Hei vaan, tuli mieleen eträ jos et käytä psyykenlääkkeitä ja lämmönnousu ja huimaus/pyörrytys ei ole lääkkeiden sivuvaikutuksissa, kannattaisi poissulkea fyysiset syyt. Lääkärille ei kannata mainita varmaan masennuksesta mitään, ettei ala vetämään johtopäätöksiä että juu kuvittelee kaiken. Pitkäaikaisen lämmönnousun taustalla voi olla jokin fyysinen sairaus. Pelkkä ns. pieneen verwnkuvaan kuuluvat labrat voivat vahvistaa jo ettei ole ainakaan infektiota. Jotkin sydänvaivatkin ilmenevät usein hyvin mitättömin oirein (itsellä ollut ja lämmönnousua oli tyypillisesti). Tietyt sydänviat voi olla piilevinä vuositolkkuja. Toisaalta sydänvaivat tutkimusten mukaan aiheuttaa masennusta eli kannattanee tarkistaa fyysinen tila.

Moikka Misty 🙂
Ensinnäkin, toi lämmönnousu on yleistä ahdistus-oireisilla. Itse kärsin (todellakin kärsin!) vaikeasta ahdistuneisuushäiriöstä ja kun kroppa on ns.vikasietotilassa, niin keho nostaa lämpöä tappaakseen pöpöt.
Tuosta saa olla kaikki mitä mieltä tahansa, mutta tuo on minun omien kokemuksien tulos ja sitä ei lekurit ainakaan tunnusta. Mulla oli aikoinaan ruuminlämpö suht alhainen, n.36.2c ja nyt likimain kokoajan 37,1-37,4c. Lääkäreiden mukaan normaali lämpötila josta turha kitistä.., olo vain on ikäänkuin sairas kokoajan, vähän niinkuin olisi vuosikaudet flunssassa.
Mulla ollut paniikkihäiriöitä ja ahdistuneisuutta, sekä masennusta nyt noin puolet elämästä eli n.18vuotta ja väitän tuntevani oman pääni ja kehoni paremmin kuin tapaamani lääkärit.
Mielipidelääkkeet olen lopettanut lukuisten kokeilujen jälkeen ja nyt pelkillä bentsoilla. Sekakäyttäjä olen, myönnän. Lääkkeet ei saa aikaiseksi mitään euphoriaa, auttaa vaa pysymään yhteiskunnan mukana, esim. työelämässä.
Aikalailla kaikki mahdolliset lääkkeet kokeiltu, eikä mikään poista tätä ikävää ja jatkuvaa kipua.
Yksi asia, joka saattaisi pelastaa, olisi ulospääsy tästä yksinäisyydestä. En juurikaan käy missään muualla kuin työ-koti. Vielä silloin tällöin jaksan unelmoida parisuhteesta, mutta vaikeaa sekin, kun maalla asuu ja kontaktit muihin ihmisiin jää juurikin pois.
Hienoa, että jaksoit kirjoitella, jokin pieni osa sinussa jaksaa vielä uskoa parempaan.., niin kai minussa, vaikka viime vuodet olen lähinnä toivonut vain että nukkuisin pois.
Tsemiä sinulle 🙂🌻

Back already! Kiitos lämpimästä vastaanotosta Teflon ja Timppa313! ☺️❤️

Hei, Teflon, olen kyllä käynyt verikokeissa tarkistuttamassa todennäköisimmät oireisiini liitettävien arvojen tilanteen, kuten raudan, kilprirauhashormonin ja tulehdusarvojen sekä EKG:ssä. Missään ei kuitenkaan ollut mitään poikkeavaa, joten tämä jatkuva pahoinvointi on hyvin hämmentävää ja turhauttavaa. Varsinkin, kun itsestäni tuntuu, ettei se (välttämättä) johdu mielialasta, vaan on kovin somaattista.

Kiitos, kun jaoit kokemuksesi Timppa, kuulostaa erittäin tutulta! Omakin normaali ruumiinlämpöni on aina ollut vähän alhainen, joten sen nousu jo 37-37,5 asteeseen saa olon tuntumaan kipeältä. (Ahdistuneisuuteen ja paniikkikohtauksiinkin olen tutustunut läheisesti.) Lääkkeistä en minäkään ole hyötynyt yhtään ja nyt olen luopunut kaikista ns. psyykenlääkkeista hyvässä ymmärryksessä avuttomalta vaikuttavien psykiatrien kanssa.

Olen muuten myös lukenut, että masennuskin on tavallaan elimistön pysyvä tulehdustila, joka voi aiheuttaa tuota kuumeilua. Sama artikkeli esitteli tutkimustulosta, jonka mukaan masennuslääkeiden teho ylipäätään on melkoisen kyseenalaista. By the way, käyn tällä hetkellä TMS-hoidossa ja sähköä minulle on tyrkytetty joka puolelta, mutta siihen en ole vielä suostunut. Ehkä se menee siihen joskus joka tapauksessa, jos ei tuo TMS:kään tehoa.

Kiitos kuitenkin kovasti kannustuksesta. Olen tosin tässä vaiheessa jo joutunut ulos työelämästä sekä ihmissuhteista. Siitä koen jatkuvasti syyllisyyttä, koska molempiin olisi periaatteessa kaikki edellytykset (kuten koulutus, työkokemus, kaveriporukan keskiöön kuuluminen aina ennen yms), mutta kun voimat ja motivaatio ovat täysin kadoksissa tällä hetkellä...

Huh, nyt riittää tämä synkistely, palaillaan taas asap. 😀

Moi!
Tuota minäkin ajoin takaa, en vaan osannut tuoda asiaa noin hyvin esille 🙂
Masennus ja yleistynyt ahdistustila, molemmat vakavina, pitää tosiaan kropan kiputilassa kokoajan, kun keho yrittää epätoivoisesti jollain tavoin oikoa psyykkeen ongelmia.
Jos joskus löydät ulospääsyn tuosta, ilman mitään sielunsieppauslääkkeitä, niin ole hyvä ja kerro 🙂🌻

Mie oon kesälomalla.., varsinaisia lomapäiviä takana tasan yksi, muuten ollut poikani kanssa. Äidillään tuore suhde, niin nyt näköjään kovin mielellään tyrkkää pojan mulle.
Eikä siinä, kivaahan tämä, mie vaan niin odotin sitä ihan omaa aikaanikin. Lomareissut peruuntui jo, mutta ollaan sitten kotosalla ja koetetaan jotenkin jaksaa.
Tsemiä 😉

Hei, Timppa! Mitenkäs on sujunut lomailut pojan kanssa? Kuinka vanha hän muuten on? Oman kokemukseni mukaan pienimmät on helpoimpia. Silloin, kun lapset on vielä lapsia, eikä kiukkuisia murkkuja/teinejä, heille riittää aika yksinkertaiset leikit.

Pääsin vihdoinkin siitä TMS:stä. Ihanaa, kun ei tarvitse enää käydä sairaalassa joka päivä. En muuten huomannut mitään positiivisia vaikutuksia, mikä on tietysti pettymys. Vaikka enpä minä paljoa odottanutkaan. Koko homma oli minusta jotenkin epäuskottava.

Jäljellä ei ole kuin sähköhoito, joka pelottaa minua aika paljon... Onko täällä ketään sähköhoidon henk. koht. läpikäynyttä? Haluaisin tietää, millainen olo sen jälkeen on ja selviääkö yksin asuva lähimuistin hataruudesta, sekavuudesta yms.

Ihanaa, että ilmojen on luvattu viilenevän. (Anteeksi, että sorrun täällä puhumaan niin triviaalista aiheesta, kuin säästä, mutta muualla minua ei oikein ymmärretä.) Kuumuus ja auringon armoton porotus pahentavat oloani ihan selvästi. Ulkona liikkuminen vaikeutuu entisestään, kun tuntuu, että pyörtyy suoraan kadulle... Lisäksi tunnen aina huonommuutta, kun en kykene nauttimaan kesästä, koska se näyttää muille olevan jonkinlaista aistien juhlaa.

Ulkona ja ihmisten ilmoilla liikkuminen on muutenkin hirveän vaikeaa. Olen kadottanut täysin itsetuntoni ja uskon olevani niin ruma ja ärsyttävä, että muita ihmisiä suututtaa, kun he näkevät minut kävelevän kadulla. Toki yritän itsekseni järkeillä, ettei se ihan niin voi olla, mutta se tunne on aivan ylivoimainen. Tunnen koko ajan pelkoa, häpeää ja itseinhoa, enkä halua, että kukaan näkee minua siinä tilassa.

Juuh, juuri tällaisista asioista en tosiaan voi puhua kenellekään. Yritän täällä vähän purkaa. Siinä toivossa, että kohtalotovereita löytyisi, enkä olisi niin yksin.

Hey Misty 🙂🌻
Tänään alkoi viikon mittainen"totaalinen loma", omaa aikaa, eikä tarvi olla vastuussa kenestäkään. Nuo ekat kaksi viikkoa poika oli minun luona. Muksu on 7v, syyskuussa täyttää 8v. Kovin oon väsy, kun mulla on tuo nukkuminen niin kovin huonoa ja olen pitänyt siitä kiinni, etten unilääkkeitä syö lapseni ollessa mulla.
Illalla olin kaverin kanssa kalassa, saldona 9 kuhaa ja 6 haukea + seitinohut humala 😋
Teki oikein terää. Nyt ikävä poikaani, kun taas ehti tottua hänen seuraan.., mutta en olisi enää montaa päivää jaksanut noilla 2-3 tunnin yöunilla. Pitänee ottaa koira ensi yöksi kainaloon 🙂
Tänään paahtamassa nahkaa mahtavalla hiekkarannalla, hyvän kirjan kera, Iitin heinlahdessa ja nyt illalla grillasin ja saunoin.

Pahus kun asun niin syrjässä kaikesta, että oikein harmittaa. Sie oisit hyvin voinu lähteä mun kaveriksi kalaan tai rannalle.
Hermotkin tuntuu olevan paremmassa kunnossa aikoihin, mitä nyt tänään ärähdin ulkomaalaiselle "vähemmistöperheelle", joka pysäytti minut matkalla rantaan. Oli lapsi nälissään ja dieselit loppu ja ois halvalla saanut ihan tosi aitoja "kultakoruja"...
huoh, minä niin kaipaan ystävää, joka olisi aidosti kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu...
Itse en uskaltaisi tuota sähköä kokeilla, tosin en ole ikinä perehtynyt aiheeseen...
Kiva kun tulit takaisin ja oikein leppoisaa viikkoa sinulle ystävä kallis☺️❤️
Kirjoitellaan huomenna lisää, nyt tahtoo simmut painua väkisin kiinni...
Kauniita unia, ystäni 🙂

Kiitos, kun kävit, Timppa 🙂

********************************************************************

Minua vaivaavat taas itsemurha-ajatukset. Miten ihmeessä näistä pääsisi eroon? (Siis muuten kuin toteuttamalla aikeensa?) Yritän olla ajattelematta mitään niin synkkää, mutta päähäni ilmestyy kuin itsestään ajatus: "Minun pitää kuolla!" monta kertaa päivässä... En voi nähdä esim. ohi kiitävää junaa ajattelematta, että olisin voinut hypätä eteen yms... Rasittavaa. Tahtoo pois.

Kauneus on katsojan silmissä. Se on minun tapauksessani liian totta. Masentuneena kaikki näyttää petolinnun takapuolelta. Ehkä minä kiinnitän liikaa huomiota siihen, miltä ihmiset ja asiat näyttää. Mutta eihän sille voi mitään, jos huomio kiinnittyy johonkin, vai voiko? Jos näen ihmisen, jolla on erityisen huonosti sopivat vaatteet/hiustyyli/silmälasit tms jään murehtimaan sitä pitkäksi aikaa. (En tarkoita ihmisiä, joilla ei ole varaa valita.) Olen naurettava.

En ymmärrä puheita rakkaudesta. Ymmärrättekö te? Luen mielelläni, mutten voi sietää kirjoja, jotka ylistävät Rakkautta isolla ärrällä. Jos siihen vielä liittyy juttuja enkeleistä, alan hyppiä seinille. Enkeleitä ei ole, rakkautta ei ole. Se, minkä ihmiset kokevat rakastumisena, perustuu lähinnä biologiaan ja horomoneihin. Ei jumalaiseen kohtaloon.

Ja jumalasta puheen ollen, (tietyt) uskonnot ovat pelottavinta mitä ihmiskunta on keksinyt.

Minä mietin näitä ja ahdistun koko ajan enemmän. Koska ei ole ketään, joka pitäisi minut kiinni tavallisessa arjessa. Kaikki näyttää rumalta ja turhalta...

Vihapuhe. Minusta se on käsittämätöntä mongerrusta. Kuinka ihmeessä voi esim. mustan tai homon tuomita alemman luokan kansalaiseksi/syntiseksi/viholliseksi vain em. ominaisuuksien perusteella?! En voi ymmärtää... Mielestäni juuri ne, jotka ovat valmiita hyökkäämään ihmisten kimppuun jonkin pintapuolisen ominaisuuden perusteella ovat vaarallisimpia ja joutaisivat huspois yhteiskunnastamme.

En tiedä käykö näitä juttujani kukaan lukemassa, mutta jos ei, niin ehkä se on jotenkin vapauttavaa. En nimittäin pysty tuomaan mielipiteitäni julki "oikeassa elämässä". Esimerkistä käy vaikka valintani olla kasvissyöjä. Olen päätynnyt siihen eettisitä syistä ja tavallaan haluaisin tuoda perusteluitani muidenkin tietoon, mutten vain pysty. Useimmiten joku sukulaissetä alkaa vaahtoamaan ja pilkkaamaan valintojani, minkä seuraukseni menen lukkoon. Joten täällä jutustelu on helpompaa, kun kukaan ei pilkkaa.

Koen kuitenkin ongelmallisena sen, että välttelen viimeiseen asti kaikkia riitoja, vastakkainasetteluja ja yhteenottoja. Toivoisin olevani rohkeampi ja pystyväni puolustamaan mielipiteitäni.

Hei. Olen itse käynyt läpi masennuksen syöverit, kaikenlaiset harhaluulot itsestä ja muista, miettinyt itsetuhoa, toivonut kuolemaa. Mistä kaikki alkoi, vaikea sanoa, siihen on niin monta syytä, mutta pahin ehkä oli alkoholi ja liian epävakaa elämäntyyli, holtittomuus, en pitänyt kait itselleni kuria ja seuraus oli sitten krooninen masennus, unettomuus ja jokin epämääräinen persoonallisuushäirö yms... luki diagnoosissa ja eläkkellee jouduin. Pahinta oli se eläkkeelle joutuminen, se söi itsetunnon rippeetkin, Tunsin olevani yhteiskunnan loinen, kelpaamaton mihinkään. Kunnes...
Löysin uskon Jumalaan ja armon, anteeksiannon itselle ja toisille. En kuulu mihinkään uskontokuntaa vaan käyn hengellisissä tilaisuuksissa sekä messuissa. En vieläkään varmaan luottaisi niin paljon että uskaltaisin tehdä lähempää tuttavuutta missään, tai päästää ketään itseäni lähelle, sitoutua ja olla omana itsenäni jossain.
Halu olisi kuulua johonkin, hakea ja juurtua, ystävystyä, mutten uskalla, kun pelkään että minut torjutaan kuitenkin ja sen takia haluan säästää itseäni vielä pettymyksiltä. Haluan vielä saada lisää turvallista tunnetta että Jumala suojelee minua.
Kirjoitit aloituksessa että mietit... Siitä se minukin muutos lähti, mietiskelystä, hiljaisuudesta, luonnossa kulkemisesta, meren äärellä olemisesta. Siellä luonnossa saa sellaista voimaa mitä en muualla ole saanut. Ihanaa tunnetta että Jumala on lähellä. Samoin kun menin messuun, kirkon viimeiselle penkille ihan hiljaa vain kuunnellen ilman että kukaan tulee ja kyselee kuka ja miä olen.
Kirjoittaminen on myös yksi hyvä keino. Yksikseen vain kirjoittaa ja kirjoittaa, paperit voi säästää myöhempää lukua varten tai repiä, itse säästin ja sitten kerralla ne poltin vuosien päästä.
Sitten on tämä kuntoilu, juokseminen yms. se antaa myös itsetuntoa, sekä tanssiminen, yksin tai ryhmissä.
Nyt menee jo paremmin, elämä on aika yksinkertaista, mutta vakaata, olen köyhyysrajan alapuolella, mutten paljoa tarvitse, eikä minun mieleni varmaan kestäisi tuota kilpailua mikä on työpaikoilla, että kait se on pakko myöntää että lääkäri arvioi oikein. Mutta silti, minäkin saan elää ja nauttia elämästä, tällaisena kuin olen!

No hei, itse olen kuntoutustuella eli määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Minusta se ei kyllä ollut pahinta vaan parasta, mitä minulle saattoi tapahtua, koska työnteko oli ollut sitä ennen jo kauan aivan liian tuskaista. Alkoholi on tosin ainoa, mikä kohentaa minun oloani, joten sitäkään vastaan en voi asettua. Mutta hei, jotain meillä on jaettavana, nimittäin epämääräinen persoonallisuushäiriö. En ole varma, onko se edes mikään todellinen juttu. Kunhan lääkärit heittelevät hienoja termejä.
Sanot, ettet kuulu mihinkään uskontokuntaan, vaan käyt hengellisissä tilaisuuksissa sekä messuissa. Käytkö ortodoksisissa vai luterilaisissa jumalanpalveluksissa vaiko rukoleimassa moskeijassa?

salainen55 kirjoitti 7.8.2013 9:47
Kirjoittaminen on myös yksi hyvä keino. Yksikseen vain kirjoittaa ja kirjoittaa, paperit voi säästää myöhempää lukua varten tai repiä, itse säästin ja sitten kerralla ne poltin vuosien päästä.

No tuosta olen kyllä täysin samaa mieltä. Hävitin kaikki päiväkirjani, kun olin valmis tappamaan itseni. Se vähän harmittaa nyt, koska minun tekisi mieli hieroa niitä tuskan ja sekavuuden kyllästyttämiä sivuja läheisteni naamaan.

HAJUYLIHERKKYYS.

Ihan vain, että onko kukaan kokenut samaa:

- joskus koko rappukäytävä haisee ihmisten pesu- & hoitoaineille niin, että meinaa tukehtua
- keinotekoiset hajusteet kosmetiikassa -> HYI!
- keinotekoiset hajusteet elintarvikkeissa -> 2xHYI!
- kyky haistaa ja löytää hajun perusteella yksittäinen minttukasvi luonnonhelmassa
- kun valittaa muille huonosta hajusta, muut eivät aisti sitä ja pitää hulluna

Kirjoitan vielä edelliseen, että kuulun kirkkoon, mutten aina ole samaa mieltä mitä lehdissä lukee kirkon tekemisistä (siis ev.lut), tai uusista "säännöistä". En kannata sitä ajatusta että pitää heittää kokonaan pois jokin, jos jostain yksityiskohdasta ei tykkää, tai että ei menen johonkin jos siellä yksi on jota ei siedä. Hankalien asioiden sietämistä, vaikeuksien kestämistä ja ongelmien ratkomista on ihan mielenkiintoista opetella ja huomata että tosiaan siinä on järkeä, kun vähän itseään pitää kurissa eikä anna "kaikkien tuulien heilutella".
Ja opin senkin asian ihankantapään kautta että on pidettävä itsestään ja omasta hyvinvoinnista huolta sekä henkisesti että taloudellisesti, eikä antaa jonkun pelon estää sitä, koska se pelko on vain mielikuvitusta.
Alkoholi on keskuhermostoon vaikuttava myrkky ja sitä en enää halua juoda, hermosto ja mieli on muutenkin jo epävakaa. Lääkäri se siitä epävakaastapersoonallishäiriöstä puhui, kun olin raitistunut ja juomisen jälkiseurauksena olin ensimmäiset vuodet aika tuuliviiri ja liian impulsiivinen. Hermostuin ja vauhkoonnuin pienestäkin ärsykkeestä, juuri noista hajuista, äänistä ja muusta jota tuli itseni ulkopuolelta. Nyt senkin muistin, ja tajuan että olen siitäkin parantunut huomattavasti. Olen kait yliherkkä kaikelle ja reagoin liian voimakkaasti ihan tavallisiinkin asioihin. Mutta kun sen tietää niin ainakin joskus osaa sanoa itselleen että tämä on taas tätä ylireagointia, mutta järjen käyttö on sallittu, ei kaikki ole ylireagointia vaan oikeasti on vältettävä jotain hajua esim. jos saa vaikka astmakohtauksen liian voimakkaasta hajuveden tuoksusta.