Minulla ei tuohon ole mitään "vastausta", mutta jos yhtään lohduttaa, niin et ole ainoa, jonka suusta tulee joskus vähän mitä sattuu...
Minäkään en yhtään tiedä mistä lie johtuu. Käyn terapiassa (vakava masennus, paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö), mutta nämä "valehtelut" tuntuvat siinä työssä niin pieniltä, etten ole ottanut niitä puheeksi.
Voin esimerkiksi kirjoittaa facebook-statukseen, että olen tehnyt sitä tai tätä (esim leiponut lasten kanssa). Sitten kun mies tulee kotiin hän ihmettelee missä ne leivokset on.. Ja muita vastaavia juttuja. Joku puhuu teatterissa, yhtäkkiä minäkin olen ollut viime vuonna teatterissa (vaikka on kulunut 10v viime käynnistä) jne.
Joskus nämä varmaan ovat jotain "kyllä minä kelpaan"- ja "kyllä minä olen yhtä hyvä kuin muut"-juttu, eli pyrin jotenkin näyttämään ulospäin miten hyvä olen, vaikken ole. Tai olen, mutta kuvittelen saavani parempaa hyväksyntää tekemällä näin..
Mieskin sanoo, että olen aina liioitellut. Jos lunta tulee, mun mukaan sitä tulee 10cm (oikeasti 2mm), tai olen nukkunut "vain 3h" jos olen nukkunut vähän huonommin.
Näitä juttuja en edes itse tajua, onneksi mies on oppinut sen, ettei mun juttuja aina kannata ottaa niin kirjaimellisesti..🙂

En tiedä ymmärsikö kukaan tätä mun juttua, hyvä kun ymmärrän edes itse.. Nämä jutut vaikuttavat tosi pieneltä "ongelmalta", mutta kun se on melkein jokapäiväistä, ja usein tosiaan joutuu jälkeenpäin selittelemään, niin onhan se vähän ärsyttävää.. Kiinnostaisi kyllä tietää mistä tällainen johtuu..

Tsemppiä sinulle, hyvä että kirjoitit tänne! 🙂

No nyt on viestini julkaistu, joten voinen kirjoitella lisää. Jos jotakuta kiinnostaa täälläkään kirjoitukseni 😳. Normaalissakaan elämässä en koe olevani mitenkään kiinnostava persoona. Seurassani ei monikaan viihdy. Ainakin näin oletan monien ihmisten käyttäytymisen perusteella. Kyllä minulla ystäviä on, jos heitä nyt ystäviksi voi sanoa, mutta näen heitä todella harvoin. Tähän väliin heitän muuten kysymyksen, mitä on ystävyys? Mistä ystävän tunnistaa? Minä koen, että monikaan ei pidä minua ystävänään, paremminkin jonakin hyvänpäivän tuttuna jonka kanssa ei tarvitse viettää aikaa, jutella vain niitä näitä kun "vahingossa" vastakkain osuu. Ja ns. velvollisuutena kutsua esim. lasten synttäreille. Lähelläni asuu mm. kummilapseni perhe joille ei meitä oikeastaan kutsuta muutoin kuin lasten syntymäpäivinä.
Kuten tuossa aiemmin kirjoitinkin olen luonteeltani erittäin arka, hiljainen ja epävarma. Yksinäinen introvertti, joka ei uskalla ihmisten seuraan mennä. Odotan että joku tulee luokseni ja ottaa minuun yhteyttä. Etenkin, jos koen että en tunne oloani tervetulleeksi, niin jättäydyn takavasemmalle. Mutta kuitenkin kärsin siitä.
Naapurissani asuu kaksi ystävääni. Tai no, aikaisemmin voi sanoa ystävä mutta nyt minusta tuntuu etten tunne heitä enää, ystävyys on hävinnyt jonnekin. Voiko siis tämä mitään ystävyyttä ollakaan, eihän hyvä ystävyys katoa vuosien aikana.
Ennen oltiin tosi paljon yhteydessä, vietettiin aikaa yhdessä ulkoillen, iltaa istuen ja lenkkeillen. Meitä yhdistää myös lastemme kautta tärkeä side, joten senkin takia ihmettelen miksi tilanne on muuttunut tällaiseksi. Tunnen oloni erittäin ulkopuoliseksi, laiminlyödyksi ja yksinäiseksi. Ihmettelen päivittäin, miten tilanne on muuttunut näin. Mikä minussa on vikana, ettei minusta enää pidetä.
Nyt nämä naapurit ovat ystävystyneet keskenään. Olen tosi iloinen heidän puolestaan, mutta samalla myös hyvin katkera. Myönnän sen. MInäkin haluaisin päästä osalliseksi tuosta ilonpidosta mitä he yhdessä tekevät. Lenkkeilevät, kyläilevät puolin ja toisin, istuvat iltaa yhdessä, käyvät kaupungilla jne. Näen heidät päivittäin yhdessä ja esim. facebookista on luettavissa kaikki tämä. MInä olen nykyään pelkkää ilmaa. Niin oikeassa elämässä kuin tuolla hemmetin virtuaalielämässä. Minun olemassaoloani ei noteerata enää millään tavalla, ei kutsuta kylään, ei lenkille, saati että ulkoilemaan. MIkäli satun pihalla olemaan heidän ollessa myös, monesti pihamme ohi kävellään niinkuin en siinä olisikaan.
Kerran olin pihamaalla, toinen naapurini (ystäväni) tuli juttusilleni. Hetken siinä juteltiin niitä näitä. Toinen naapuri tuli siihen myös ja siitä lähtivät sitten hetimmiten yhdessä jatkamaan matkaa. Minä jäin siihen kummissani katsomaan että mitenkäs tässä näin kävi. Menenkö mukaan vaiko en. En mennyt, kun ei kutsuttu.
En tiedä, saako sepustuksestani kukaan mitään selvää, saati ymmärtääkö miltä minusta tuntuu. Haluaisin niin kovasti olla ihminen, joka on puhelias, uskaltaa mennä kutsumatta rohkeasti mukaan porukkaan. Ihminen, jonka ei tarvitse koko aikaa miettiä, mitähän pahaa minä olen tehnyt, mikä minussa on vikana kun minut unohdetaan eikä minusta pidetä. En halua olla tällainen takapenkin taavetti, ujopiimä joka ei pääse koskaan keskusteluun ja ryhmätilanteisiin mukaan. Olen pyytänyt heitä mukaan lenkille, kaupungille jne. mutta yleensä heillä on aina joku este. "Toisella kertaa sitten". Mutta näitä toisia kertoja ei ole tullut. Enkä enää edes kysy koska en halua olla tungetteleva. Olen jopa alkanut pelkäämää heitä. En tiedä aina uskallanko lähestyä vaiko en.
Joskus on ollut sellainen tilanne että olen toisen naapurin pihamaalle mennyt "kutsumatta", katseet ovat olleet sitä luokkaa että mitä sinä tänne tulet. Ehkäpä kuvittelen mutta usein tulee tällaiset ajatukset mieleen. Etenkin kun olen hiljainen, enkä aina keksi puhumista, niin hiljaiset hetket ovat aika kiusallisia ja saavat minut miettimään, ajatteleekohan toinen että miksi tulen käymään, jos olen suurimman osan ajasta hiljaa. Etenkään kun toinen ei kovin innokkaasti juttele myöskään (mistään hiljaisuudesta ei näissä tapauksissa ole kyse, päinvastoin) niin helposti tulee mielikuva että olen ei-tervetullut vieras.
Huh huh, jaksaakohan kukaan tätä lukea. On vaan niin hemmetin yksinäinen, ulkopuolinen olo. Työskentelen vielä ammatissa, jossa en juurikaan ole aikuisten ja muiden ihmisten kanssa tekemisissä, niin tunnen oloni päivä päivältä yksinäisemmäksi, epävarmemmaksi ja huonoksi.
Koen henkisesti erittäin raskaaksi sen, että joudun koko ajan miettimään muita ihmisiä. Sitä, mitä he kenties mahdollisesti minusta ajattelevat? Mikseivät he pidä minusta? Mitä olen tehnyt väärin? Millainen minun pitäisi olla, että he pitäisivät minusta?
Epävarmana ihmisenä käyttäydyn joskus siten, kuin en mukamas huomaisi heitä (vaikka huomaankin), koska tuntuu niin pahalta se, ettei minunkaan olemassaoloani enää huomioida. Tuntuisi hyvältä jos minutkin joku perjantai-ilta kutsuttais mukaan kesäiltaa istumaan, kyläilemään, lenkille, kaupungille jne.
Ennen tätä tapahtui mutta ei enää. Joskus olen puhunut avoimesti heille tästä epävarmuudestani ja siitä, etten välttämättä uskalla tulla mukaan porukkaan vaikka haluaisinkin. Eli he tietävät sen. Ehkä minä sitten olen outo, kuten miehenikin niin sanoo.
Mietin, onko tämä mitään ystävyyttä vaikka joskus olen niin luullut. Toinen näistä ihmisistä on vielä sellainen että piikittelee minullekin avoimesti, saattaa joskus sanoa tosi pahasti ja ilkeästikin. TArkoituksellako vai eikö itse tiedosta että on sanonut pahasti. Kiertoteitä sain kuulla hänen myös panetelleen minua ja lapsiani yhteiselle ystävällemme. Tämä tuntui minusta tosi kurjalta. Kerran hän jopa panetteli puhelimessa minua jollekin toiselle ystävälleen, jota en tunne, sanoin: "tämä ystäväni on tällainen vähän hapan, totinen ihminen". Ehkä olenkin sitä, mutta tuntui kyllä vähän kurjalta kuulla tuollaista ystäväni suusta.
Tiedostan sen, että epävarmuuteni voi antaa minusta kuvan että olen ylpeä enkä välitä heidän seurastaan mutta he kuitenkin tuntevat minut sen verran hyvin, tietävät mm. vaikeuksista joita perheessänikin on läpi käyty, joten tämä viime aikainen muutos kummastuttaa ja surettaa tosi paljon.
Ja vaikka olenkin hiljainen, en kuitenkaan ihan tuppisuuna aikaa vietä näiden ns. ystävien seurassa. Kysyn, mitä kuuluu, miten töissä menee jne. Jutellaan lapsista jotka ovat keskenään kavereita, vitsaillaan ja höpötellään meille tyypilliseen tapaan, mutta sitten jos tulee näitä hiljaisia vaivautuneita hetkiä, mahdollisia piikittelyjä esim. kerran ystäväni(?) suusta kommentti, joka oli kait puoliksi tarkoitettu vitsiksi; että oletpas kyllä tylsää seuraa, niin noissa tilanteissa huomaan miettiväni että no hetkinen, miksi olen niin tylsää seuraa, mitä voisin tehdä toisin.
Ja varsinkin tilanteet, joissa ollaan kolmisin, tunnen oloni erittäin ulkopuoliseksi enkä koe pääseväni keskusteluun mukaan. Yleensä kun keskustelut kääntyvät näiden kahden erittäin vahvan ihmisen kesken siihen että juttelevat lähinnä toisilleen tyyliin "oletko nähnyt sen uuden elokuvan, muistatko kun kävimme siellä yms." niin tuolloin koen olevani liikaa.
Näiden ihmisten käytöksen takia olen tullut enemmän epävarmemmaksi itseni suhteen. Enää en oikein uskalla heidän seuraansa mennä, en etenkään silloin kun ovat kahdestaan. En halua myrkyttää heidän seuraansa hiljaisella olemuksellani ja sillä, etten aina keksi puhuttavaa.
Toisinaan huomaan moittivani muita ihmisiä siitä, että he ovat outoja. Sen takia että käyttäytyvät itsekkäästi, epäkunnioittavasti ja huomaamattomasti joitakin ihmisiä kohtaan. Mutta nyt olen alkanut miettimään, että ehkäpä muissa ei sitä vikaa olekaan. Ehkä minä olenkin se outo. Nopeat syövät hitaat ja vahvat pärjää aina. Heikommat tallataan vahvempien jalkoihin.

Hei LonelyGirl76!
Tulee mieleen, olisiko sinulla mahdollisuutta mennä johonkin harrastuspiiriin?
Ei se helppoa ole vaikka olosuhteilta kävisikin, mutta jotain kautta kontakteja olisi hyvä saada. Minä olen myös "jäänyt asemalle" ystävyys suhteiden saralla. Monta syytä, suurin fyysinen sairaus jonka takia en liiku itsenäisesti. Vielä kun liikuin enemmin, oli psyykkisiä lukkoja. Kävin yksilöterapiassa 10-vuotta. "Kolmas Pyörä"-olo on inhottava ja voisiko olla että tarvitset tukea muualta, jostain missä sinua kuullaan. Mutta missä,,,itsehoito -ryhmiä ja vertaistuki -ryhmiä on nykyisin. Tsemppiä!

Viime talven kuljin jumpassa. Samaiseen jumppaan hain juuri viime viikolla, joka alkaa syyskuun alussa. Lisäksi lenkkeilen koiran kanssa ja nyt aloitin juoksuharrastuksen. Saa nähdä, kauanko tätä juoksuinnostusta riittää. Sohvalla on niin mukava löhötä 😉.
Mieheni on työnsä puolesta tosi paljon pois kotoa. Arjen pyörittäminen on pääasiallisesti minun harteillani. Meillä on kaksi lasta, molemmat koulussa, joten omaa aikaa ei hirveästi jää. Onneksi lapset ovat jo sen verran isoja, että pieniä hetkiä pystyvät olemaan kotona kahdestaan, esim. jos käyn koiran kanssa pienellä lenkillä.
Välillä olen aika uupunut tähän arkeen. Lasten kanssa ei aina niin helppoa ole 🤔. Ja kun noita ystäviäkään ei juuri hirveästi ole. Olen aina ollut tällainen kotihiiri, tykkään olla kotona. Teen työtäkin tässä kotona. Välillä tuntuu raskaalta ja tekisi mieli päästä kotoa muutamaksi tunniksi pois, mutta ehkä loppujen lopuksi en sitä halua kuitenkaan. Enkä välttämättä pystykään. Mieheni ei ole mikään koti-ihminen eikä oikein ole innokas kotiaskareita tekemään. Kauppa- ja lenkkeilyreissujen aikana kotiaskareet tahtovat lisääntyä, joten päivälle tulee lisää pituutta kun noiden päälle teen vielä rästiin jääneet ja mahdollisesti myös lisääntyneet kotiaskareet. Ei siinä hirveästi tee enää mieli tehdä ylimääräisiä "hurvittelureissuja". Nytkin mieheni vetäytyi jo makuuhuoneeseen, joten lasten iltarutiinit kutsuvat...

Ihan hämmästyin aloittajan kirjoitusta lukiessani, NIIN samanlaisia kokemuksia kuin minullakin!
Itsekin olen tällainen ujo tyyppi joka tahtoisi vähän huomiota osakseen. Siis positiivista mielellään, kiitos. Tuntuu että haukkuja aina riittää, ei koskaan mitään ystävällistä palautetta.

Itsekin olen yrittänyt pitää yhteyttä ihmisiin, mutta ei niitä taida kiinnostaa pätkääkään. Enkä tosiaan viitsi tuppautua, jos vähänkin tuntuu, etten mahdu kuvioihin. Aina sama juttu. En vain ole tarpeeksi hyvä enkä kiinnostava. Ehkä otsassani lukee kissan kokoisin kirjaimin "luuseri" tai "spitaalinen" tai jotain? Ja kaikki työntävät minut pois.

Niin ja tuo, että muuten on hiljainen, mutta kun saa sen innostuneen puheripulin niin ei saakaan niitä sanoja oikeaan järjestykseen ja sitten joku loukkaantuu tai ei vaan ymmärrä yhtään. Kuinka turhauttavaa! Ja taas sitä sättii itseään, "pidä nyt vain se turpasi rullalla, ketä kiinnostaa!"

Kärsin kovasti yksinäisyydestä. Parisuhteita on muutama tullut ja mennyt. En jaksa enää yrittää etsiä miestä, ei niistä suhteista mitään tule kuitenkaan. Kyynisyys on saanut viimein vallan. Olen ajatellut ottaa uuden suunnan, vaikkapa opiskelemalla. Saahan nähdä kuinka kauan tätä innostusta kestää. Suurin mörköhän on tottakai se, että kuinka ihmeessä pärjäisin taas uudessa ympäristössä uusien ihmisten (hui!) parissa? No katastrofihan siitä syntyy! Huomaisin varmasti jo ensimmäisenä päivänä, että olen jo ulkona, ihmiset ovat jo nähneet sen huutavan tekstin otsassani, eivätkä halua olla missään tekemisissä kanssani. Tunnen itseni tosi voimattomaksi. Miksei sosiaalisuutta ja reippautta voisi ostaa jossain purkissa ja muuttua sitten pillereitä napsimalla onnelliseksi eläjäksi, jolla on iso ystäväpiiri...

Nyt kun luen noita kirjoituksiani, minua nolottaa hirvittävästi 😳. Miksi minä kirjoittelen tänne? Ja onko tämä sittenkään oikea paikka? Ikää minulla on kuitenkin jo 35... Kuuluuko enää tällä iällä ihmisen kärsiä tällaisista "ongelmista". Ihmisillä on niin paljon kaikkea muuta, ihan oikeita aikuisten murheita. Tällaisista ongelmista, kuten minulla, kärsivät lapset ja nuoret. Ehkä olisi sittenkin parempi, kun olisin vaan pitänyt murheeni omana tietonani. Eihän kukaan jaksa paneutua johonkin näin mitättömään. Ei miehenikään minua kuuntele, saati ymmärrä.
Kävin juuri juoksemassa pienen lenkin. Minulla on vapaapäivä. Miten vapautunut olinkaan, kulkiessani kotikatua yksin. Tietäen, että nämä "ystävät" naapurista ovat työssä, eikä minun tarvitse nähdä heitä yhdessä seisoksimassa tuolla ja puhumassa keskenään. Eikö heilläkään ole muuta tekemistä kun päivittäin joutavat seisomaan joutilaina.
Eilen kävin pienellä lenkillä koiran kanssa. Näin heidätkin lenkkeilemässä yhdessä ja minua alkoi ahdistaa ihan kamalasti. Siihen asti ollut hyvä päivä meni pilalle samantien. Mikä minua vaivaa? Palattuani lenkiltä, jäin hetkeksi pihalle puutarhahommiin. Hetken kuluttua nämä naiset palasivat, toinen heistä jatkoi matkaansa kotiinsa meidän ohitsemme. Jäin ikäänkuin odottamaan että vaihdamme muutaman sanan hänen ohimennessään. Mutta mitä tekee hän? Ei vilkaisekaan minuun päin. Minusta jopa tuntui että hän kiihdytti vauhtia talomme kohdalla. Miksi seurani ei kiinnosta?
Illalla sitten sain puhelun tältä toiselta ns. ystävältäni. Hän valitteli sitä, miten aina on niin kiire ettei ehdi naapurin kuulumisiakaan kysellä. Siinä se tuli. Olen hänelle pelkkä naapuri. Ja kiire, sekin on suhteellista.
Mutta nyt minä valitan taas näitä mitättömiä ongelmia, antaisin jo olla.

Minä olen monta kertaa ihmetellyt ja kummastellut, miten olen onnistunut saamaan itselleni miehen 😀. Muutama lyhyempi seurustelusuhde minulla on takana ennen aviomiestäni, jonka kanssa olemme olleet yhdessä jo pian 15 vuotta. Se on pitkä aika. Jo viisitoista vuotta mieheni on jaksanut ja kestänyt minua. Ja myös päinvastoin 😉.
En oikein koskaan ole miesten kanssa osannut olla luonteva. En tiedä mistä sekin johtuu, mutta jännitän jostakin syystä miehiä tosi paljon. mieheni kavereissa on ehkä yksi, jonka kanssa pystyn jollakin tavalla olemaan oma itseni.
Sama juttu on esim. asioidessani virastoissa, lääkärissä, ihan missä tahansa. Toivon että vastapuoli on nainen.

Minä olen kaiken lisäksi myös aika sulkeutunut ihminen. En oikein osaa puhua omista asioistani. En miehelleni, en ystävilleni, en omalle äidilleni. Enkä osaa ja uskallakaan näyttää tunteitani. En osaa sanoa 'rakastan sinua', en halata tai näyttää tunteitani. Lapsiani kyllä halaan ja suukotan päivittäin ja kerron rakastavani mutta miksi se on niin vaikeaa toiselle aikuiselle? Haluaisin olla puhelias, rohkea, tunteita näyttävä. Inhoan itseäni kun olen näin etäinen, viileä ja sulkeutunut. Ehkäpä tuossakin yksi syy miksei minusta pidetä. En myöskään osaa nauraa. Kadehdin ihmisiä, joilla on iloinen hersyvä nauru. Minä en osaa kuin hymyillä, ehkäpä joskus saatan kihertää omituisesti.

Itsenäisen työnikin kotona olen valinnut juuri luonteeni takia. Saan olla yksin, eikä minun tarvitse puhua hirveästi ja olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Vaikka välillä sekin tympii mutta eipähän minun ainakaan tarvitse osallistua ahdistaviin sosiaalisiin tilaisuuksiin, esim. kokoukset, pikkujoulut yms. jotka pilaisin omalla synkällä "mykällä" olemuksellani.

Hei LonelyGirl,
minusta vaikuttaa siltä, että tunnet itsesi hyvin, jopa niin, että olet osannut suuntautua
ammattiin, joka sopii sinulle itsellesi ja hyvinvoinnillesi.🙂🌻 Siitä olen melkein kade😉
Miksi kaikkien tarvitsisi olla niin hiivatin sosiaalisia ja puheliaita? Parempi olla oma itsensä🙂👍

Hei, Kunpa näkisit itsesi ainutlaatuisena etkä kielteisenä. Sinä olet arvokas juuri itsenäsi, eikä tarvitse olla toisenlainen. Tuo on ikävä kokemus, mikä sinulla on naapureidesi suhteen.
Toivon sinulle voimia päästä tuon yli ja jatkaa kulkuasi pää pystyssä. Heidän menetys.
Kun kirjoitit että asiasi on mitätön,,top tykkänään! Jokaiselle oma kokemus tilanteista on oikea ja sitä varten tämä paikka on, että voi purkaa ja pohtia asioita.🙂👍