo tyttö päätti jättää kaiken taakseen ja aikuistua. Tyttö muutti uutteen kaupunkiin, koska ajatteli, että sadat kilometrit auttaisivat unohtamaan. Hetkeksi hän unohtikin.
Jonkin aikaa tytön elämän täytti työt ja opiskelut. Päivät sujuivat, mutta iltaisin tyttö kaipasi jonkun syliin. Ajan myötä tuo syli löytyikin. Löytyi vahvan oloinen mies, vahva fyysisesti, vaan ei muutoin. Mies tuntui turvalliselta, nyt elettiin unelmaa. Totuus kuitenkin oli se, että unelma oli valhe, joka oli naamioitunut unelmaksi. Vahva mies oli sisältä rikki oleva lapsi, samankaltainen kuin se tyttö, jolle oltiin tehty väärin. Uskomatonta kyllä, silloin kun tyttö tunsi miehen heikkouden tyttö alkoi elää, tunsi itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi. Tyttö oli kiltti, auttoi ja ymmärsi. Miehestä kasvoi entistä vahvempi, nyt myös henkisesti. Mies oli antanut tytölle lahjan, pienen pojan. Nyt jo naiseksi kasvanut tyttö huolehti pienestä pojasta, miehestään sekä hänen vanhemmistaan. Miehen vanhemmille tuo nainen toimi turvakotina. Kotina johon pystyi tulemaan silloin, kun viina, pettämiset ja perheriidat olivat sekoittaneet heidän oman elämän. Joskus ihan salaa tuo nainen odotti apua itselleen, mutta turhaan. Vauva valvotti ja nuori äiti väsyi. Hän väsyi niin, että pelkäsi joka aamu avata silmänsä. Pelko ja ahdistus olivat vieraat, joista ei päässyt irti. Tuo nuori nainen halusi taas vain syliin ja että joku jossain näkisi, että voimat on loppuneet. Tuo nuori äiti masentui, samalla mies, jonka voimat ja itsetunto olivat eheytyneet muuttui hirviöksi. Tuo nuori äiti sai osakseen halveksuntaa ulkonäöstään, lapsenhoitotaidoistaan ja kaikesta. Hän ei enää kelvannut. Pian hän tunsi myös ensimmäisen iskun. Isku tosin ei tuntunut niin pahalle kuin ne sanat, joita hän oli kuulllut. Ne sanat kuullosti samalta kuin lapsena, jolloin isä oli halveksinut tytärtään ja tehnyt pahaa.... se sattui. Ajan myötä tyttö pääsi irti ja lähti, mutttei tullut autetuksi. Onneksi oli tuo pieni poika, jota nuori äiti yritti rakastaa, vaikkei tiennyt itsekkään mitä rakkaus oli. Tunne oli kamala, tiedän, että minun piti rakastaa, mutta miksi se ei tunnu miltään???

Jatketaan taas, vaikka edellistä viestiäkään täällä ei vielä ole julkaistu. Jotenkin vaan pakonomainen tarve jatkaa ja jatkaa tätä kirjoittamista. Outoa, eikö? Kaikki tuntui kaatuvan taas niskaan, kun koitti kauan odotettu lääkärikäynti. Lääkärin tapaamisesta ei tullut mitään, koska mukanani oli erittäin touhukas tyttäreni. Harmillista etten voinut siellä kertoa juuri mitään mitä ajattelen.
Noh jatketaan vaikken varsinaisesti muista mihin edes jäin. Tosiaan ensimmäiseltä mieheltä sain muistoksi ihanan pojan, josta olen yrittänyt parhaani mukaan huolehtia. Opiskelin lisää ja tein runsaasti töitä. Missään vaiheessa ei lapsen isä tai kukaan muukaan tarjonnut apuaan, jota olisin tarvinnut. Opin taas selviytymään, unohdin joksikin aikaa kaiken menneen, tai luulin niin. Hassua kuinka ihminen elää kuin sumussa ja voi hukata elämästään vuosia. Muilla ikäisilläni nuo vuodet on niitä elämän parhaita, minulla ne on painunut jonnekin kaukaisuuteen. Oivalsin juuri tätä kirjoittaessani, että tunnen eläväni vain kun elämässäni vallitsee tietty kauhun tasapaino. 🙄
Meni aikaa ja kaipasin, kaipasin edelleen sitä turvallista syliä, jossain pettymystenkin jälkeeen sisälläni eli usko rakkauteen. Tapasinkin taas ihmisen ja ihastuin. Jokin minua jarrutti siinä aluksi, ehkä olisi ollut syytä kuunnella omaa vaistoaan vähän tarkemmin, koska siitä alkoi lähes seitsemänvuoden mittainen painajainen.
Mies osasi aluksi ne sanat, joita tarvitsin tunteakseni eläväni. Häntä oli kohdeltu huonosti ja sydämeni suli. Tänne vaan niin minä autan. Ei ollut kovin viisas ratkaisu ei. Tässä suhteessa oli elementtejä, joita en toivoisi kenellekkään. Oli sekä minun että lapseni alistamista. Oli paljon väkivaltaa, seinät ja lattiat tulivat tutuiksi kun mieheni osoitti rakkauttaan. Kaiken huipensi murtuneet kasvot. Mutta toivon niin, että joku ymmärtäisi. Ei rikkoontuneet luut satu kuin pienen hetken, ne paranee ja kipukin on ohimenevää.
Toista on se miten ihmisen saa sisätä rikki. Tuon suhteen myötä kadotin sen vähänkin itsestäni, mitä olin elämässäni saavuttanut. En ollut minkään arvoinen, ansaitsin sen kaiken. Tuloksena olematon itsetunto ja jäljet, jotka ei parane koskaan.

Toisaalta opin taas, että olen selviytyjä ja seitsemän vuoden tuskan ja kidutuksen jälkeen olin valmis kohtaamaan katkeran suloisen painajaisen, painajaisen, josta en enää jaksa selviytyä.. Olkoonkin se siis luku kolme. Luku, johon tytön tarina päättyy!

Hei!
Kovia olet kokenut, ystäväni. On todella hienoa että olet löytänyt tämän kanavan kertoakseni tarinasi. Täällä meitä on monia, joilla on itse kullakin oma tarinansa. Kirjoita aina kun jaksat ja ehdit. Olemme hengessä mukana tukemassa sinua ja rukoilemme puolestasi. Hienoa että vihdoinkin avaudut ja kerrot tarinasi. Olet meille tärkeä, olet selviytyjä, ystävä 🙂! Voimia ja jaksamista sinulle jatkossa 🙂! Rukouksin ek2006

Alkakoon nyt luku kolme, luku johon tarina päättyy.
Tuo seitsemän vuoden tuskan myötä sain myös tuolta mieheltä ikuisen lahjan, pienen tyttären. Tuo tyttö oli uskomaton, vaikka olin yksin hänen ja poikani kanssa,sain tuolta lapselta paljon. Tyttö oli kiltti ja suloinen vauva. Tyttö nukkui yöt ja päivät hymyili. Poika tosin sairastui seitsemän vuoden helvetin, alistamisen ja kärsimyksen myötä.Saan lopun elämäni yrittää eheyttää tuota pientä viatonta lasta, joka hän kuten äitinsä aikanaan joutui turhaan kärsimään.
Jostain syystä minun on vaikeinta kirjoittaa tätä kolmatta lukua, ehkä siksi että se luku on erilainen. Yritänpä kuitenkin.
Eräänä helmikuisena iltana kaikki epätoivo ja tuska katosi elämästäni, hetkeksi. Löysin miehen, joka tuntui niin oikealta. Hän oli niin lämmin ja rakastettava, ettei siihen löydy sanoja. Heti ensimmäisenä iltana keskusteluissa kävi ilmi, että tuo ihminen on myös kokenut kovia, mutta silti hänessä oli jotain lumoavaa sisäistä voimaa. Tässäkin kohden pieni epäilys kuitenkin hiipi mieleeni. Voisiko olla totta, että kaiken tämän jälkeen saan sittenkin ihmisen joka tukee ja pitää sylissä. Ajattelin kuitenkin olla rohkea ja kokeilla. Heittäydyin täysillä rakkauteen. Edelleen tiedän, että se mitä tunsin on sitä oikeinta,aidointa ja kauneinta rakkautta jota ihminen voi kokea kerran elämässään. En vähättele yhtään jos totean, että jumaloin tuota ihmistä. Hän jaksoi väsymättä kertoa, että tunnuin hyvältä, kanssani oli hyvä olla ja se mitä koko elämäni olin kaivannut sain häneltä myös sen. Muistan kun ihan pienenä odotin, että joku mies sanoisi että olen kaunis. En tiedä miksi tuota odotin lähes 30 vuotta ennenkuin sain kokea mitä on kun joku sanoo nuo sanat ja voin tuntea, että hän tarkoittaa sitä. Tuo mies teki minut niin onnelliseksi. Sain kokea jotain niin kaunista mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Tuo mies mursi muureja, jotka olivat tehty niin vahvoiksi etten edes itse päässyt niiden läpi. Jokainen kaunis sana, ele tai teko oli jotain niin kaunista ja puhdasta. Ensimmäistä kertaa sain tuntea, että joku rakasti minua. Tuolta mieheltä sain paljon hyvää elämääni ja yritin olla myös hyvä hänelle. Yritin tosiaan, hän vaan oli jo pidemmällä kuin minä. Hän oli käynyt myös läpi raskaita vaiheita ja yhä edelleen jaksan sydämestäni ihailla tuota miestä. Hän on minun sankarini, minun rakkauteni, minun elämäni.
Kävi kuitenkin niin, että vähiteleen historiani hirviöt alkoivat painaa mieltäni, miksi juuri nyt kun oli hyvä, miksi nyt kun olin turvassa.???? Aluksi en tunnistanut tuota, ihmettelin miksi tunsin ahdistusta ja vihaa. Suutuin joskun miehelleni ja puhuin sanoja, jotka ei tuleet minusta. Olin ilkeä. Olin joskun sanonutkin hänelle, että jos suutuun parasta on minut silloin sulkea syliinsä. Aika kohtuuton vaatimus, ymmärrän nyt myöhemmin. Elämässäni en kadu mitään niin paljon kuin sitä, miten saatoin satuttaa tuota miestä sanoillani. Hän oli nimenomaan tehnyt vain hyvää, minun sankarini. Olin kuin pieni lapsi, joka kiukutteli saadakseen huomiota. Tein sen vaan väärin, liian väärin. Tuo mies, minun elämäni ei olisi koskaan saanut tuntea niitä sanoja, jotka hänelle sanoin. Jotenkin vaan aloin pelätä, pelkäsin niin että en osaa sitä kuvailla. En edes tiedä mitä se ahdistus oli, mutta minun oli paha olla. Samaan aikaan tyttärestäni tuli yhä vaativampi, oikea hirviö. Uhmaikä jatkuu edelleen ja on uskomattoman voimakas. Ihailen tuota rakastani siitä, että hän jaksoi rinnallani reilun vuoden. Itse en olisi jaksanut, jos hänen lapsensa olisi vastustanut minua niinkuin minun tyttäreni häntä vastusti. Myös mieheni voimat ehtyivät ja hän huomasi, että sittenkin hänen elämänsä olisi parempi ilman minua. Niinpä hän jatkoi matkaa. Se sattuu, se sattuu taas yhä syvemmin kuin yksikään isku. Sain hetken elää unelmaani sitä kauneinta rakkautta, josta olen tuolle miehelle kiitollinen. Hän teki minut ehjäksi hetkeksi. Hänen tekonsa oli kuin vuoren valloitus tai kadoksissa oleen aarteen löytäminen, oikeastaan vielä enemmän. Tuo mies on rakkauteni, minun sankarini, minun elämäni. Hyvää matkaa rakas <3
Tavalla tai toisella tähän päättyy tämän tytön tarina. Rakastan sinua ikuisesti!

Nyt menin sanattomaksi, niin paljon väärin kohtelua, niin paljon väkivaltaisia miehiä, miten olet voinut selvitä näin pitkälle, sinun täytyy saada viha puretuksi itsestäsi, sinun täytyy saada kunnollinen rakastava, hellivä ja sinua tukeva mies - ei se voi olla liikaa vaadittu kuitenkin, sinun täytyy ensin toipua, parantua saada olla rauhassa.
Mutta kuule en ole hyvä kirjoittamaan, jotain kuitenkin osaan, rukoilen puolestasi, jos vain sen sallit.

Mietin vaan miksi sen piti mennä näin. Traumaattiset kokemuksesi pulpahtivat pintaan ja läheisin ihminen sai kaiken ryöpyn niskaansa. Ihminen jota rakastit ja rakastat edelleen. Toivon todella lämpimästi että tapaat hänet vielä uudelleen ja saat asiasi kerrottua. Hienoa, että purit tuntosi tänne, tarinasi oli todella koskettava ja rankka. Voimia sinulle jatkossa, älä menetä toivoa, että löytäisit vielä lämpimän ihmisen rinnallesi, ehkä tämänkin jota rakastat, kuka tietää? rukouksin ek2006🙂

juuh, nyt terapiaan, annat vihasi purkautua ulos kokonaan, tervehdyt ja sitten otat uudellen yhteyttä tuohon viimeisinpään mieheen, selität miksi meni niin, ehkä saatte uuden alun.
rukoilen puolestasi.

Kiitos teille kaikille ihanista viesteistä. Tuntuu niin hyvälle, kun ymmärrätte minua. Otinkin jo terapeuttiin yhteyttä ja pääsen lähiviikkoina alkuhaastatteluun 🙂
Toivoisin minäkin, että yhteinen elämämme olisi vielä mahdollista, mutten enää usko siiheen. Toisaalta terapia voi olla avain siihen, että jonakin kauniina päivänä löydän ihmisen, jonka kanssa saan viettää elämäni. Hassua muuten, miten jotkut tavoittelee rahaa, mainetta ja kunniaa. Tarvitaan hienoja autoja ja taloja, ja minä kaipaan vaan ihmistä rinnalleni ja se tuntuu olevan mahdotonta saavuttaa.
Kiitos vielä kerran viesteistänne, ne antaa paljon voimia jatkaa.

Neljäs luku, tie vapauteen.
Tänään on ihana aamu, ihana siksi, että tänä aamuna olen oivaltanut paljon. Aion jättää taakseni kaikki, jotka ovat tehneet minulle pahaa. Tästä päivästä alkaen olen vapaa teistä kaikista. Eilen vietin päivän työkavereideni kanssa, ahdisti ja väsytti. Näytin pahan oloni reilusti, kerroi lähimmälle työkaverilleni elämästäni, samoin omalle esimiehelleni. Jätin valinnan heille, he joko ovat tukenani matkalla vaputeen tai sitten eivät. En aio enää hävetä menneisyyttäni vaan alan rakentamaan tulevaisuuttani. Jos tässä teksissä on runsaati kirjoitusvirheitä jotuu se siitä, että kädet tärisee tätä kirjoittaessa. Käteni tärisee vihasta teitä kaikkia kohtaan, jotka olette tehneet minulle väärin.
Te kaikki menneisyyteni miehet, vihaan teitä. Te olette rikkonneet minut. Ei haittaa,että olette rikkoneet minut fyysisesti, mutta se kaikki mitä olette tehneet tunteilleni. VIHAAN SITÄ!
Jokaiselle teistä olen kelvannut auttamaa silloin kun teillä on vaikeaa. Sen hetken olette kiittäneet minua ja antanut minun kokea olevan tärkeä. Vain silloin olen saanut olla olemassa kun te olette tarvinneet jotakin. Joku teistä tarvitsi kohteen, jolle maksaa kaikki menneisyyden rikkomukset joita olette kokeneet, joku teistä tarvitsi minun olemaan rinnalla, kun kasvatte vahvoiksi joku taas tarvitsi rakkautta. Ei enää, en rakasta teistä ketään, välitän kyllä! Te kaikki jätitte minut kun teitä eniten tarvitsin, opin luottamaan teihin! Uskoin, että myös minä saan olla heikko, kun ensin olen tehnyt teistä vahvoja. Toisin kävi, teistä yksikään ei minua nostanut kun kaaduin. Teistä yksikään ei halannut kun sitä eniten tarvitsin, teistä yksikään ei viettänyt öitä mitettien miten minä jaksan. Teistä yksikään ei tarjonnut minulle mahdollisuutta toipua. Teistä jokainen on kohdellut minua väärin! Jokainen teistä on osoittanut minulle sen, että saan olla olemassa jos vain jaksan auttaa teitä. Te olette väärässä, niin väärässä. En enää tarvitse teitä, en yhtäkään. En kuuntele selityksiänne mistä jokin johtiuu, antaa olla! Te ette tiedä mitä olette minulle tehneet, mutta minä tiedän. Olette jokainen naamioineet oman avun tarpeenne rakkaudeksi. Olen tullut huijatuksi, luotin siihen, että te välitätte minusta sysämestänne, niinkuin minä teistä välitin....erehdyin. Tämä tunne on uskomaton mitä koen, luulen että viimein on aika olla vapaa. Te kaikki saatte anteeksi, en aio olla katkera, te olette opettaneet minua paljon. Olette vain niin sokeita ettette tunnistaneet minun tarpeitani. Hyvästi!!!! Vaikka tekee pahaa niin nyt alkaa luku neljä, matka vapauteen!!!

Nyt tuli oikaa tekstiä, kiukkua tuskaa, ahdistusta ulos.
Siitä se lähtee, vaihde on nyt silmässä - ei kun eteenpäin, toivotan hyvää matkaa parempaan tulevaisuuteen!

Näinhän se on, että jokaisessa rakastumisessa, jokaisessa psykoosissa, kaikki edelliset suhteet ja niissä koetut pettymykset aktualisoituvat. Kaikki aikaisemmat hylätyksi tulemisen tunteet, tuskat ja pettymykset, jotka luulit jo unohtaneesi, muistuvat äkkiä mieleen ja kaikki mennyt on läsnä tässä nykyhetkessä, tässä kivun polttolasissa. Roihahdat tuleen, pelkäät tuhoutuvasi. Olen kokenut tämän saman.

Ja vaikka järki kuinka sanoisi, ettei yksi mies voi olla syyllinen siihen, mitä kaikki aikaisemmat elämäni miehet minulle tekivät, isästäni alkaen, niin enemmän tai vähemmän kaikki tiivistyy väitteeseen: miehet ovat sikoja!

Minä en edes voi jatkaa väittämällä, että miehet ovat sikoja, koska he haluavat vain sitä yhtä asiaa, vaan totean vain, etteivät enää halua edes sitä, mutta sikoja ovat edelleen. Mutta ehkä pettyneet miehet ajattelevat naisista samaa?

Toisaalta: ehkä jokaisen sikamiehen takana on tai on ollut joku possunainen? Joku, joka vuorostaan on haavoittanut tämän miehen sielua, niin että ahdistus purkautuu sieltä epätoivoisina tekoina?

Oli miten oli: kun on tullut aika jatkaa matkaa, on matkan jatkuttava. Ensin on koottava itsensä. Vasta sitten voi alkaa katsella uutta sydänystävää... tai siis, jos miehesi teki sinulle väkivaltaa, hän ei koskaan ollutkaan ystäväsi. Naista lyövä mies on kurja raukka, siitä ovat useimmat miehetkin samaa mieltä.

Minun ex-sydänystäväni ei koskaan lyönyt fyysisesti, mutta henkisesti kyllä ja navan alle nimenomaan. Ihmeen sitkeää toffeeta on tuo rakkaus, venyvää ja tahmeaa ainetta, joka pursuaa esiin ihmisen ikuisesta kaipauksesta päästä toisen iholle. Mutta ilman rakkauttakin on elämää!

Rakastan itseäni, siis olen olemassa. Ehkä jonain päivänä kykenen myös rakastamaan sinua siten että annan sinulle anteeksi. Mutta siihen kykenen vasta huomenna. Tänään on aika nuolla haavojani ja viharakastaa sinua... kunnes enää vain vihaan sinua. Kunnes en tunne enää mitään sinua kohtaan. Kunnes annan anteeksi. Jonain päivänä.

Täällä taas. pakko avautua jälleen kun en vain kestä tätä. En jaksa enää mitenkään. minulla on toki lapseni joita rakastan, mutta tarvitsen myös jotain muuta. Vietimme tänään mieheni ja lastemme kanssa ihanan päivän yhdessä ja olin niin onnellinen. Kaikki ne uusperheen ajoittain hirvittävät ongelmat on selkeästi kadonneet. Viimein minun lapseni luottavat mieheen ja miehen lapset minuun. kaikki ovat kasvaneet yhteen ja hyväksyvät toinen toisensa. Mieheni myös kertoi rakastavansa minua samoin kuin minä häntä. Viime viikolla yhdessä sovimme että yritämme vielä, koska rakkutta on niin valtavasti, toisin kuitenkin kävi. meillä oli erittäin vaikea kevät oli jos jonkinlaista taisoa, noh nyt niiden seurauksena tuli eräs asia jonka miheni otti raskaasti, vaikkakin lupasin häntä tuotta auttaa tai hoitaa hänen puolestaan sen pois. Hän vaan on niin katkera siitä vaikeasta ajasta joka meillä oli ettei nää siitä ylipääsyä vaikka kuinka yritän asiaa perustella ja näyttää toteen. Olen onnistunut ajattelemaan niitä menneisyyteni hirvioitä ja jättämään ne taakse, Nyt vaan tuntuu että minulla ei ole enää mitää, ei ketään. Rakastan niin paljon ja uskon meidän perheeseen.😭 Olen tehnyt paljon työtä tämän eteen ja menetän sen kaiken. Kodin sanotaan olevan siellä missä sydän... mun sydän lepää tuon miehen käsissä. Taidan siis olla koditon ☹️
Voimat on niin loppu ja sydän täynnä rakkautta sitä miestä kohtaan joka pian muuttaa ja menetän perheeni. minun miheni ja hänen kauttaan saamani minulle niin rakkaat lapsen. onko tässä enää mitään mieltä