Minnekkään kuulumaton(ko?)
Olen aina ollut erilainen, porukkaan kuulumaton. Koulussa olin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, kiusattu, syytetty ja poissuljettu. En tuntenut kuuluvani minnekkään. Pelkäsi, että minut huomataan ja joudun taas syntipukiksi asioille joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa. Tein itselleni suojakuoren jonka sisällä kehitin itselleni uuden roolin. En näyttänyt mitään itsestäni, suojauduin kirjojen taakse ja leikin etten kuulut pahoja puheita joita minusta puhuttiin. Itkin iltaisin itseni uneen ja seuraavana päivänä kestin kaiken uudestaan. Hakeuduin peruskoulun jälkeen kuitenkin terveydenhoito alalle, kohtalon ivaa varmaan. Aluksi huomasin, että jes tänne kuulun. Aika kului ja mitä enemmän aikaa kului sitä enemmän vetäydyin omiin oloihini ja koulu alkoi olla pelottava paikka. Valmistuin kuitenkin ajallaan, koska en halunnut satuttaa perhettäni jotka olivat varmoja valmistumisestani. Pääsin töihin mukavaan työpaikkaan, jossa työskentelen edelleen. Toisinaan viihdyn töissä hyvin ja uskallan elää pelkäämättä pettymyksiä. Suurin osa päivistä menee kuitenkin niin, että pysyn mahdollisimman paljon omissa oloissani, tällä en tarkoita fyysisesti omissa oloissa pysymistä vaan pään sisääni vetäytymistä. Mahdollisuuksien mukaan tarjoudun kaikkiin töihin joista selviytyy yksin. En pidä yksinäisyydestäni ja koetan sopeutua. Ehkä peruskoulun aikaiset kiusaamiset ja syrjimiset kostautuvat nyt enkä osaa ajatella asioita oikein. Ehkä pelkään pettymyksiä.. Perheeni ei tiedä asioista mitään sillä esitän roolini hyvin. En halua huolestuttaa ketään vaan kestän asiat yksin. En osaa ottaa apua vastaan edes sitä tarjottaessa, tai en ainakaan usko kukaan ei koskaan ole tullut apua tarjoamaan.
En tunne kuuluvani minnekkään. Olen kuin lehti tuulessa, leijailen sinne minne tuuli tahtoo ja sopeudun aina parhaani mukaan.
Heippa
Älä aliarvioi itseäsi hyväksy itsesi sellaisena kuin olet jokaisella meistä on
hyvät ja huonot puolemme kuin heikkoutemme ja voimakkuutemme,
niitä pitää vaan pystyä käyttämään ja itseään kehittämään.
Minun mielestäni sinun pitäisi kertoa perheellesi omista mieltä painavista asioista sillä
asioiden kertominen helpottaa oloa ja elämää.
Ja mielestäni perhe on se voimavara jossa toinen tukee toista ???
Et kaikista asioista vaan puhumaan sillä auttaa varmasti ja silleen ne solmut hiljakseen aukenee.
se on kurjaa kun on nuoruudesta ollut kurjia kokemuksia sillä nekin tulee aina vuosien
saatossa elämään kummittelemaan mut pyri että et ajattele menneitä murheita
sillä se vaan masentaa.
Kaunista kevättä sulle
En minäkään oikein tiedä, mihin minä kuulun. En tykännyt kaupungista, mutta ei ole sen helpompaa maallakaan. Täällä pitäisi olla reipas ja osallistua. Käydä naapureilla kylässä ja kutsua toisia kylään. Kun en tee siten, niin en pääse kotiutumaan. Olen vain yksin.
Valmistuin ammattiin, josta nautin, mutta en jaksa tehdä töitä. Kurssikaverit kysyvät aina tavatessa, että olenko käynyt töissä. Siihen ne puheenaiheet loppuvatkin.
Jospa alkaisi siitä, että kuuluu itselleen?🤨
poropeukalo kirjoitti 3.5.2010 15:32
Jospa alkaisi siitä, että kuuluu itselleen?🤨
Tuo on hyvä kysymys. Pitäisi varmaan alkaa miettimään asiaa joka aamu ennen töihin menoa, töissä, töiden jälkeen ja yövuorossakin. I
tse pidän eniten yövuoroista, jos sattuu olemaan mukava yökkökaveri, joka ei kysele turhista eikä ylistä itseään tai omia lapsiaan. 😟
Koetetaan jaksaa päivä kerrallaan ja toivoa, että elämä hymyilisi meillekin joskus. Itse olen koettanut tuon muistaa niin sitten on taas jaksanut pienen hetken ilman minnekuulumattomuuden tunnetta.
Mulla on viime aikoina kans alkanut hallita toi minnekään kuulumattomuuden tunne. Aivan sama mitä yrittää tai mitä tekee niin saa kieroja katseita tai pettymyksiä vastaan. En tarkoita etteikö elämässä pettymyksiä tulisi, mutta jos on vaan niitä saanut viimeisen 6 vuoden aikana niin väkisinkin sitä kysyy jo tuota kysymystä?
Milloin kaikesta tuli niin vaikeaa ja outoa?
Itsellä ollut samanlainen fiilis aina.. olin se kiltein, kiusatuin ja hiljasin. Minulla oli aina se kaveriporukka, jossa
olin, mutta olin tavallaan huomaamaton, ja kukaan ei olisi viittä minuuttia pitempään ihmetellyt, jos olisin
porukasta lähtenyt. Oli minulla, muutama tosiystävä, mutta nyt pahan masennuksen ja sosiaalisten tilanteiden
pelon takia en juuri yhteyttä pidä. Mieluummin olen yksin, kuin kerron epäonnistuneeni elämässä ja olevani
työtön mielenterveysongelmainen yksinäinen mies. Kunpa olisi joku porukka mihin kuulua.. todella vaikea hakeutua
mihinkään, kun on itsestään niin epävarma, ja pitää itseään todella outona sekä huonona ihmisenä. Mistä
löytyisi se voima, jolla saisi sen itsearvostuksen ja omat hyvätkin puolet esille? Mikään ei ole mahdotonta, mutta
tuntuu tässä vaiheessa edes jonkinlaisen normaalin elämän saaminen vielä hyvin kaukaiselta haaveelta!
Muista, että olet ainakin yksi meistä yksinäisistä porukkaan kuulumattomista, etkä ole asian kanssa
yksin!
Minäkin tunnen usein olevani se joukkoon kuulumaton. Työskentelen tehtaassa 3-vuorotyössä. Työ on yksitoikkoista ja tylsää ja pakkotahtista. Viihdyn parhaiten paikassa jossa saan olla yksin ja rauhassa. Juttelen kyllä työkavereiden kanssa, mutta mahdollisimman vähän. Monikaan ei selvästi halua jutella kanssani. Luulen että se johtuu ulkonäöstäni. Olen ylipainoinen ja mielestäni ruma.
Kouluaikana oli koulukiusattu. Yleisin kiusaamisen aihe oli ylipaino. Haukuttiin läskiksi ja rumaksi. Toinen haukkumisen aihe oli se että perheeni oli uskovaisia. Olin erilainen kuin muut. siksi syrjäydyin ja viihdyin paremmin yksin.
Olen yrittänyt laihduttaa ja muuttaa ulkonäköäni, mutta ei se ole niin helppoa yksin. Miehenikään ei tue minua missään asioissa.
En tiedä miten tälläsesta pääsisi ulos? En ehkä koskaan haluakaan tästä pois! Mieluiten olen yksin kuin toisten silmätikkuna ja naurunaiheena.
hei.. minäkin tunnen mitä enenevässä määrin, etten tule ikinä olemaan osa tätä maailmaa. Minäkin päädyin opiskelemaan ammattiin, joka ei todellakaan vastaa aitoa luonnettani. Nyt kun olen valmistunut ja todella kivassa työpaikassa tosin, niin silti muistan ensimmäisen harjoitteluni ensimmäisen illan, kun itkin silmät päästäni ja huusin etten kestä sitä roolileikkiä! Siis muistan sen tunteen nyt, kun iltaisin istun yksinäni asunnossani.... on se kumma kun positiiviset, toistuvat "harjoitukset" eivät saa tätä perustunnetta katoamaan mihinkään. Olen aina se ulkopuolinen, hiljainen.
En ole ollut oikeassa kunnon parisuhteessa ikinä.... nyt tapasin miehen, kiitos netin, joka on todella kiinnostava ja on samaa mieltä monista asioista kuin minä.... silti, huomaan tapaamistemme jälkeen, että ohhoh, taisin taas olla ylisosiaalinen jotta hän ei vaivaantuisi.. suljen ikäänkuin sosiaalisissa tilanteissa itseni jonnekin syvälle sisimpääni ja heitän etunenään tämän kiinnostuneen ihmisen, joka tunteista kysyttäessä luultavasti saisi jonkun hengenahdistuskohtauksen. Tai jotain. Maailma tuhoutuisi?
Miksi se on niin hirveän vaikeaa antaa itsestään muille....
Musta tuntuu että jopa mun parhaimmat ystäväni (huimat kaksi) eivät ole ikinä tunteneet aitoa itseäni. Jotenkin en vaan uskalla. En tiedä yhtään mitä sille tehdä. Olisi kiva olla henkisesti läsnä.